Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 31. lokakuuta 2016

Insesti-isät ja ne muut

Seuraava teksti on syntynyt ärtyneenä reaktiona suomalaisen lehdistön itsepintaiselle halulle uutisoida - erityisesti tehdä otsikoita - "insestistä syytetystä ja tuomitusta isästä", vaikka  koko ajan kysymys ollut paljon vakavammasta asiasta ja törkeämmästä rikoksesta eli lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. En tiedä, mikä toimittajia on motivoinut tällaiseen vääristyneeseen otsikointiin, sillä itse teksteissä on pääosin puhuttu oikeasta asiasta. Voisiko selitys olla niin lattea kuin toimittajan laiskuus: "insesti-isä" on paljon kätevämpi ilmaisu kuin "lapsensa seksuaaliseen hyväksykäyttöön syyllistynyt isä"?

Laiskuus on tässä tapauksessa joka tapauksessa tavanomaistakin suurempi synti, koska nyt liikutaan tabujen, väärinkäsitysten ja perättömien kuvitelmien täyttämällä alueella. Mielikuva insestin ja lapsen seksuaalisen riiston yhteydestä on totta joskus, mutta ei aina. Voiko kenenkään edun mukaista olla käsitteiden sekoittaminen niin, että insestistä tuomittu joutuu kantamaankin lopun elämäänsä lapsenraiskaajan tappavaa leimaa?

Tarkkuutta tarvittaisiin siksikin, ettei insestin, pedofilian ja lasten hyväksikäytön todellisesta laajuudesta ole helppoa saada täsmällistä tietoa. Jo insesti eli perheensisäinen seksi on äärimmäisen vaikeasti tutkittava asia, koska monissa tapauksissa kyse ei ole edes pakottamisesta vaan molemminpuolisesta vapaaehtoisuudesta. Insestisten suhteiden määrää ei kukaan tiedä, koska vapaaehtoiset insestiseksin harjoittajat eivät pidä asiasta meteliä. Aikuisten välinen insesti ei ole edes kaikkialla maailmassa kriminalisoitua.
 
* * *

Vielä vaikeampaa on hahmottaa lasten seksuaalisen hyväksikäytön mittasuhteita ja olosuhteita, koska - toisin kuin kiihkeimmät lynkkaajat esittävät - lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät sekä pedofiilit että ei-pedofiilit. Jos lähdetään siitä biologisesta näkemyksestä, että pedofilia on seksuaalisen suuntautumisen muoto siinä missä kaikki muutkin (eli ei oteta moralistista kantaa), se ei ole itse valittu tapa vaan synnynnäinen taipumus. Emme tiedä, kuinka suuri osa ihmisistä syntyy pedofiiliksi emmekä sitä, kuinka suuri osa syyllistyy koskaan rikollisiksi määriteltyihin tekoihin taipumuksensa houkuttelemana sanktioista huolimatta. Asiaa ei voi kunnolla tutkia, koska kysymyksiin ei ole luvassa rehellisiä vastauksia pedofilian vahvan stigman takia, eikä kaikkia tapauksia koskaan saada tietoon.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää - myös Oulun tapaukseen liittyneiden "maahanmuuttokriittisten" väitteiden takia -, että osa lasten seksuaalisesta riistosta ei liity mitenkään pedofiliaan (kuten raiskaus ei aina liity seksiin).Kulttuurinen suhtautuminen lapsen koskemattomuuteen vaihtelee rajusti ja se vaikuttaa niihin hyväksikäyttötapauksiin, joiden taustalla ei ole pedofilia vaan esimerkiksi yleinen seksuaalinen holtittomuus (anything goes), sattuma (tuli vastustamaton tilaisuus) ja erilaiset uskomukset, joihin myös Oulun tapauksessa vedottiin. Olosuhteissa, joissa lasten yleinen turva ja arvostus on heikolla tolalla, riski joutua ei-pedofiilisen hyväksikäytön uhriksi on todennäköisesti paljon suurempi. Eihän siitä kuin satakunta vuotta, kun lääkärit vielä yleisesti ajattelivat, etteivät vastasyntyneet tunne kipua.

Emme tiedä, mistä motiiveista Oulun tapauksessa on ollut kysymys. Siksi se ei teoriassakaan kelpaa todisteeksi siitä, että maahanmuuttajat syyllistyisivät keskimääräistä herkemmin lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Toisaalta on selvää, että kaikki vakiintuneista olosuhteista ja sosiaalisesta kontrollista vapaa alentaa kynnystä sille, että jotain tapahtuu - syystä tai toisesta. Pakolaisleireiltä raportoidaan säännöllisesti hyväksikäyttötapauksista, joihin ovat syyllistyneet juuri ne ihmiset, joiden piti olla siellä lasten suojana. Perimmäisiä motiiveja emme tiedä, joten yleistysten kanssa täytyy olla varovainen.

* * *

Insesti on globaali tabu, mutta suhtautuminen siihen ei ole yhtä latautunutta kuin lasten hyväksikäyttöön. "Insesti-isä" on pikemminkin naurettava ja säälittävä, kuin vihaa synnyttävä käsite. Se ei ole lähelläkään nettikeskusteluiden lynkkausjoukkojen suosimaa "lapsenraiskaajaa", joka menee suoraan sietämättömyyden ytimeen ja lopettaa paitsi keskustelun, myös asioiden järkiperäisen erittelyn. En kaipaa tuota termiä otsikoihin, mutta ei siellä insesti-isistäkään pitäisi puhua. Sekin leimaa, mutta ehkä myös joskus päästää liian vähällä.

Kaikkein vaarallisinta lasten turvallisuudelle on puhuminen yleistävästi "sairaista" tai "pervoista". On psykologisesti ymmärrettävää, että kauhistuttavan teon tekijää ei haluta tunnustaa tasavertaiseksi ihmiseksi. Voimakkaan tabun kohteena olevasta käyttäytymisestä halutaan päästä nopeasti ja siististi eroon, jotta se ei koskettaisi puhdasta itseä. Tällainen on tietenkin asian kiertämistä. Vankiloissa kyllä istuu pitkää tuomiota lasten sarjaraiskaajia ja -murhaajia, mutta heitä on määrällisesti vähän. Paljon suuremman uhkan muodostavat olosuhteet, joissa ei-pedofiilinen, tavallinen ihminen päätyy käyttämään lasta hyväksi tämän avuttomuuden, ympäristön piittaamattomuuden ja seurausten vähäisyyden summana.

Kaikkia lapsia on mahdotonta suojella kaikelta pahalta. Perheen yksityisyydessä ehtii tapahtua paljon, ennen kuin ympäristö reagoi asioihin - eikä aina reagoi ollenkaan, kuten Suomessakin on saatu huomata, vaikka kuin ylpeilemme olevamme lastensuojelun huippumaa. Vaikeneminen tai sen vastakohtana jyrkästi leimaava viha ja katteettomat yleistykset painavat ongelmat piiloon. Se ei ole ainakaan lasten itsensä edun mukaista. Siksi oli vuoden hienoimpia tekoja, että Marlene Otiene rikkoi vaikenemisen paksun panssarin. Se ei pelastanut häntä itseään, mutta saattaa pelastaa tulevaisuudessa niin lapsia kuin aikuisiakin. Tabuistakin täytyy uskaltaa puhua totta ja vain totta.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Epätoivo ja äänioikeus

Yhdysvalloissa valitaan pian uusi presidentti. Älykkään ja sivistyneen, vaikkakin aselobbyn valjaissa tiukasti askeltaneen Barack Obaman korvaa  joko suuryritysten suosikki Hillary Clinton tai perusyhdysvaltalaisten äänet keräävä Donald Trump. Kun ainoa tolkku ehdokas eli Bernie Sanders pelattiin ulos, valinnanvaraa ei voi kehua. Kaikkein oudointa tässä tilanteessa ei ole se, että moni tavallinen äänestäjä joutuu antamaan äänensä suurpääoman ehdokkaalle, jotta Donald Trumpin esimaalaama painajainen ei ainakaan toteutuisi. Oudointa on se, että Yhdysvalloissa on kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti ja monet suorastaan intoa puhkuen antamassa äänensä miehelle, joka on jo ehtinyt halveksia suurinta osaa yhdysvaltalaisista (naiset, latinotaustaiset, rumat jne.), jonka henkilökohtainen käytöshistoria muistuttaa lähinnä kymppiluokan häirikköpojan ansioluetteloa ja joka kaiken päälle valehtelee sujuvasti tekevänsä asioita, joita hän ei voi eikä halua tehdä.


Voiko omanonnensaseppä-yhteiskunnan pohjalle vajonneen ihmisen ahdinkoa mikään paremmin kuvata kuin se, että hänen "ainoa toivonsa" on krooninen, patologinen valehtelija, joka ei koko vaalikampanjansa aikana ole kertaakaan kuvaillut, miten hän aikoo suljetut kaivokset avata, rakentaa sen rajamuurinsa ja vieläpä panna meksikolaiset maksamaan koko lysti? Varmasti mukana on perinteistä tietämättömyyttä, surkeaan peruskoulutukseen yhdistyvää huijattavuutta ja yleistä virran mukana kulkemista. Mutta ei Trumpin kannatus pelkästään sitä voi olla, sillä kymmenet miljoonat ovat päättäneet häntä äänestää, tapahtui mitä tapahtui. Jos Clinton voittaa, hän selviää tästä epätoivon hyökyaallosta vain sen takia, ettei Trumpin kykene taivuttelemaan puolelleen ketään, jolla on vielä edes vähän toivoa.

Olemme Euroopassa tavallaan tottuneet siihen, että populistisellakin politiikalla on rajansa ja että kannatus harvemmin kantaa todelliseen valtaan asti (Hitler oli merkittävä poikkeus, jota ei pitäisi unohtaa mahdottomana uusittavaksi). Eurooppalaiset populistit voivat kerätä kannatusta katteettomilla tai yleiseen kaunaan vetoavilla lupauksilla, koska he eivät joudu lupauksiaan lunastamaan tai - kuten Ruotsin tapauksessa - eivät joudu mukaan edes vähäiseen vastuunkantoon. Yhdysvallat ja Trump ovat jotain ihan muuta. Ne edustavat sitä "Amerikkaa", jonka olemme toivoneet aina jäävän elokuvien ja pittoreskien matkakertomusten puolelle. Tuota "Amerikkaa" ei ohjaa järki, kohtuullisuus tai maltti. Tuota "Amerikkaa" ohjaa epätoivo.

