Vieläkö näitä joku tekee?

Tartuin Martti Häikiön Svinhufvud-kirjaan Suomen Leijona (Docendo 2017) suurin epäilyksin. Häikiö on toiminut Helsingin Kokoomuksen puheenjohtajana 2004-2009, vuodesta 2011 Paasikivi-seuran puheenjohtajana ja kirjan takakansitekstin mukaan myös Svinhufvudin muistosäätiön johdossa. Häikiö ilmoittaa, ettei kyseessä ole tilausteos. Ei varmaan virallisesti olekaan, mutta epäilemättä kirja on tehty ajankohtaisiin tarpeisiin laajemmallakin konsensuksella.

Tarkoitukseni ei ole tässä arvioida Häikiön kirjaa sinänsä. Veli-Pekka Leppänen kuurnitsi opuksen mielestäni riittävästi Helsingin Sanomissa 23.3.2017. Näin hän kiteyttää arvionsa: "Kesällä 1918 Svinhufvud istui korkeimmassa valtioasemassa, mutta kirjasta ei ilmene, reagoiko hän mitenkään tuolloin riehuvaan vankileirikatastrofiin. Emme saa tietää sitä, nostiko yli 11 000 vangin kuolema hänessä minkäänlaisia ajatuksia – saati sitä, pyrkikö hän lievittämään katastrofia. / Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan. Häikiö piirtää uppiniskaisen ukkotuomarin, joka niskat kyyryssä raivaa tiensä vaikeuksien ja vaarojen läpi – katveessa sen sijaan pysyvät ympäröivät laveammat maisemat ja valtaväylät. Liiaksi mennään ohituskaistalla."

Itseäni mietityttää enemmän se, miksi tällaisia ideologisesti yksisilmäisiä, vanhanaikaisia sankaritarinoita edelleen kirjoitetaan ja julkaistaan. Helppo selitys tietysti on se, että kun moderni historiankirjoitus on ruvennut avaamaan Suomen historian kipeitä paiseita, näitä paiseita vaikenemalla hoitaneet valkoisen Suomen edustajiksi itsensä edelleen mieltävät etsivät kipeästi jotain, mitä heittää paljastusten päälle.  Toinen selitys on se, että osassa Suomen oikeistoa nyt kerta kaikkiaan ajatellaan näin, on aina ajateltu ja tullaan aina ajattelemaankin. Omat olivat täydellisiä, vikaa löytyy vain vastapuolelta.

* * *

Ajatus siitä, että kansakuntaa rakennetaan fiktiivisillä sankaritarinoilla, vaikka valheellisilla, on tietysti ikivanha ja edelleen käytössä kaikkialla maailmassa. Unkarin ja Turkin esimerkit muistuttavat karusti siitä, että jos yksinvallan pönkittämiseen ei löydy tuoretta kuvastoa, se kaivetaan vaikka tuhannen vuoden takaa. Häikiön kirja muistuttaa valitettavasti siitä, että näinhän se on Suomessakin ollut. Itsenäisen Suomen tarina on monelta osin fiktiota, myyttiä ja vain osittain totta. 

Se, mikä aikaisemmin oli viimeistä piirtoa myöten hallitun sananvapauden säännöstelyllä mahdollista, ei sitä enää pitkään ole ollut. Valkoisen Suomen perilliset hallinnoivat edelleen monia säätiöitä ja julkaisukanavia, mutta historiankirjoituksen monopolia ei enää ole, ei edes sen tulkintaan. Tällä en tarkoita niinkään sitä, että toisen maailmansodan jälkeen myös punaisen Suomen näkökannat pääsivät laillisesti esiin. Tarkoitan sitä, että nykyään on mahdollista tavoitella historiallista ymmärrystä ja totuutta ilman ideologisia silmälappuja ja  valmiiksi päätettyjä lopputulemia.

Tällaisen lähestymistavan hedelmät voivat olla tavattoman kiinnostavia ja ajattelua kirvoittavia, kuten Seppo ja Marjaliisa Hentilän kirja Saksalainen Suomi 1918 osoitti. Sen rinnalla Suomen Leijona on kovin tunkkainen, ennalta arvattava ja totuuteen pragmaattisesti asennoituva kalkkis. Sellainen tietysti sopii ja maistuu ihmiselle, joka ei halua tulkintojen muuttuvan. Ikävistä tosiasioista vaikenemalla ei kuitenkaan rikastuteta sitä kuvaa, joka meillä menneisyydestä on.

* * *

Häikiön Svinhufvud-kirja kiteyttää aika hyvin valkoisen Suomen historiantutkijoiden kipupisteet: kansanvalta - eliitin valta, tasavalta - kuningasvalta, patologinen antikommunismi, russofobia ja saksanmielisyys sekä laillisuuden tulkitseminen vallan näkökulmasta. P. E. Svinhufvud oli aatelismies, joka käyttäytyi kansanmiehen tavoin. Hän halusi Suomelle saksalaisen kuninkaan, tavoitteli Suur-Suomea heti kun se oli teoriassa mahdollinen, vihasi vasemmistoa ja Venäjää. Svinhufvud esiintyi ja hänet esitetään tiukkana laillisuuden puolustajana. Kuitenkin Svinhufvud sulki silmänsä, kun laittomuuden kohteena olivat hänen vihaamansa punaiset tai venäläiset. Oikeistokapinalliset 1920- ja 1930-luvulla saivat häneltä lähinnä nuhteita, vaikka Svinhufvud oli henkilökohtaisesti taittamassa äärioikeiston vallankaappauksen kärkeä.

Mitä hyötyä on toistella yksipuolisen ylistävää kuvaa historiallisesta henkilöstä, jonka toimia voidaan tutkia myös ilman valmiita ennakkonäkemyksiä? Väheneekö jonkun Svinhufvudin todellinen merkitys siitä, jos rehellisesti todetaan hänen ajoittainen epäjohdonmukaisuutensa tai kylmyytensä eri mieltä olevia kohtaan siinä missä hänen kiistämättömät toimensa itsenäisen Suomen ratkaisuhetkinä? Kannattaako edes taktisista syistä valehdella, kun siitä valheesta kuitenkin joutuu jossain vaiheessa kiinni? Esimerkiksi Svinhufvudin ja Mannerheimin hankala suhde - jolla oli varmasti suuri merkitys maamme historiassa - olisi ansainnut kunnollisen analyysin, ei pelkästään sivulauseita siellä sun täällä.

Tuskin Häikiöllä erityisen henkilökohtaista motiivia on ollut kirjoittaa myötäsukaan silittävää, epäuskottavaa sankaritarinaa. Mutta oliko hänellä pääsy kaikkiin lähteisiin vain sillä oletuksella, että tuloksena on taatusti turvallinen juhlateos? Se on viheliäinen ajatus ja mahdollisuus. Jos sadan vuoden takaisia tapahtumia ei vieläkään saa tutkia ilman ennakkoehtoja, olemme huonossa tilanteessa. Häikiö olisi voinut pelastaa paljon ottamalla kirjaansa mukaan edes vähän aineistoa, joka ei niin hirveästi mairittele kohdettaan. Kun niin ei tapahtunut, tätä on vaikea suositella muuten kuin varoittavana esimerkkinä sellaisesta, mitä nykypäivä ei enää tarvitse.