Vain voittaja on sankari?

Pirkko Turpeinen-Saari ja Into Kustannus ovat julkaisseet kirjan, joka ei tule saamaan ainakaan julkisuudessa anteeksi olemassaoloaan. Lahtari, punikki & teurastaja pyrkii pohtimaan sitä, miten voittajien kirjoittama historia muovaa käsitystämme siitä, keistä tulee sankareita, keistä halveksittuja punikkeja, lahtareita, pyöveleitä ja teurastajia. Pirkko Turpeinen on koulutukseltaan psykiatri, joka on toiminut Euroopan neuvoston kidutusta tutkivan komitean asiantuntijana. Historian tutkijana ja tulkitsijana hän on amatööri, kuten useimmat meistä lukijoistakin. Poliittisella kartalla Turpeinen oli aikoinaan kommunistina, mutta liittyi vuonna 1991 SDP:n jäseneksi. Se ei tällä hetkellä taida ilahduttaa demareita. Ainakin Erkki Tuomioja on ehtinyt nyrpistellä tälle kirjalle.

Lahtari, punikki & teurastaja ei harrasta "toisaalta - toisaalta" -puhetta ollenkaan. Turpeinen kirjoittaa asioista suoraviivaisesti ja välillä suorastaan hengästyneesti. Tietokirjallisena tuotteena kirjaa ei voi pitää täysosumana, vaikka monet väittämistä tarjoavat lähdetiedot saman tien. Tyylipisteitä tulee lähinnä johdonmukaisuudesta: tässä kirjassa ei esiinny empimistä tai jossittelua. Se on samaan aikaan vahvuus ja heikkous. Jos on taipuvainen ajattelemaan kuten Turpeinen tai täysin vastakkaisella tavalla, tarvetta vastaväitteille ei ehkä nouse. Jos lukija sen sijaan ei ole ottanut asioihin mitään kantaa, hänen on ehkä vaikea pysyä perässä.

Kirjassa on aika paljon toistoa, eikä tätä todennäköisesti ole ainakaan isommalla porukalla oikoluettu. Kirjan rakenne - toisaalta Suomen suhteellisen tuttua poliittista historiaa, toisaalta Jugoslavian äärimmäisen monimutkaista historiaa rinnakkain - on ongelmallinen, vaikka sen voi perustella kirjan keskeisellä tavoitteella eli pyrkimyksellä osoittaa, että voittaja kirjoittaa totuuden, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä objektiivisen totuuden kanssa. Monella lukijalla voi olla omakohtainen suhde Carl Gustaf Mannerheimiin, mutta sekä Kullervo Manner että Ratko Mladić ovat melko varmasti pelkkiä nimiä huonosti luetussa poliittisen historian yleisteoksessa.

* * *

Vaikka Turpeisen rakentama kuva Kullervo Mannerista, vuoden 1918 sisällissodan valkoisille ja saksalaisille hävinneestä vallankumousjohtajasta on kovin ylevä, on se mielestäni kirjan perusidean näkökulmasta pätevä. Manner ei halunnut väkivaltaista sisällissotaa, vaan oli monessa tilanteessa paljon uskollisempi lailliselle järjestykselle ja demokratian ihanteelle kuin porvaristo. Hänestä vuoden 1918 jälkeen rakennettu kuva julmana punikkijohtajana on selvästi propagandistinen. Tässä suhteessa se on peilikuva sille vähintään yhtä propagandistiselle kuvalle, joka valkoisessa Suomessa rakennettiin Mannerheimista. Siinä missä Mannerheimin sankarikuvassa ei ole tahran häivääkään, Turpeisen kronikka piirtää kuvan varsin epämiellyttävästä, oikukkaasta, rahanahneesta ja tunteettomasta narsistista, joka vain sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja pystyi opportunistisesti muotoutumaan valkoisen vallan tarpeiden mukaiseksi sankariksi olematta edes oikeasti pätevä sotilasjohtaja.

Oma näkemykseni Mannerheimista ja hänen roolistaan Suomen porvarillisessa sotahistoriassa ei juurikaan poikkea Turpeisen piirtämästä kuvasta, joskin täytyy tunnustaa, etten ole aikaisemmin tiennyt Mannerheimin tosiasiallisesti käynnistäneen sisällissodan jättämällä harkitusti piittaamatta Svinhufvudin sähkeestä, jolla tämä ilmoitti, ettei Venäjä tule puuttumaan Suomen asioihin. Mannerheim oli päättänyt tuhota punaiset ja tämä operaatio sitten naamioitiin "vapaussodaksi", josta kukaan ei pysty nimeämään valtiota, jota vastaan muka taisteltiin. Todellisuudessa kyse oli tietenkin porvariston taistelusta työläisiä vastaan ja Mannerheimille kaikki oli pelkkää esivalmistelua Venäjän tsaarin nostamiseksi takaisin valtaan ja bolševikkien tuhoamiseksi - konkreettisesti, ei vain poliittisena vastustajana.