* * *

Trumpin kaltainen hahmo on ollut uutta myös Yhdysvalloissa. Vaikka siellä on totuttu hyvin jyrkkiin näkemyksiin ja vastakkainasetteluihin, kaksipuoluejärjestelmän vahvuus on perinteisesti pitänyt huolen siitä, etteivät status quo -häiriköt etene kovinkaan pitkälle. Trump pääsi yllättämään republikaanipuolueen sisäkautta. Oliko se oveluutta vai silkka onnenkantamoinen, se selvinnee myöhemmin. Fakta kuitenkin on, että ehkä ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain historiassa toinen valtapuolue joutui vaaleihin ehdokkaalla, jota se ei olisi missään tapauksessa halunnut keulakuvakseen. Ne perinteiset puolueihmiset, jotka kuvittelivat Trumpin kärsivän tilanteesta, ovat joutuneet toteamaan, että se oli väärin kuviteltu. Osa äänestäjistä todennäköisesti äänestää Trumpia juuri siksi, että hän tappelee julkisesti puolueensa koneiston ja eliitin kanssa.

Äärimmäistä ironiaa Trumpin äänestäjien näkökulmasta edustaa tietysti heidän ehdokkaansa itse. Pohjalle pudonneet ihmiset luottavat rehentelevään miljardööriin, kun tämä lupaa avata suljetut kaivokset, tappaa kaikki terroristit maailmassa ja tekevänsä maasta jälleen "suuren". Mistä ihmeestä nämä ihmiset ovat saaneet uskon luottaa Trumpin kaltaiseen liukkaaseen liikemieheen? Siitäkö, että häntä - täysin perusteetta - pidetään rags to riches -unelman toteuttajana ja seurattavana esimerkkinä lopetetun hiilikaivoksen työntekijälle? Miten kukaan voi uskoa Trumpia katteettomia lupauksia, ellei ole täysin tietämätön tai täysin tosiasioista piittaamaton?

Trump lilluu todellisen tsunamin reunalla. Valtava joukko yhdysvaltalaisia on menettänyt elämänilonsa aivan kuten 1920- ja 1930-lukujen suuren laman aikana. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat niin epätoivoisia, että takertuvat valehtelevan miljardöörin lupauksiin, vaikka Trumpin työhistoriaa silmäilemällä voi nopeasti vakuuttua siitä, ettei hän tulisi mahdollisen valintansa jälkeen panemaan tikkua ristiin "luusereiden" eli muiden kuin itsensä puolesta. Trumpia kiinnostaa vain oma valta ja omaisuus, eikä niiden lisäämisessä neljän vuoden keikka presidenttinä ainakaan haittaa tekisi.

* * *

Olen ollut erittäin ärtynyt siitä massiivisesta tuputuksesta, jolla erityisesti Helsingin Sanomat on näihin vaaleihin suhtautunut. Oli syynä Saarikosken pariskunnan työllistäminen tai jokin poliittinen agenda, vaalien ja varsinkin esivaalien saama huomio on ollut täysin kohtuutonta. Mitään suomalaista ilmiötä lehti ei varmaan koskaan ole samalla intensiteetillä seurannut. Ainoa hyöty tästä tyrkyttämisestä on ollut se, että Yhdysvaltain kansalaisyhteiskunnan surkea tila on tullut väkisinkin tutuksi. Se puolestaan on tärkeä asia, koska sekä kansantaloutensa koon että asevoimiensa globaalin läsnäolon takia Yhdysvaltain käänteet heijastuvat kaikkien muidenkin elämään.

Itse en ensi sijassa pelkää sitä, että Trumpista tulee presidentti ja hän rupeaa painelemaan huvin vuoksi ydinohjusten laukaisunappeja "ratkaistakseen" maailman ongelmat. Sellaisesta ei ole vaaraa, koska ydinsota uhkaisi myös Trumpin omia bisneksiä. Sen sijaan pelkään aidosti sitä, että Yhdysvallat muuttuu ennustettavalla tavalla aggressiivisesta suurvallasta sisäisesti epävakaaksi ja siksi ennustamattomalla tavalla aggressiiviseksi suurvallaksi. Siinä missä Venäjän kansa on kouliintunut sietämään epämukavuutta ja kurjuutta, Yhdysvaltain vauraudessa kuluttamaan tottuneen väestön sietokyky on arvoitus.

Mitä tapahtuu, jos Clinton voittaa ja trumpistit etsivät pettymykselleen purkukanavia? Mitä tapahtuu, jos Trump voittaa - vastoin tämänhetkisiä ennusteita -, mutta ei sitten pystykään lunastamaan mitään niistä lupauksista, joilla hän nyt kerää ääniä? Kuinka pitkään epätoivossaan äänestäneet sietävät sitä, ettei taaskaan tapahdu mitään? Jos trumpistit pettyvät myös Trumpiin, kenen tai minkä puoleen he sen jälkeen kääntyvät, kenen lupausten varassa sen jälkeen jaksavat? Vai jaksavatko enää ollenkaan? Pidän yhteiskunnallisen räjähdyksen mahdollisuutta Yhdysvalloissa merkittävänä vaarana. Se räjähdys ei välttämättä jää maan rajojen sisäpuolelle. Olisiko muun maailman syytä kannustaa Yhdysvaltoja sotimisen sijasta keskittymään oman maan ongelmien ratkaisemiseen? Katteettomilla lupauksilla ei köyhyys katoa ja nälkäinen vatsa täyty. Aseteollisuus ei työllistä kaikkia Trumpin äänestäjiä.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Vain voittaja on sankari?

Pirkko Turpeinen-Saari ja Into Kustannus ovat julkaisseet kirjan, joka ei tule saamaan ainakaan julkisuudessa anteeksi olemassaoloaan. Lahtari, punikki & teurastaja pyrkii pohtimaan sitä, miten voittajien kirjoittama historia muovaa käsitystämme siitä, keistä tulee sankareita, keistä halveksittuja punikkeja, lahtareita, pyöveleitä ja teurastajia. Pirkko Turpeinen on koulutukseltaan psykiatri, joka on toiminut Euroopan neuvoston kidutusta tutkivan komitean asiantuntijana. Historian tutkijana ja tulkitsijana hän on amatööri, kuten useimmat meistä lukijoistakin. Poliittisella kartalla Turpeinen oli aikoinaan kommunistina, mutta liittyi vuonna 1991 SDP:n jäseneksi. Se ei tällä hetkellä taida ilahduttaa demareita. Ainakin Erkki Tuomioja on ehtinyt nyrpistellä tälle kirjalle.

Lahtari, punikki & teurastaja ei harrasta "toisaalta - toisaalta" -puhetta ollenkaan. Turpeinen kirjoittaa asioista suoraviivaisesti ja välillä suorastaan hengästyneesti. Tietokirjallisena tuotteena kirjaa ei voi pitää täysosumana, vaikka monet väittämistä tarjoavat lähdetiedot saman tien. Tyylipisteitä tulee lähinnä johdonmukaisuudesta: tässä kirjassa ei esiinny empimistä tai jossittelua. Se on samaan aikaan vahvuus ja heikkous. Jos on taipuvainen ajattelemaan kuten Turpeinen tai täysin vastakkaisella tavalla, tarvetta vastaväitteille ei ehkä nouse. Jos lukija sen sijaan ei ole ottanut asioihin mitään kantaa, hänen on ehkä vaikea pysyä perässä.

Kirjassa on aika paljon toistoa, eikä tätä todennäköisesti ole ainakaan isommalla porukalla oikoluettu. Kirjan rakenne - toisaalta Suomen suhteellisen tuttua poliittista historiaa, toisaalta Jugoslavian äärimmäisen monimutkaista historiaa rinnakkain - on ongelmallinen, vaikka sen voi perustella kirjan keskeisellä tavoitteella eli pyrkimyksellä osoittaa, että voittaja kirjoittaa totuuden, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä objektiivisen totuuden kanssa. Monella lukijalla voi olla omakohtainen suhde Carl Gustaf Mannerheimiin, mutta sekä Kullervo Manner että Ratko Mladić ovat melko varmasti pelkkiä nimiä huonosti luetussa poliittisen historian yleisteoksessa.

* * *

Vaikka Turpeisen rakentama kuva Kullervo Mannerista, vuoden 1918 sisällissodan valkoisille ja saksalaisille hävinneestä vallankumousjohtajasta on kovin ylevä, on se mielestäni kirjan perusidean näkökulmasta pätevä. Manner ei halunnut väkivaltaista sisällissotaa, vaan oli monessa tilanteessa paljon uskollisempi lailliselle järjestykselle ja demokratian ihanteelle kuin porvaristo. Hänestä vuoden 1918 jälkeen rakennettu kuva julmana punikkijohtajana on selvästi propagandistinen. Tässä suhteessa se on peilikuva sille vähintään yhtä propagandistiselle kuvalle, joka valkoisessa Suomessa rakennettiin Mannerheimista. Siinä missä Mannerheimin sankarikuvassa ei ole tahran häivääkään, Turpeisen kronikka piirtää kuvan varsin epämiellyttävästä, oikukkaasta, rahanahneesta ja tunteettomasta narsistista, joka vain sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja pystyi opportunistisesti muotoutumaan valkoisen vallan tarpeiden mukaiseksi sankariksi olematta edes oikeasti pätevä sotilasjohtaja.

Oma näkemykseni Mannerheimista ja hänen roolistaan Suomen porvarillisessa sotahistoriassa ei juurikaan poikkea Turpeisen piirtämästä kuvasta, joskin täytyy tunnustaa, etten ole aikaisemmin tiennyt Mannerheimin tosiasiallisesti käynnistäneen sisällissodan jättämällä harkitusti piittaamatta Svinhufvudin sähkeestä, jolla tämä ilmoitti, ettei Venäjä tule puuttumaan Suomen asioihin. Mannerheim oli päättänyt tuhota punaiset ja tämä operaatio sitten naamioitiin "vapaussodaksi", josta kukaan ei pysty nimeämään valtiota, jota vastaan muka taisteltiin. Todellisuudessa kyse oli tietenkin porvariston taistelusta työläisiä vastaan ja Mannerheimille kaikki oli pelkkää esivalmistelua Venäjän tsaarin nostamiseksi takaisin valtaan ja bolševikkien tuhoamiseksi - konkreettisesti, ei vain poliittisena vastustajana.

Siinä missä Suomen poliittisen historian rintamalinjat eivät välttämättä Turpeisen suoraviivaisesta moukaroinnista miksikään muutu - Mannerheimin ikävät henkilökohtaiset ominaisuudet laajasti jo myönnetään, mutta valkoinen historia ei vielä sillä kumoudu -, mielikuvat Jugoslavian sodista ja varsinkin niiden toimijoiden rooleista joutuvat Turpeisen valkopesussa kovalla koetukselle. Lyhyesti sanoen Ratko Mladićin persoonan ympärille kirjoitettu historia poikkeaa vakiintuneesta läntisestä totuudesta niin täydellisesti, että valmiiksi skeptinenkin lukija joutuu nikottelemaan.

* * *

Minulla ei ole keinoja punnita ja vertailla Turpeisen ja perinteisen läntisen totuuden tarjoamia todistusaineistoja, mutta lyhyesti voi sanoa, että molemmat eivät ainakaan voi olla oikeassa. Pitkään asiaa pohdittuani olen taipuvainen ajattelemaan, että vaikka Turpeinen ei löydä Mladićin persoonasta ja toimista mitään kritisoimista, hänen luettelemansa näkökohdat propagandasodasta Jugoslavian ympärillä pakottavat kyllä miettimään moneenkin kertaan, mihin tietoihin oikein voi luottaa. Turpeinen rakentaa todistelunsa pääosin ns. läntisiin lähteisiin, joita on aika vaikea julistaa serbien kansalliskiihkoiseksi propagandaksi. Näistäkin lähteistä syntyy kuva, joka ei todellakaan mairittele Saksan ja Yhdysvaltain johtajia. En pysty ottamaan kantaa sisällissodan yksityiskohtiin, ne ovat liian paksun propagandasumun peitossa. Mutta kyllä minusta on ilmeistä, että Jugoslavian sodista mainostoimisto Ruder-Finnin ammattitaidolla rakennettu mielikuva on pääosin valhetta tai vähintäänkin valikoitua totuutta.

Tämän toteamiseksi ei tarvitse ottaa kantaa serbien, kroaattien ja muslimien keskinäisiin väleihin tai raakuuksiin, joihin aivan varmasti syyllistyivät kaikki osapuolet. Ei tarvitse ihailla Mladićia voidakseen todeta, että Saksalla ja Yhdysvalloilla oli selkeä motiivi hajottaa Jugoslavia ja jakaa se etupiireihin (Slovenia ja Kroatia Saksan, muut Yhdysvaltain). Kosovon väkivaltainen "itsenäistäminen" Serbiasta on hyvin tunnettu esimerkki, jonka Krimin takaisinotosta Venäjälle raivoavat propagandistit mielellään unohtavat. Missä määrin Jugoslavian hajottaminen oli askelma Naton laajemmassa suunnitelmassa marssiä kohti itää, on vielä avoinna, mutta kovin loogisilta nuo toimet siitä näkökulmasta vaikuttavat. Yhtenäistä, Venäjään myönteisesti suhtautuvaa Jugoslaviaa ei yksinkertaisesti haluttu sietää, eikä sitten siedettykään.

Pirkko Turpeisen kirjaa ei loppujen lopuksi tarvita sen todistamiseen, että voittaja sanelee historian totuuden. Se on nähty lukemattomia kertoja ennenkin. Hyvä on kuitenkin aina välillä pysähtyä miettimään, miten helposti ostamme erilaisia vihollis- ja sankarikuvia. Sellaisillehan on tämän päivän militaristisessa kiihkoilussa suuri tarve. Millä perustella 12 miljardin asevarustelu, jos ei rajan takana väijy mihin tahansa pahuuteen kykenevä ikivihollinen? Militarismi tarvitsee sankareita ja vihollisia, arjessa sellaisille ei ole käyttöä. Siksi jokainen pyrkimys purkaa sankari- ja vihollismyyttejä on tervetullut. Me emme tarvitse sotapropagandaa, me tarvitsemme kiihkotonta totuutta ja viisasta valtioiden johtamista. Molempia on maailmassa aivan liian vähän.

torstai 20. lokakuuta 2016

Tarvitseeko herra kuitin?

Jokainen suomalainen kuulee tämän kysymyksen pahimmillaan useita kertoja päivässä. Taitaa nykyään laki määrätä, että kuittia täytyy tarjota aktiivisesti eikä jättäytyä asiakkaan pyynnön varaan. Mutta miksi kysytään "tarvitsetko" kuitin? Mistä asiakas voi tietää, tuleeko kuittia tarvitsemaan vai ei? Todellisuudessa asiakas tulkitseekin väärän kysymyksen oikein eli vastaa kysymykseen "haluatko" kuitin. Kun olen huomauttanut asiasta muutamalle kassahenkilölle, olen saanut vastaani hämmentyneitä ilmeitä ja viittauksen saatuihin ohjeisiin. Kun sama virhe tehdään kaikilla kassoilla, on selvästikin kyseessä koko kaupan alueen kattava löysä ajattelu.

Vastaaviin tarkemmin ajattelematta käytettyihin ilmaisuihin törmää tietysti kaikkialla. Juuri äsken ilmaisjakelulehden yleisökyselyssä tivattiin "Voisitko muuttaa lentokentän kupeeseen?" Lienee selvää, ettei lehteä kiinnosta tietää, kuinka monella lehden tekijällä olisi tekninen mahdollisuus muuttaa asumaan lentokentän viereen. Oikea kysymys - jonka luultavasti useimmat vastaajat intuitiivisesti osaavat päätellä - olisi tietenkin ollut "Haluaisitko muuttaa/olisitko valmis muuttamaan".

Kun tällaisia ajattelemattomuuksia sylkevät suustaan toimittajat, joiden ammattina on tekstin tuottaminen, tulee helposti hiukan epätoivoinen olo. Tässähän ei ole kysymys miestä kielipoliisin toimesta (mistä siitäkin riittäisi puhuttavaa) vaan kommunikaatiosta, semantiikasta ja viime kädessä ymmärtämisestä tai ei-ymmärtämisestä. Miksi toimittaja käyttää verbiä "voida", kun hän tarkoittaa haluamista? Nehän ovat kaksi aivan eri asiaa, jotka toimittaja varmasti myös tietää kahdeksi eri asiaksi. Arvoitus on, miksi tuo tietämys ei hengitä raskaasti niskaan, kun otsikkoa kirjoitetaan. Toivon, että kysymys on vain kiireestä, mutta varaudun pahempaankin.

* * *

Meille ihmisille on ominaista puhua yhtä ja tarkoittaa toista. Ehkä siksi aivomme ovat kehittyneet tulkitsemaan myös vääriä kysymyksiä tilanteen mukaan aivan oikein - ja oikean kysymyksen väärin, kun siitä on itselle hyötyä. Miten tuo korjausmekanismi toimii, sitä tuskin tarkasti tiedetään, mutta mitä ilmeisimmin ihmisen maailma ei toimisi näinkään hyvin, jos tuollaista korjauspiiriä ei aivoissa olisi. Kaupan kassan kysymys on tietysti harmiton ja seuraukset pääosin vähäisiä (jos sitä kuittia ei halunnut ottaa vaivoikseen ja myymäläetsivä pidättää ulko-ovella, ehkä se kassahenkilö vielä muistaa äskeisen ostoksen ja kuittikin löytyy roskiksesta).

Mutta entä jos arjessa näin näppärästi hoituva asia johtaakin vakavampiin seuraamuksiin? Entä jos aivomme eivät osaakaan tulkita väärin aseteltua kysymystä korjaavasti vaan vastaamme juuri siihen, mitä kysymys semanttisesti tarkoittaa? Jos ajatellaan esimerkiksi poliittisia gallup-kyselyitä, semanttisia piirteitä tutkaileva huomaa nopeasti, että yksinkertaisella sanojen valinnalla voi ohjata vastaajaa ymmärtämään kysymyksen siten kuin kyselijä haluaakin, vaikka pinnalta katsoen niin ei olisikaan ja vastaamaan "oikein".

Klassinen "ohjaileva kysymys" ujuttaa kysymykseen näkemyksen, joka ei ole neutraali fakta, vaan mielipide. On yksi asia kysyä "Pitäisikö EU:n jatkaa Venäjän vastaisia talouspakotteita?" ja aivan toinen kysyä "Pitäisikö EU:n jatkaa Venäjän aggressiivisesta ulkopolitiikasta johtuvia talouspakotteita". Harva meistä on harjaantunut ymmärtämään kysymyksenasettelun semanttista merkitystä. Aivomme ovat taitavat korjaamaan ilmeisiä ristiriitoja, mutta kyllä niitä on myös suhteellisen helppo huijata. Juuri tästä syystä vallankäyttäjien suhtautuminen kansanäänestyksiin on ristiriitainen.

* * *

Vallassa juuri nyt oleva ei lähtökohtaisesti halua koskaan kysyä kansalaisten mielipidettä yhtään mistään, eikä varsinkaan niin, että vastaus sitoisi vallankäyttäjää. Poikkeuksena on tilanne, jossa kaivataan kiistanalaisella ratkaisulle vastuunkantajia ja lisää uskottavuutta. Kansanäänestys voidaan järjestää jopa silloin, kun myös ei-toivottu vastaus on mahdollinen. Tällainen oli tilanne, kun Suomessa järjestettiin kansanäänestys EU:hun liittymisestä. Kun gallupit enteilivät, että ruotsalaiset suhtautuisivat liittymiseen myönteisemmin, valtaeliitti sopi keskenään, että Ruotsi äänestää ensin ja Suomi vasta sitten. Tämä järjestely toimikin, mutta "oikein" äänestäneiden enemmistö oli niin pieni (56,89 %), ettei riskiä uskallettu enää ottaa euroon siirtymisen kohdalla. Ruotsi-korttiakaan ei ollut enää tarjolla, kun Ruotsi torjui yhteisvaluutan neuvoa-antavan kansanäänestyksen perusteella.

Meillä kansalaisilla tuppaa olemaan sellainen kanta, että kansanäänestys pitää järjestää asiassa, jossa oma näkemys on kyselyiden perusteella enemmistönä. Jos ollaan vähemmistössä - kuten Suomessa ovat Naton täysjäsenyyden kannattajat pysyvästi olleet huolimatta alituisesta propagandasta, jolle ei löytyne historiasta vertailukohtaa -, ollaan herkästi sitä mieltä, ettei näin monimutkaista ja tärkeää asiaa saa jättää tunteenomaisesti ja ilman tietoa näkemyksensä muodostaville kansalaisille. Siksi meille ei ole luvassa kansanäänestystä Naton täysjäsenyydestä, vaikka semanttisia harjoituksia oikean lopputuloksen antavasta kysymyksestä onkin tehty esimerkiksi yhdistämällä peruskysymykseen "tulisiko Suomen hakea jäsenyyttä" lisäehto "jos Ruotsikin niin tekee".