Siinä missä Suomen poliittisen historian rintamalinjat eivät välttämättä Turpeisen suoraviivaisesta moukaroinnista miksikään muutu - Mannerheimin ikävät henkilökohtaiset ominaisuudet laajasti jo myönnetään, mutta valkoinen historia ei vielä sillä kumoudu -, mielikuvat Jugoslavian sodista ja varsinkin niiden toimijoiden rooleista joutuvat Turpeisen valkopesussa kovalla koetukselle. Lyhyesti sanoen Ratko Mladićin persoonan ympärille kirjoitettu historia poikkeaa vakiintuneesta läntisestä totuudesta niin täydellisesti, että valmiiksi skeptinenkin lukija joutuu nikottelemaan.

* * *

Minulla ei ole keinoja punnita ja vertailla Turpeisen ja perinteisen läntisen totuuden tarjoamia todistusaineistoja, mutta lyhyesti voi sanoa, että molemmat eivät ainakaan voi olla oikeassa. Pitkään asiaa pohdittuani olen taipuvainen ajattelemaan, että vaikka Turpeinen ei löydä Mladićin persoonasta ja toimista mitään kritisoimista, hänen luettelemansa näkökohdat propagandasodasta Jugoslavian ympärillä pakottavat kyllä miettimään moneenkin kertaan, mihin tietoihin oikein voi luottaa. Turpeinen rakentaa todistelunsa pääosin ns. läntisiin lähteisiin, joita on aika vaikea julistaa serbien kansalliskiihkoiseksi propagandaksi. Näistäkin lähteistä syntyy kuva, joka ei todellakaan mairittele Saksan ja Yhdysvaltain johtajia. En pysty ottamaan kantaa sisällissodan yksityiskohtiin, ne ovat liian paksun propagandasumun peitossa. Mutta kyllä minusta on ilmeistä, että Jugoslavian sodista mainostoimisto Ruder-Finnin ammattitaidolla rakennettu mielikuva on pääosin valhetta tai vähintäänkin valikoitua totuutta.

Tämän toteamiseksi ei tarvitse ottaa kantaa serbien, kroaattien ja muslimien keskinäisiin väleihin tai raakuuksiin, joihin aivan varmasti syyllistyivät kaikki osapuolet. Ei tarvitse ihailla Mladićia voidakseen todeta, että Saksalla ja Yhdysvalloilla oli selkeä motiivi hajottaa Jugoslavia ja jakaa se etupiireihin (Slovenia ja Kroatia Saksan, muut Yhdysvaltain). Kosovon väkivaltainen "itsenäistäminen" Serbiasta on hyvin tunnettu esimerkki, jonka Krimin takaisinotosta Venäjälle raivoavat propagandistit mielellään unohtavat. Missä määrin Jugoslavian hajottaminen oli askelma Naton laajemmassa suunnitelmassa marssiä kohti itää, on vielä avoinna, mutta kovin loogisilta nuo toimet siitä näkökulmasta vaikuttavat. Yhtenäistä, Venäjään myönteisesti suhtautuvaa Jugoslaviaa ei yksinkertaisesti haluttu sietää, eikä sitten siedettykään.

Pirkko Turpeisen kirjaa ei loppujen lopuksi tarvita sen todistamiseen, että voittaja sanelee historian totuuden. Se on nähty lukemattomia kertoja ennenkin. Hyvä on kuitenkin aina välillä pysähtyä miettimään, miten helposti ostamme erilaisia vihollis- ja sankarikuvia. Sellaisillehan on tämän päivän militaristisessa kiihkoilussa suuri tarve. Millä perustella 12 miljardin asevarustelu, jos ei rajan takana väijy mihin tahansa pahuuteen kykenevä ikivihollinen? Militarismi tarvitsee sankareita ja vihollisia, arjessa sellaisille ei ole käyttöä. Siksi jokainen pyrkimys purkaa sankari- ja vihollismyyttejä on tervetullut. Me emme tarvitse sotapropagandaa, me tarvitsemme kiihkotonta totuutta ja viisasta valtioiden johtamista. Molempia on maailmassa aivan liian vähän.