Kuullun ja kirjoitetun ymmärtäminen on tärkeä asia. Niin tärkeä, että koko ihmiskunnan historian ajan on hallitseva eliitti ponnistellut, jotta kansalaiset eivät ymmärtäisi, mikä askel ollaan ottamassa ja rupeaisi niskuroimaan. Tavanomainen tapa on ehdotukseen liitettävä vähättely "tästähän jo itse asiassa päätettiin kun" tai uhkaus "tälle ratkaisulle ei ole vaihtoehtoa". Koska valtaeliitti kansan kuulemiseen pakotettuna pyrkii helposti huijaamaan, olisi hyvä vetreyttää itse kunkin aivoja lukemaan rivit, rivien välit ja vielä niiden takana olevat aikeet. Aidosta demokratiasta voidaan puhua vasta, kun kansalaiset tekevät päättäjiä sitoa ratkaisuja tietoisina siitä, mitä ovat haluamassa. Vaalidemokratia on vain yksi askel, eikä välttämättä edes se tärkein. Jokaisen asiasta välittävän kansalaisen pitäisi lukea ja omaksua Rolf Dobellin kirjan Selkeän ajattelun taito (HS Kirjat 2012) viesti. Se ei riitä, mutta siitä olisi hyvä aloittaa.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Aikuisviihdelakkoilijat

Luulin NYT-liitteen puffaamaa Toni Jyvälän pornolakkoavautumista tavanomaiseksi viikonloppuviihteeksi. Olin näköjään väärässä. Hesari jatkaa aiheesta osastolla Elämä & Hyvinvointi (en tiedä, miksi jälkimmäinen sana kirjoitetaan isolla alkukirjaimella) seuraamalla Jyvälän 100 vuorokauden selibaatin sujumista. Hyvin kuuluu menevän, jo on olo parempi ja "moni on ilmoittautunut tukilakkoon". Nimimerkit "Jannu", "Serveri" ja "GettingRidOfPorn" tukevat Jyvälää ja samalla oletettavasti itseään. Valtakunnassa on siis tältä osin kaikki hyvin ja pornoa inhoavat arvokonservatiivit voivat ruveta kilpailemaan siitä, kuka saa Jyvälän vaaliehdokkaakseen.

Asia on tietenkin vakava, vaikka Hesarin suhtautuminen aiheeseen on ollut ainakin toistaiseksi pelkkää sosiaalipornoa. Yksityiskohta, johon ensimmäiseksi pitäisi kiinnittää huomiota, on adjektiivi "pakonomainen", joka on toimittajan, ei Jyvälän käyttämä termi. Se on kuitenkin aika olennainen, ellei ihan oikeasti halua ryhtyä arvokonservatiiviseksi pornonvastustajaksi (ainakaan Jyvälä ei haastattelun mukaan halua). Tätä jälkimmäistä ryhmäähän leimaa huoli siitä, että joku muu on kiinnostunut pornosta, ei oma suhtautuminen (ainakaan julkisesti). Jyvälä on tullut pornokaapista omin avuin, eikä ratsasta arvokonservatiivisella moralismilla. Mielestäni hän puhuukin vakavasta asiasta. Jos mikä tahansa - myös seksi - muuttuu pakonomaiseksi, asialle on syytä tehdä jotain.

En osaa edes arvailla, onko tällaisesta julkisesta kampanjasta muuta seurausta kuin että Jyvälällä on hyvä motivaatio pitää nettipornon käyttö minimissään. Kaiken tämän julkisuuden jälkeen olisi tietenkin noloa, jos ei edes aiempi lakkoputki eli 70 vrk ylittyisi. Tsemppiä ja jaksamista toivottaa varmasti nimimerkkitukijoukon lisäksi Hesarin toimitus, sillä arvatenkin sadan päivän kohdalla Jyvälä on taas julkisuudessa joko "sankarina" tai pakkomielteen murjomana luuserina. Voiko pakkomiellettä hoitaa julkisuudella? Nimimerkillä tukevia se ei ainakaan auta. Mutta ehkä yksi ja toinen on vilkaissut elämäänsä vähän etäämpää ja on todennut, että ei maar, kyl täs varmaan jotain muutakin elämässä pitäis tehdä. Se on varmasti ihan hyvä seuraus, jos ei halua psykiatrin pahnoille.

* * *

Mielenkiintoisesti Hesarin jutuissa vaihtelevat termit "porno" ja "aikuisviihde", tuo nerokas keksintö, jonka avulla vanhasta ja nuhjuiseksi leimatusta kääriytyi esiin paitsi yhteiskuntakelpoinen, myös sukupuolisesti neutraali myyntituote. Vaikka kaikki tietävät, että aikuisviihde on sama asia kuin porno, jotenkin se ei kuulosta samalta. Ja koska elämme maailmassa, missä tärkeintä on se, miltä asiat tuntuvat ja kuulostavat, aikuisviihde on jäänyt pysyvään käyttöön. Vaikuttaa myös siltä, ettei Hesarin toimituskaan halua olla ankara aikuisviihdettä kohtaan. Sehän on merkittävä laillisen liiketoiminnan ala, jolla siten täytyy olla sama suoja kuin kaikella muullakin yrittäjyydellä.

Toni Jyvälän haastatteluista kyllä pilkottaa ongelman ydin eli seksin loputon tarjonta maailmassa, jossa sana on vapaa ja kaupankäynti on hyve. Kun taipumus pakkomielteisyyteen kohtaa seksisomen, millä niitä enää saa erilleen toisistaan? En tiedä, ilmenisikö Jyvälän & Co pakkomielle seksiin jollain muulla tavalla, jos nettiä ei olisi. Kai he olisivat ns. "tupakkakauppojen" vakituisia, mutta harvakseltaan mitään ostavia asiakkaita. En muista, että siitä maailmasta olisi koskaan erityisiä Elämä & Hyvinvointi -juttuja kirjoitettu, paitsi silloin harvoin, kun poliisi taas kiintiöratsasi alan liikkeet ja kiikutti roisimman tavaran suomalaiselle siveyspoliisille arvioitavaksi ja arkistoitavaksi.

On suorastaan banaalia toistaa, kuinka seksi (tai porno tai aikuisviihde) on ollut myös verkkoviestinnässä keskeisenä kriittisen massan luojana ja hakuteknologioiden innovaattorina. Se kannattaa kuitenkin pitää mielessä, jos ruvetaan pohtimaan, pitäisikö netin pornotarjonnalle jotain tehdä (Hesarin tähänastisten juttujen perusteella on vielä vaikea tietää, seuraako jossain vaiheessa moralistinen aktio vai ei). Jos tyydytään toteamaan, että pakkomielteiset nettipornon kuluttajat kuuluvat mielenterveysosastolle, eivät siveyspoliisin toimialaan, riittää muutama avautumisjuttu aina silloin tällöin. Jos kuitenkin ajatellaan vakavasti, että seksin tyrkyttäminen viestimissä on jollain tavalla mennyt kohtuuttomuuksiin, kukaan ei tiedä, mitä sellaisesta voisi seurata.

* * *

Anonyymille etäseksille on maailmalla valtava kysyntä. Sadat miljoonat ihmiset eivät saa seksuaalista mielihyvää ja tyydytystä ns. normaaleista ihmissuhteista syistä, joita on liian monia tässä pohdittavaksi. Markkinataloudessa tällainen kysyntä tuottaa vääjäämättä tarjontaa (jos elää jossain muussa taloudessa, voi seksin puute olla kokonaisvaltainen ja pysyvä kohtalo). Verkkomaailma on kuitenkin siitä erityinen paikka, että maksullisten palveluiden rinnalla elää ja voi hyvin myös valtaisa maksuttomien palveluiden tarjonta. Seksi ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaan pikemminkin jälleen tiennäyttäjä. Kenenkään ei tarvitse maksaa etäseksistä, jos ei välttämättä halua. On lähinnä kiinni viitseliäisyydestä ja osaamisesta, verkko tarjoaa mitä vain ihmisen mielikuvitus osaa kuvitella.

Pornografia - ihmisen seksuaaliseen kiihottamiseen tarkoitettu sisältö - on ikivanha ilmiö, ei millään muotoa modernin kaupunkilaisnyhveröluuserin onnettomiin tarpeisiin kehitetty välttämätön paha. Jos jätetään keskustelun ulkopuolelle seksiin ja pornografiaan ahdistuneesti suhtautuvat ihmiset, on helppo väittää, etteivät seksi tai porno tietenkään voi olla sinänsä paha asia, koska ihminen on aina seksuaalinen olento, jolle seksuaalinen mielihyvä on yhtä tärkeää kuin nälän ja janon tyydyttäminen. Iso kysymys - jonka käsittääkseni myös Toni Jyvälä haluaa esittää - on se, voiko seksiä olla liikaa niin että mielihyvästä ja sen tavoittelusta tulee jotain ihan muuta.

Uskoakseni kysymykseen on pakko vastata myönteisesti. Seksistä voi tulla pakkomielle, painolasti ja harhaanjohtaja. Ei siksi, että seksissä olisi itsessään mitään vikaa, vaan ihan siksi, että sitäkin voi olla liikaa, kuten suolaa, sokeria ja tyydyttyneitä rasvahappoja. Kukaan ei varmaan koskaan kykene määrittelemään, mikä määrä seksiä on "riittävä" (halukkaita tähän kyllä on vaikka kuinka paljon ja yleensä heidän mielestään aika vähän riittää). Se on itse kullekin lankeava vastuu, jonka joudumme kantamaan siinä missä vastuun suolan, sokerin ja rasvojen ahmimisesta. Seksi on aivan liian hieno asia hylättäväksi, mutta senkin kanssa täytyy yrittää pysyä itselle ja muille terveellisissä määrissä ja muodoissa. Yksinkertaista, mutta totta.


torstai 13. lokakuuta 2016

Kekkonen

En ole vielä lukenut Maarit Tyrkön uudempaa Kekkos-kirjaa, mutta katsoin Areenalta Ari Lehikoisen dokumenttielokuvan Urho, jossa Tyrkölläkin on iso rooli - välillä niin iso, että huomasin miettiväni, onko elokuva loppujen lopuksi nimetty oikein. Se ei kuitenkaan ole tässä olennaista. Kuvat vanhenevasta ja sitten nopeasti dementoituvasta Kekkosesta olivat liikuttavia. Tuossa vaiheessa ihminen pelkistyy, kaikki elämän aikana kertynyt karisee pois ja jäljellä on vain kuolemaa kohti kulkeva eliö.

Urho Kekkonen oli poikkeusyksilö, jonka kaltaisia ei välttämättä osu Suomen kokoiseen maahan edes kerran vuosisadassa. Kekkonen oli niin keskeinen toimija, että häneen piti jokaisen suomalaisen ikään katsomatta ottaa jotain kantaa. Olen itse sitä ikäpolvea, joka meni kouluun, kun Kekkosesta tuli tasavallan presidentti ja valmistuin työelämään, kun hänen pestinsä päättyi. Ikäisilleni Kekkonen oli synonyymi tasavallan presidentille. Hänestä laulettiin sen kummemmin mitään tarkoittamatta "hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko" tai kysyttiin, "miten käy Kekkoselta rock and roll".

Olen luultavati tyypillinen suurten ikäluokkien suomalainen, jonka elämään Kekkonen ei suoraan vaikuttanut millään lailla, mutta välillisesti sitäkin enemmän. Olen ehtinyt äänestämään Kekkoselle jatkokautta, mutta sen lisäksi ainoa yhtymäkohta oli osallistuminen kansakoulun laulunopettajani Jalmari Kahrin johtaman lapsikuoron kanssa Kekkosen kampittamiseksi ehdokkaaksi nostetun Olavi Hongan vaalijuhlaan kuoropoikana vuonna 1962. Saimme palkkioksi muutaman markan. En tiennyt osallistuneeni Kekkosen vastustajien vaalityöhön. Kuoron johtaja sen kai tiesi.

* * *

Kekkoseen ei suhtauduta välinpitämättömästi. Hänen eläessään puhuttiin perässähiihtäjistä - Hesarin politiikan veteraanitoimittaja Unto Hämäläinen käyttää termiä blogissaan edelleen -, eikä suinkaan myönteisessä mielessä. Kun Kekkonen oli vallankäyttäjistä vahvin, hännystelijöitä ja juoksupoikia tietenkin riitti yli oman tarpeen, mutta niin riitti niitäkin, joille Kekkosen vastustamisesta ja vihaamisesta tuli suoranainen elämäntehtävä. Aikoinaan tunnettu tällainen hahmo oli Kauko Kare, mutta paljon vaikutusvaltaisempiakin oli, myös ns. vuorineuvoskaartissa, josta osa toisaalta käytti täysimääräisesti hyväksi Kekkosen idänpolitiikan kyntämän kaupanteos mahdollisuuden. Vaikka tämä ystävyys ei ehkä ihan vilpitöntä ollutkaan, pokka piti loppuun asti.

Poliittisen historian harrastajan näkökulmasta Kekkoseen kohdistunut vastustus ja suoranainen viha ovat helposti ymmärrettäviä. Kekkonen oli taitava peluri, mutta myös pitkävihainen ja armoton niille, joiden katsoi joko pettäneen luottamuksen tai asettuneen tahallaan tielle. Kekkosella oli yksi rooli kainuulaisen metsätilan raatajille ja ihan toinen poliittisille vastustajille. Jälkiviisaasti on väitetty, että Kekkosella oli niin paljon valtaa, koska muut sallivat hänen sitä itselleen kasata. Mutta kyllä se Kekkosen erityislaatu juuri siinä näkyy, kuinka sitkeästi ja taitavasti hän vastustajansa tieltään raivasi. Loppujen lopuksi kukaan ei enää tohtinut panna hanttiin. Kaikilta se ei olisi onnistunut, vaikka olisi mahdollisuutta tarjottu.

Vaikeammin ymmärrettävää on se viha ja katkeruus, joka edelleen - Kekkonen kuoli 30 vuotta sitten - pitää vallassaan osaa Kekkosen ajan kokeneista ja ihme kyllä myös nuoremmista, joille tuo aika ei ole edes omakohtaisesti koettua. Suomalaisessa poliittisessa historiassa tunnetaan käsite Kekkos-kauna, joka yhdistää hyvin sekalaisen joukon äärioikealta demareihin. Vihan syvyyttä kuvastaa hyvin se, että Kekkosta pitävät monet edelleen Kremlin asiamiehenä, joka myi Suomen itsenäisyyden pysyäkseen vallassa. Mitään heikentävää vaikutusta tähän kaunaan ei tunnu olevan sillä, että Suomi pysyi itsenäisenä ja on vasta Kekkosen jälkeen menettänyt itsenäisyytensä EU:n ja euron myötä. Kekkonen myös yritti viimeiseen asti pehmittää neuvostojohtajat antamaan Karjalan kannas ja Viipuri takaisin Suomelle. Ihan kaikessa ei Kekkonenkaan onnistunut. Sekin riittää ilmeisesti joillekin pysyvän kaunan perusteeksi.

* * *

Vaikka Kekkonen oli kova sisäpoliittinen peluri, jota ei demokraattisten menetelmien oppikirjassa ole mitään syytä siteerata, hänen jälkimaineensa kietoutuu vääjäämättä ulkopolitiikan ja Neuvostoliiton suhteiden hoidon arviointiin. Kiihkoton historiantutkimus on osoittanut, että oltiin Kekkosen käyttämistä menetelmistä mitä mieltä hyvänsä, häntä on vaikea kritisoida tuloksista. Epäisänmaallisuudesta syyttäjillä on suuria vaikeuksia löytää mitään kättä pidempää, joten yleensä tyydytään hutkimaan vain yleisesti "liiallisesta myöntyväisyydestä". Läsnäolleet todistajat ovat kuitenkin kertoneet, että Kekkonen uskalsi panna kovan kovaa vastaan, kun sellainen tilanne tuli. Sen vastapainoksi hän ymmärsi joustaa pienissä asioissa ja ryypätä vodkaa isäntien tahtiin. Kekkosen johdolla Suomi selvisi isoista ja pienistä jääpadoista.

Teoriassa voisin olla jyrkkä Kekkos-kriitikko. Hänen pelisilmänsä avulla Suomen porvaristo kesytti suomalaiset kommunistit ja pehmitti innokkaimmat puoluepomot perinteisen ministerisosialismin ajajiksi eli varmistamaan SDP:n pärjäämisen oikeistolaisesta politiikasta huolimatta. Kekkonen pehmitti myös Neuvostoliiton sietämään Suomen kytkemisen taloudellisesti maihin, jotka pyrkivät kauppasodalla painamaan Neuvostoliiton polvilleen (siinä myös sitten lopulta asevarustelun avulla onnistuen). Kekkosen "edistyksellisyys" oli suurimmalta osin peliälyä, ei hän aidosti muuttanut poliittisia näkemyksiään, vaikka nuoruuden väkivaltaisesta äärioikeistolaisuudesta rauhoittuikin keskitien vanhoilliseksi. Kyllä Kekkonen myös Suomen vasemmistoa vedätti 10-0, vakaumuksellinen porvaripoliitikko.

Kekkoseen on kuitenkin pakko suhtautua lähinnä ihaillen, niin taitava hän oli poliittisena eläimenä. Hinta saattoi olla kova, yksityinen Urho Kekkonen joutui uransa loppuvaiheissa olemaan myös yksinäinen, epävarma ja peloissaan. Ei hän julkisen roolinsa takanakaan ollut mikään leppoisa ja lupsakka kansanmies. Kekkosen linjan rakentamisessa tarvittiin ihan toisia ominaisuuksia. Kekkosen ulkopoliittinen perintö on tänä päivänä tuhottu likimain kokonaan. Venäjän suhteiden osaaminen näyttää ainakin julkisten lausumien perusteella olevan lähellä nollaa. Jos Kekkonen pääsisi nykyistä tilannetta kommentoimaan, hän epäilemättä toistaisi tunnetun manauksensa "saatanan tunareista".

* * *

Ei Kekkosta tarvitse ihannoida ihmisenä eikä poliitikkona. Mutta kyllä hän kaikkine ikävine ominaisuuksineenkin oli Suomelle turvallisen ulkopolitiikan takalaita aikoina, jolloin olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Vuoden 2017 juhlilla Kekkoselle kuuluu tuoli ihan siitä keskeltä.



PS. Se olisi kyllä kiinnostavaa tietää, valitsiko Kekkonen aina itse rilliensä sangat?

maanantai 10. lokakuuta 2016

Historia-parka

Erkki Tuomiojan kätilöimä ja Antti Blåfieldin toimittama kirjoituskokoelma Historian käyttö ja väärinkäyttö (Siltala 2016) on aika sekalainen tapaus, mutta parhaimmillaan se muistuttaa kyllä historia-aseen hyvistä ja huonoista puolista ansiokkaasti. Tarkoitukseni ei ole seuraavassa varsinaisesti esitellä tätä kirjaa, vaan kirjoittaa muutamista sen tekstien esiin nostamista ajatuksista. Tekstini otsikko johtuu siitä spontaanista mielikuvasta, joka vääjäämättä syntyi, kun historiaa ajattelee hyväksikäytön uhrina. Tuskin ketään ihmistä tai eläintä on koskaan riepoteltu ja väärennetty kuten historiaa. Eikä se ole suinkaan loppumassa.

Kannatan vahvasti monien kirjoittajien korostamaa riippumattoman historiantutkimuksen ja historiasta kirjoittamisen tavoitetta. Kuinka mahdollista tai todennäköistä se on, onkin kokonaan eri asia. Paradoksaalisesti se, joka jo tapahtuneena voisi olla objektiivisesti tutkimuspöydällä tarkempaa analyysiä varten, muuntuu tutkijan pyrkimyksistä riippuen oikeastaan ihan miksi tahansa. Pahimmissa tapauksissa edes yksinkertaisista perusfaktoista ei päästä yksimielisyyteen, kuten vaikkapa siitä, oliko Suomi jatkosodassa Hitlerin Saksan kanssasotija ja liittolainen vai jotain ihan muuta.

Ehkä irvokkainta suhtautumista historiallisiin tapahtumiin edustavat ne monet hallinnot, jotka ovat säädättäneet lakeja siitä, miten kiistanalaisiin historian vaiheisiin ja niiden taustalla oleviin aatteisiin on suhtauduttava. Jonkin historiallisen asian kiistämisen tai kehumisen kriminalisointi ei tietenkään edistä ymmärrystä, vaan sementoi vastakkainasettelua ja valmistelee uutta konfliktia. Historian tutkijan näkökulmasta on sekä naurettavaa että pelottavaa, kun poliitikot kyhäävät hetken tarpeisiinsa milloin minkin näkemyksen kriminalisoivia lakejaan. Asiathan eivät miksikään muutu kieltämällä niistä puhuminen. Kieltäminen voi sen sijaan yllyttää uteliasta. Kielletty paha se vasta kiinnostavaa onkin.

* * *

Nykypäivän Suomessa vallitsee niin voimakas epäintellektuaalinen Venäjän vastainen ilmapiiri, että oikein häkeltyy, kun lukee tutkija Vladislav Zubokin ja diplomaatti Heikki Talvitien asiallisen analyyttisiä kirjoituksia Venäjän ulkopolitiikasta. Varsinkin Talvitien lokakuussa 2015 päivätty teksti on erinomaisen kiihkoton ja ajan tasalla oleva kertomus siitä, miksi Venäjän toteutuva ulkopolitiikka ei ole seurausta mistään Putinin vallanhimosta tai muusta yhtä älyttömästä yksinkertaistuksesta. Talvitie onnistuu ristivalaisemaan tilannetta ottamalla mukaan myös maailmanpolitiikan suurimman toimijan eli Yhdysvallat. Siitähän useimmat nykykirjoittajat vaikenevat kokonaan. Jo pelkästään Talvitien tekstin takia tämä kirja kannattaa hankkia luettavakseen.

Mielestäni myös tutkija Ari Helon kirjoitus yhdysvaltalaisen historianäkemyksen eriskummallisuuksista on erittäin suositeltavaa ja opettavaista luettavaa kenelle hyvänsä. Voimme päivittäin lukea hämmentäviä uutisia siitä, kuinka tämän päivän poliitikot menestyvät ja häviävät sen mukaan, miten taitavasti he osaavat esiintyä joidenkin 1700-luvulla eläneiden poliitikkojen perinnön jatkajina. Helo onnistuu aika hyvin kertomaan, miksi näin on ja miksi Yhdysvallat ei ole "normaali" eurooppalainen yhteiskunta myöskään suhteessaan historiaan.

Uskoisin myös tutkija Heino Nyyssösen Unkarin tilannetta erittelevän kirjoituksen olevan hyödyksi sille, joka ihmettelee Orbánin hallinnon kovaa retoriikkaa ja ylipäätään yrittää ymmärtää, miksi niin monelle unkarilaiselle tuntuu olevan nykypäivän ongelmien ratkaisemista paljon tärkeämpää se, miten uljaaksi Unkarin muinainen historia voidaan mielikuvien tasolla rakentaa. Jos tähän analyysiin olisi vielä yhdistynyt vertailu Turkkiin, jossa on vallalla pitkälti samanlainen välineellinen ja rekonstruoiva suhtautuminen historiaan, olisin ollut täysin tyytyväinen.

* * *

Historian käyttö ja väärinkäyttö on selkeästi poliittisesta vallankäytöstä vapaan historiantutkimuksen puolustuspuheenvuoro. Menneisyyttä ei voi ymmärtää, jos sitä ei voida vapaasti tutkia ilman ideologisia ja päivänpoliittisia silmälappuja, piiskoja tai giljotiineja. Jos sana ja tutkimus eivät ole vapaita, tulokset vääristelevät todellisuutta aina enemmän tai vähemmän. Tässä suhteessa ongelmana eivät ole pelkästään virallisen yhteiskunnallisen vallan käyttäjät eli valtiokoneistot ja poliittiset päättäjät. Vaikka tämän kirjan kirjoittajat hiukan häveliäästi asiaa välttelevät, vääristynyt historiallinen mielikuva on yleensä tutkijoiden omien ideologisten tavoitteiden aiheuttamaa.

Olen usein pohtinut sitä, onko täysin riippumaton historiantutkimus edes mahdollista. Onko mahdollista löytää tutkijaa, jonka ammattietiikka ei missään vaiheessa tai mistään hinnasta petä ja jolla ei ole tutkimustulosten julkaisemista ohjaavia henkilökohtaisia näkemyksiä? Osa historiaa penkovista ja siitä kirjoittavista ei edes peittele puolueellisuuttaan tai korkeintaan teeskentelee, että oma linja edustaa juuri sitä objektiivista sitoutumattomuutta. Oman ikäpolveni ja sitäkin vanhemmat kirjoittajat on melko helppo sijoittaa esimerkiksi poliittisella kartalla oikealle, keskelle tai vasemmalle. Yleensä riittää, kun tietää, ketkä ovat työtä taloudellisesti tutkineet ja varsinkin, ketkä eivät ole rahaa halunneet antaa. Suomessahan on sensuuria erittäin vähän, mutta itsesensuuria ja varsinkin "tuettua itsesensuuria" sitäkin enemmän. Tyhmähän sellainen tutkija on, joka rupeaa ehdoin tahdoin penkomaan kasaa, jota vaikkapa varakkaiden veteraaniorganisaatioiden portinvartijat eivät halua pengottavan.

Jokainen poliittista historiaa vakavasti tutkiva oppii kyllä tietämään, että vaikka tutkija itse haluaisi olla riippumaton ja asenteeton, ulkomaailma ei tällaista välttämättä hyvällä katso. Mitä tuoreemmista ilmiöistä puhutaan, sitä todenäköisemmin tutkija löytää edestään suljettuja ovia ja torjuttuja tutkimuslupia, vaikka rahoitus olisikin jollain ihmeellä kasassa. Vuoden 1918 tapahtumat ovat Suomessa edelleen arka asia, talvisodan kaltaisesta myytistä puhumattakaan. Asioita, joiden takia edelleen halutaan pystyttää patsaita, paljastaa muistolaattoja ja nimetä aukioita, on yleensä erittäin vaikea tutkia riippumattomasti. Ihanteellisuutta on raskasta pitää yllä. Silti juuri siihen pitäisi kaikissa tilanteissa pyrkiä. Historia-parka ansaitsee nykyistä parempaa kohtelua, sillä vain avoin pyrkimys totuudellisuuteen kykenee asettelemaan kapuloita kiihkoilulle ja historian väärinkäytölle.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Katse ja keho

Näyttelijä Anna Paavilainen ilmoittaa Hesarin jutussa, että "naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi". Jos rajaamme puheenaiheen koskemaan sitä valitettavaa tapakulttuuria, johon suomalaiset pääsevät esimerkin Välimeren maissa matkaillessaan tutustumaan, olemme useimmat varmasti samaa mieltä: ihmisen ulkonäön seksistinen kommentointi ääneen on moukkamaista, huonoa käytöstä kommentoijan sukupuolesta ja humalatilan asteesta riippumatta (macho-kulttuureissa typerehtimiseen ei yleensä tarvita etanolia, Suomessa kyllä tai ainakin porukan tukea).

Subjektiivisesti koettu epämukavuus on kuitenkin eri asia kuin se, onko ihmisen fyysisellä keholla biologisesti tehtäviä, jotka liittyvän toisten yksilöiden huomion kiinnittämiseen. Vähäinenkin biologian tunteminen vakuuttaa nopeasti siitä, että sekä miehen että naisen keho on mitä suurimmassa määrin kehittynyt viehättämään pariutumiskumppania. Ulkonäkö ei toki ole ainoa tärkeä asia, hajut ja vielä vaikeammin havaittavat piirteet vaikuttavat valintoihin enemmän kuin haluamme uskoa. Ihminen on kuitenkin voimakkaasti näkökyvyn avulla ratkaisuja tekevä laji, joten voi huoletta sanoa, että kun etsimme pariutumiskumppania, kehomme on mitä suurimmassa määrin arvioinnin kohteena ja hyvistä eli evolutionäärisistä syistä.

Tiedämme toki, että Anna Paavilainen haluaa kiinnittää huomiota miesten typerehtimiskulttuuriin ja keinoihin, jolla sitä pidettäisiin edes jotenkin kurissa (tuskin kukaan uskaltaa kuvitella sen juurimista kokonaan pois), ei niinkään keskustella ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ne kietoutuvat kuitenkin yhteen tavalla, jota voisi kutsua vaikka kohtalonyhteydeksi. Miesten harrastama naisten äänekäs arviointi kun ei kumpua pelkästä miehisestä typeryydestä (toivottavasti kiihkeimmätkään feministit eivät usko näin helppoon teoriaan), vaan sillä on tukevat juuret biologiassa ja tapakulttuurin valtahistorioissa.

* * *

Osa miehistä joutuu kohtaamaan saman ilmiön kuin Paavilaisen kuvaamat naiset. Vaikka siitä ei puhuta samalla äänenpainolla kuin naisiin kohdistuvasta ahdistelusta, sen psykologinen ja yksilötasoinen vastenmielisyys on aivan samaa tasoa. Kun seksuaalisesti aktiivinen nainen ei kiinnosta miestä, tuo aktiivisuus tuntuu yhtä ikävältä kuin kovaääninen ohikulkevien naisten perseiden kommentointi. Eivät suinkaan kaikki nuoret miehet ole mielissään, kun iäkkäämmät "puumat" lähtevät jahtiin. Edes hedelmällisessä iässä olevien nuorten naisten huomio ei aina ole haluttua.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että kysynnän lisäksi on olemassa myös tarjontaa. Osa miehistä ja todennäköisesti paljon isompi osa naisista käyttää joka vuosi kymmeniä miljardeja pärjätäkseen muita paremmin arviointikilvassa. En tarkoita, että meikkaajat haluavat kuunnella tökeröitä terassihuutoja vaan sitä, että ulkonäköönsä panostava pyrkii aktiivisesti arvioitavaksi ja ennen muuta korkealle arvioiduksi. Ääripäässä ovat ihmiset, jotka pyrkivät mukaan maailmaan, jossa ulkonäköön liittyvät mielikuvat ratkaisevat kaiken. Mutta paljon vaatimattomampikin ulkoinen kohentelu tähtää samaan, kohentamatonta kehoa parempaan arviointitulokseen.

Tämä halu tulla korkealle arvioiduksi jo ennen varsinaista tutustumista on vahvasti biologista käyttäytymistä, eikä siitä kannata tehdä kiistakysymystä. Kokonaan toinen on se kulttuuri, jossa ulkoinen arvioitavuus on korotettu tärkeäksi asiaksi (ns. läntinen kulutuskulttuuri) tai jossa se on uskonnollisista ja muista vastaavista ideologisista syistä työnnetty taka-alamme (esimerkiksi islamin vaikutuspiirin tapakulttuurit). Kulttuurisiin tapoihin voidaan vaikuttaa, jos niin halutaan. Se iso kysymys on, halutaanko näitä tapoja muuttaa ja ketkä haluavat, ketkä eivät.

* * *

Jokainen meistä vähemmän viehättävän näköisistä ihmisistä tietää, mistä puhun, kun sanon, ettei arvioitavana olo ole meille varsinaisesti ongelma. Jos olen isomahainen, vanhentuneen ryppyinen ja vailla omassa kulttuurissani ihailtuja kauneuspiirteitä, aniharva vaivautuu arvioimaan saati ääneen kommentoimaan. Odottelin kerran Töölössä ulko-ovella, kun ohi toikkaroi humalainen mies, joka hetken siinä pyörittyään totesi kovaan ääneen "emmä sua olis halunnukkaan kun sä oot niin ruma". Tämä yllättävä kommentti ei hätkäyttänyt minua, enemmänkin nauratti. Olihan se tökeröä käytöstä monellakin tavalla, mutta ei osunut ja koskettanut, koska en oikeasti ollut arvioitavana enkä ole koskaan uskoakseni ollutkaan.

Anna Paavilaisen näytelmissään käsittelemä ongelma on tietenkin todellinen. Ns. haluttavan näköiset ihmiset ovat kulttuurissamme koko ajan arvioitavina, halusivat tai eivät. Mitä enemmän kulttuurimme yllyttää sitä haluamaan (ja mitäpä muuta miljardit some-kuvat olisivatkaan), sitä vaikeampaa on piirtää rajaa tökerön typerehtimisen ja sosiaalisesti hyödyllisen vuoropuhelun välillä. Kukaan ei halua tulla tökerösti kommentoiduksi, mutta erittäin moni haluaa tulla myönteisesti arvioiduksi ja arvostetuksi. Siitä ei päästä mihinkään, ehkä koskaan.

Tasa-arvon näkökulmasta on tärkeää ymmärtää, että vaikka naiset epäilemättä joutuvat näitä tökeryyksiä kuulemaan paljon miehiä enemmän - jopa presidenttiehdokkaiden suuusta -, ongelma ei koske vain naisia. Ihmisen itsemääräämisoikeuden rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen on kaikin puolin hankala asia, koska ulkonäköön perustuva arviointi ei ole pelkästään yleisesti tuomittua. Suurelta osalta mainosmaailmaa katoaisi ansaintalogiikka, jos ihmisen kehoa ei saisi käyttää arvioivan katseen kohteena. Eihän niitä Anttilan kuvastojen alusvaatteita olisi kukaan jaksanut kahlata läpi ilman katsetta vanginnutta kehoa. Osa miehistä ei lopeta vapaaehtoisesti törppöilykäytöstään, eivätkä monet naiset ulkonäkönsä kohentelua. Mainostajat eivät luovu tärkeimmästä katseenvangitsijastaan. On tässä tekemistä.

torstai 6. lokakuuta 2016

Pahan palveluksessa

Frank McDonough tarttuu kirjassaan Gestapo - Natsi-Saksan salaisen poliisin historia (Atena 2016) yllättävän ajankohtaiseen aiheeseen. Pyrkimys hallita väkivallalla ja terrorilla ei ole historiaa, kaikkea muuta. McDonough tarjoaa kuitenkin ehkä ihan muuta kuin voisi kuvitella. Ei hän Gestapoa toki puhtaaksi pese, mutta kuuraa kyllä perusteellisesti sitä propagandista mielikuvaa, joka Hitlerin Saksan salaisesta poliisista on sodan jälkeen luotu. Pakko myöntää, että vaikka pidän itseäni poliittisen historian harrastajana, kyllä tämä kirja sai miettimään monia asioita uudelleen.

Kirja on äärimmäisen asiallinen ja pyrkii pakottamaan lukijan miettimään historian todistusaineistoa ohi sen tunteellisen kuohunnan, jota Hitlerin hallinnon painajaismaiset vuodet niin helposti synnyttävät. Liittoutuneiden lentopommit ja Gestapon omat roviot ovat tuhonneet pääosan säntillisesti kootuista dokumenteista, mutta sen verran jäljelle on jäänyt, että kokonaiskuva Gestapon roolista Hitlerin luomassa Saksassa on ollut mahdollista rakentaa ja tulos on uskottava.

Tuttua on se, että Gestapo - Hermann Göringin ja Heinrich Himmlerin kaltaisten maanikkojen - perustama organisaatio oli keskeinen väline hallinnollisessa terrorissa ei-sopiviksi saksalaisiksi määriteltyjä kohtaan. Gestapo ei ollut käytännössä vastuussa miljoonien juutalaisten tuhoamisesta idässä, mutta se piti omalta osaltaan huolta siitä, että sekä hallinnon vastustajat (kommunistit, toisinajattelevat uskonnolliset piirit) että ei-arjalaiset (juutalaiset, kehitysvammaiset, homoseksuaalit, romanit jne.) saksalaiset häädettiin joko maanpakoon (onnekas ratkaisu), vankilaan tai keskitysleireille tuhoutumaan. Ilman Gestapoa Hitler ei olisi pärjännyt omien kansalaistensa kanssa.

* * *

Gestapon hirmutöitä kiinnostavampaa McDonoughin kirjassa on itse asiassa myyttien riisuminen. Kirja todistaa varsin vakuuttavasti, ettei Gestapo ollut todellisuudessa sen paremmin kaikkivoipa kuin natsien miehittämä organisaatio, vaikka tappavan tehokas väkivaltaorganisaatio olikin. Henkilökunnan määrä oli todellisuudessa paljon alle 20 000, eikä sillä määrällä voitu mitenkään hallita Saksan kokoista isoa valtakuntaa. Pääosa Gestapon henkilökunnasta oli myös poliisitoimen ammattilaisia, ei suinkaan ideologisia kansallissosialisteja hölmöilemässä palkkioviroissa. Gestapo ei myöskään suhtautunut Hitleriä uhmaamattomiin saksalaisiin mitenkään tiukasti. Pääosa väestöstä ei sen kanssa tullut koskaan tekemisiin.

Sotaonnella oli selvä vaikutus Gestapon yleisiin toimintaperiaatteisiin. Liki normaalina poliisiorganisaationa aloittanut järjestö muuttui voitonmarssin vaihduttua perääntymiseksi aiempaa paljon brutaalimmaksi ja vaarallisemmaksi myös tavallisille kansalaisille. Gestapoa suuremman uhan muodostivat kuitenkin ilmiantajat, joiden motiivit vaihtelivat päähänpistoista henkilökohtaisten kaunojen selvittämiseen. Rauhan vuosina suurin osa ilmiannoista ei johtanut oikein mihinkään, mutta tilanteen kiristyessä ilmiannoista tuli hengenvaarallinen väline - joskus myös perättömän ilmiannon tehneelle itselleen.

Sitä McDonough ei kiistä, että Gestapon johdossa ja varsinkin yläpuolella oli ideologisia kansallissosialisteja, joita eivät laillisuuden tai inhimillisyyden vaatimukset hidastaneet. Hän kuitenkin korostaa sitä, että käytännön tasolla Gestapo oli ammattipoliisien hoidossa ja esimerkiksi viimeinen johtaja Heinrich Müller - jonka onnistui kadota sodan loppuvaiheissa - oli taitava poliisi enemmän kuin aktiivinen puoluepukari. Gestapossa oli paljon brutaaliin väkivaltaan valmiita työntekijöitä, mutta se taitaa olla tilanne kaikissa väkivaltaorganisaatioissa.

* * *

McDonough kuvailee kirjansa lopussa myös sitä, miten sodan voittajat kohtelivat Gestapon työntekijöitä. Mielenkiintoisesti kirjoittaja osoittaa pötypuheiksi vallalla olevat väitteet siitä, että DDR olisi rakentanut oman Stasinsa vanhojen Gestapo-miesten varaan. DDR ja Neuvostoliitto eivät armoa Hitlerin palvelijoille antaneet. Sen sijaan Länsi-Saksan ja sodan läntisten voittajien suhtautumisen McDonough kuvaa melko tylysti. Isoimmat kihot hirtettiin, mutta suurin osa myös ilmeisiin rikoksiin syyllistyneistä päästettiin ideologis-poliittisista syistä (kylmä sota) nopeasti takaisin valta-asemiin. DDR:ssä vuonna 1965 julkaistussa Braunbuchissa nimettiin 1800 johtavassa asemassa ollutta natsia, jotka olivat palanneet näkyviin asemiin Länsi-Saksassa, joukossa 15 ministeriä, 100 kenraalia ja 300 poliisia. Länsi-Saksan hallitus ilmoitti kirjan "väärennökseksi" ja poliisi takavarikoi kirjan vuoden 1967 Frankfurtin kirjamessuilla.

Adolf Eichmann - juutalaisten kansanmurhan keskeinen hallinto-organisaattori - saatiin oikeuteen vain siksi, että hän ei jättäytynyt saksalaisten ymmärtäväisyyden varaan vaan pakeni maasta ja joutui sitten vuosien kuluttua Israelin salaisen palvelun agenttien kidnappaamaksi. Paremmin kävi Werner Bestille, Berliinin Gestapon hallintopäällikölle. Hänet kyllä tuomittiin kuolemaan tanskalaisessa tuomioistuimessa 1948, mutta jo 1951 hän pääsi vapaaksi ja siirtyi Länsi-Saksaan nousten hyvin palkatuksi neuvonantajaksi Stinnes-nimisessä yhtiössä. 1969 Best pidätettiin uusien todisteiden nojalla, mutta hän vetosi huonoon terveyteensä ja loppujen lopuksi juutalaisten joukkotuhoa merkittävästi järjestellyt ja edistänyt aatteellisesti jyrkkä natsi Best sai elää kaikessa rauhassa kuolemaansa asti vuonna 1989 joutumatta koskaan todelliseen vastuuseen tekemisistää.

"Kuten ei Gestapokaan", toteaa Frank McDonough kirjansa lopuksi. Siihen mielikuvaan verrattuna, joka Gestaposta sodan jälkeen luotiin, sen suunnitteliljat, toteuttajat ja toimeenpanijat jäivät pääosin vaille rangaistusta. Saksassa ylpeillään mielellään sillä, että siellä on tehty Hitlerin ajasta kunnollinen selvitys ja katumus. McDonough on selvästikin aivan eri mieltä. Puheet ovat olleet isoja, teos hyvin vähäisiä ja usein suorastaan uhreja pilkkaavia. Kuten Hitlerille, myös Länsi-Saksalle ja Yhdysvalloille oli kommunismi vihollinen numero 1. Kun kylmä sota alkoi, natseista tuli kuin itsestään länsimaitten rintaman luonnollinen osa. Mitäpä sitä vanhoja kaivelemaan, kun on yhteinen vihollinen. Sillä tiellä ollaan muuten edelleen.


tiistai 4. lokakuuta 2016

Seksi ja velvollisuus

Niin vieraantunut länsieurooppalainen ihminen on biologisesta perustastaan, että joutuu pohtimaan, onko seksi velvollisuus ja jos on, ketä kohtaan. Mutta ehkä se on aikamme kuva, todellinen ja vastaamaan pakottava. Ehkä seksistä on tullut aito ongelma myös uskonnollisesti ahdasmielisten joukkojen ulkopuolella. Kenties siksi, että kaupallisesti viritettyä seksuaalista virikettä on jo enemmän kuin keskimääräinen ihminen pystyy ottamaan vastaan ja prosessoimaan.

Ihmisen seksuaalisuuden yhdistäminen velvollisuuksiin ei sinänsä ole uusi ilmiö. Vanhastaan on puhuttu "aviollisista velvollisuuksista", joilla on yleensä tarkoitettu, että naisen täytyy myöntyä miehen seksuaalisiin toiveisiin, vaikka ei niin haluaisikaan. Periaatteessa sama tietysti koskee myös miestä. Puheet haluttomista miehistä ovat vain olleet harvinaisempia. Tämä velvollisuus kumpuaa arvatenkin siitä sosioekonomisesta merkityksestä, joka avioliitolla on ollut. Lainsäätäjä ja kirkollinen auktoriteetti ovat olleet yhtä mieltä siitä, että kun nainen saa miehen elättäjäkseen ja turvakseen, siitä hyvästä on seksuaalisesta pihistelystä luovuttava, jos muuten olisi siihen taipuvainen.

Moderni ajatus seksistä ensisijaisesti mielihyvän lähteenä herättää kysymyksiä, joita ei vanhassa maailmassa olisi edes osattu keksiä. Velvollisuus tarjota toiselle ihmiselle seksuaalista mielihyvää samalla kun sitä saa itsekin voidaan nähdä markkinatalouden kaikkialle ulottuvana pakkona tai sitten jalona toisen ihmisen hyvästä välittämisenä. Ehkä se on molempia. Tässä suhteessa nykyaikaiset nuoret naiset ovat todennäköisesti vaativampia kuin isoäitinsä. Tasa-arvoa voi nykyään vaatia myös seksin kaltaisella intiimillä elämänalueella.

* * *

Onko seksissä jotain sellaista, joka sijoittaa sen muiden mielihyvää tuottavien toimien joukossa ihan erityiseen asemaan? Kun kokkaamme itsellemme ja seksuaaliselle kumppanillemme, koemmeko sen velvollisuutena juuri häntä kohtaan vai ihan yleisenä hyvän jakamisena? Se on ainakin selvää, että ruokaa on helpompi jakaa kenelle tahansa kuin seksiä. Pelkkä ajatuskin siitä, että ihmisen seksuaalinen kyvykkyys rinnastettaisiin vaikkapa kokintaitoihin, varmaan hämmentää useimpia, ehkä suorastaan raivostuttaa.

Mutta miksi olemme seksistä mustasukkaisia, vaikka tuskin hermostumme, kun puolisomme loihtii erinomaisen aterian vieraalle, mutta potentiaaliselle parittelukumppanille? Tiedämme kyllä järjellä, etteivät sukupuolielimet kulu tai "likaannu", vaikka niitä käytettäisiin myös vakiintuneen parisuhteen ulkopuolella. Tiedämme senkin, että varsin suuri osa miehistä ja naisista ei voi vastustaa kiusausta, vaan harrastaa myös parisuhteen ulkoista seksiä, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus ilman merkittävää kiinni jäämisen riskiä. Samalla lailla toimivat useimmat eläinlajit, vaikka eivät aivan kaikki.

Kokeeko ns. länsimainen ihminen, että hänellä on velvollisuus harrastaa seksiä vain vakituisen kumppaninsa kanssa, vaikka kirkko tai valtio ei sitä häneltä (enää) suoranaisesti edellytä? Sisältyykö tähän velvollisuudentunteeseen ulkoisista suhteista pidättäytymisen eli seksuaalisen uskollisuuden lisäksi myös tunne siitä, että vakituisen kumppanin seksuaalisia tarpeita on palveltava, vaikka itseä ei kiinnostaisi?

* * *

Seksistä puhuminen on sen verran vaikeaa, että monikaan nuori ihminen tuskin pohtii tällaisia asioita ääneen saati sitoutuu tietoisesti mihinkään toisen nuoren ihmisen kanssa seurustellessaan. Varsinkin nuorten seksi tuntuukin olevan täynnä kaikenlaisia oletuksia, joita kukaan ei kuitenkaan vaivaudu testaamaan tai tarkistamaan. Ehkä seksiin liittyvät oletukset ovat ihan älyttömiä, epärealistisia ja kohtuuttomia? Eikö sellaisesta pitäisi varoittaa jokaista, jonka seksuaaliset halut ovat heränneet ja ehkä myös niitä, joilla niin ei vielä ole käynyt?

Nuoret eivät halua puhua seksistä varsinkaan niiden kanssa, joilla voisi olla aiheeseen liittyvää kokemusta ja ehkä jokunen opettavainen, varoittava tai kannustava ajatus. Ilmeisesti on mukavampaa puhua asiasta toisten yhtä kokemattomien ja tietämättömien kanssa. Ihan pihalla lienee viihtyisämpää yhdessä kuin yksin. Sellaisesta, joka mielellään näkisi asiassa tapahtuvan jotain kehitystä, tällainen on tietenkin turhauttavaa. Aikuinen ei kerta kaikkiaan tiedä, mitä seksiin liittyviä turhia oletuksia, kuvitelmia ja velvollisuuksia nuorten mielissä on.

Voi tietysti kysyä, miksi pitäisikään tietää. Jokainen tehkööt samat virheet uudelleen ja uudelleen, eikö vain? Kyllä luonto tikanpojan puuhun auttaa ja sillä lailla. Minusta se on typerää ja tarpeetonta. Monet seksuaalisuuteen liittyvät ahdistukset ja ongelmat johtuvat pelkästään ymmärryksen ja kokemuksen puutteesta. Kyllä yhteisesti hyvän seksin pitäisi olla kouluaine siinä missä käsityö, köksä ja voimistelukin. Kun ajoissa pohdittaisiin seksiin liittyviä voimakkaita tuntemuksia, ehkä niitten kanssa olisi sitten myöhemmin helpompi elää.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Valemuistot

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on todella vaikeaa muistaa laulujen sanoja ulkoa. Harmillista, kun aivot osaavat antaa kitaraa soittaville käsille ohjeen siitä, mitä sointuja laulavien tueksi pitää soittaa, mutta esilaulajan roolia ei mitenkään voi ottaa, kun samat aivot kieltäytyvät muistamasta varmuudella, miten ne sanat menivät. Pystyn soittamaan satoja lauluja ulkomuistista, mutta tekstisäkeiden muistini sisältää lähinnä tämän: "Jos vastaan tulee näätä / niin pakoon täyttä päätä / Sen hampaat on niin terävät / ja katse niin kuin jäätä".

Tunnen ihmisiä, jotka pystyvät lausumaan ulkomuistista runomittaista tekstiä tunnin putkeen ilman ensimmäistäkään virhettä. En tiedä, miltä se tuntuu, kun sanoja ei tarvitse muistella, vaan ne tulevat kuten soinnut kitaristin sormista. Olen avoimesti kateellinen, vaikka ymmärrän, että joku toinen voisi haluta osata soittaa ne sadat sävelmät kuten minä. Miksi meillä kaikilla ei ole hyvä muisti sekä tekstin että musiikin osalta? En tiedä. En tiedä, saanko koskaan tietää.

Hyvä- tai huonomuistisuus ei ole kuitenkaan hämmentävin inhimillisen muistiin liittyvä piirre. Sehän voi selittyä yksinkertaisesti jollain neurokemiallisella tavalla. Tai ehkä muistamisen kyky on koodattuna perimäämme, siihen ainakin pinnalliset arjen havainnot viittaavat. Hyvin muistaminen näyttää olevan jollain tavalla perinnöllistä, vaikka ei ilmeisestikään yksinkertaista reittiä pitkin. Kaikista runonlaulajien lapsista ei tule runonlaulajia.

* * *

Otsikkoni ei liity huonomuistisuuteeni. Varsinainen tarkoitukseni on pohtia lyhyesti muistimme epäluotettavuutta. En tarkoita tilannetta, jossa ihminen ei muista jotain asiaa. Kun ei saa laulujen sanoja mieleensä, jokainen voi todeta tilanteen ilman suurtakaan epätietoisuutta. Renki petti, eikä ensimmäistä kertaa. Mutta tilanteessa ei ole mitään huolestuttavaa, tätähän sattuu koko ajan, melkein jokaiselle ihmiselle. Meidän on itse asiassa helppo hyväksyä muistin pettäminen, koska se on niin tavallista ja enimmäkseen vaaratonta. Harmillista, mutta ei elämän perusteet kyseenalaistavaa.

Varsinaiselle epämukavuuden alueelle siirrymme, kun joudumme kohtaamaan muistimme epäluotettavuuden tilanteessa, jossa muiston korvaa valemuisto, tilanteeseen tai tarpeeseen sopiva sepite. Valemuisto ei ole sama asia kuin väärin muistaminen tai ei-muistaminen. Se on fiktiivistä muistamista, joka näyttää olevan ihmisen tietoisuuteen erottamattomasti liittyvä ominaisuus. En ole asiaa varsinaisesti koskaan aikaisemmin pohdiskellut, ennen kuin viime sunnuntaina viisas ja älykäs ystäväni muistutti minua muistin olennaisesta roolista tietoiduuden käsitteessä ja samalla toi keskusteluun valemuistot.

Tajusin yhtäkkiä, kuinka suuri tabu taipumuksemme valemuistoihin itse asiassa on. Emme halua ajatella koko asiaa, koska vaikka valemuisto olisi kuinka tiedostamaton tahansa, paljastuessaan se saattaa meidät noloon tilanteeseen. Jos jokin iso ja tärkeä rakentuu valemuistoille, paljastumista seuraava romahdus voi olla totaalinen. Tahattoman valemuistamisen prosessointi voi olla vaikka kuinka traumaattista ja pitkäaikaista, mutta jos ihminen jää kiinni tietoisesta valemuistosta eli harkitusta valehtelemisesta, sitä pidetään moraalisesti varsin tuomitavana. Ainakin pohjoiseurooppalaisessa kulttuuriperinteessä. Silti se on erottamaton osa ihmisen persoonaa. En usko, että kukaan on kyvytön valemuistoihin eikä varsinkaan tietoiseen valehtelemiseen.

* * *

En tässä edes yritä analysoida valemuistojen maailmaa sinänsä, se on laajemman tekstin aihe - varsnkin ns. istutetut valemuistot, joiden avulla on tehty karkeita rikoksia. Haluaisin kuitenkin kysyä itseltäni ja mahdolliselta lukijalta, mitä seuraa siitä, että valemuiston tunnistaminen sepitteeksi on usein hyvin vaikeata, joskus mahdotonta. Onko ns. objektiivisen totuuden tavoittelu ollenkaan mielekästä, jos ihmisen muisti kykenee sekä muuttelemaan kertomusten yksityiskohtia että tarvittaessa sepittämään muistoja, joiden todistaminen sepitteeksi on loogisesti mahdodonta? Kun itsekin jo iäkäs muistelija kertoo tapaamisesta jo kuolleen ihmisen kanssa, ei ole mitään keinoa tietää, mitkä muistoista ovat totta, mitkä ehkä sepitettä. Sokeroitu valhe ei voi paljastua, sitä voidaan vain epäillä.

Itseäni asia vaivaa erittäin paljon. Olen kiinnostunut ihmisten ja asioiden historiasta. Ymmärrän hyvin ns. lähdekriittisyyden tärkeyden. Mutta se ei auta tilanteessa, jossa kukaan ei pysty tarkistamaan rengin kertoman faktoja, eikä isäntä tai emäntä kykene itsekään olemaan enää varma siitä, muistaako tosiasioita vai itselle sopivaa fiktiota. Ongelma ei koske vain julkisesti muistelevia nimekkäitä ihmisiä vaan jokaista meistä, joka yrittää saada menneisyydestä otetta. Valokuvassa jo kuollut omainen hymyilee ystävällisesti, mutta oliko hän siitä huolimatta säälimätön kurittaja, jos muistikuvat niin väittävät?

Joudummeko luottamaan muistirenkiimme yli sen, mikä olisi järkevää ja totuuden näkökulmasta asiallista? Onko tuo renki ylipäätään ansainnut minkäänlaista kunnioitusta ja palkitsemista? Vai rakastammeko mahdollisuutta muistojen sepittämiseen niin suuresti, ettemme halua koko asiaa liikaa penkoa? Jos sokeroitu valhe maistuu paremmalta kuin katkera totuus, miksi vaivautua totuuden perään? Taiteessa faktan ja fiktion rajasta ei tarvitse piitata, mutta jo taiteilijan omasta elämästään sepittämä muisteluteos herättää levottomuutta. "Hyvä tarina, vaikka ei totta olisikaan" toimii vain tilanteissa, joissa ei ole liikaa pelissä. Valemuistojen varaan on paha rakentaa mitään kestäväksi tarkoitettua tai toivottua.