Valemuistot

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on todella vaikeaa muistaa laulujen sanoja ulkoa. Harmillista, kun aivot osaavat antaa kitaraa soittaville käsille ohjeen siitä, mitä sointuja laulavien tueksi pitää soittaa, mutta esilaulajan roolia ei mitenkään voi ottaa, kun samat aivot kieltäytyvät muistamasta varmuudella, miten ne sanat menivät. Pystyn soittamaan satoja lauluja ulkomuistista, mutta tekstisäkeiden muistini sisältää lähinnä tämän: "Jos vastaan tulee näätä / niin pakoon täyttä päätä / Sen hampaat on niin terävät / ja katse niin kuin jäätä".

Tunnen ihmisiä, jotka pystyvät lausumaan ulkomuistista runomittaista tekstiä tunnin putkeen ilman ensimmäistäkään virhettä. En tiedä, miltä se tuntuu, kun sanoja ei tarvitse muistella, vaan ne tulevat kuten soinnut kitaristin sormista. Olen avoimesti kateellinen, vaikka ymmärrän, että joku toinen voisi haluta osata soittaa ne sadat sävelmät kuten minä. Miksi meillä kaikilla ei ole hyvä muisti sekä tekstin että musiikin osalta? En tiedä. En tiedä, saanko koskaan tietää.

Hyvä- tai huonomuistisuus ei ole kuitenkaan hämmentävin inhimillisen muistiin liittyvä piirre. Sehän voi selittyä yksinkertaisesti jollain neurokemiallisella tavalla. Tai ehkä muistamisen kyky on koodattuna perimäämme, siihen ainakin pinnalliset arjen havainnot viittaavat. Hyvin muistaminen näyttää olevan jollain tavalla perinnöllistä, vaikka ei ilmeisestikään yksinkertaista reittiä pitkin. Kaikista runonlaulajien lapsista ei tule runonlaulajia.

* * *

Otsikkoni ei liity huonomuistisuuteeni. Varsinainen tarkoitukseni on pohtia lyhyesti muistimme epäluotettavuutta. En tarkoita tilannetta, jossa ihminen ei muista jotain asiaa. Kun ei saa laulujen sanoja mieleensä, jokainen voi todeta tilanteen ilman suurtakaan epätietoisuutta. Renki petti, eikä ensimmäistä kertaa. Mutta tilanteessa ei ole mitään huolestuttavaa, tätähän sattuu koko ajan, melkein jokaiselle ihmiselle. Meidän on itse asiassa helppo hyväksyä muistin pettäminen, koska se on niin tavallista ja enimmäkseen vaaratonta. Harmillista, mutta ei elämän perusteet kyseenalaistavaa.

Varsinaiselle epämukavuuden alueelle siirrymme, kun joudumme kohtaamaan muistimme epäluotettavuuden tilanteessa, jossa muiston korvaa valemuisto, tilanteeseen tai tarpeeseen sopiva sepite. Valemuisto ei ole sama asia kuin väärin muistaminen tai ei-muistaminen. Se on fiktiivistä muistamista, joka näyttää olevan ihmisen tietoisuuteen erottamattomasti liittyvä ominaisuus. En ole asiaa varsinaisesti koskaan aikaisemmin pohdiskellut, ennen kuin viime sunnuntaina viisas ja älykäs ystäväni muistutti minua muistin olennaisesta roolista tietoiduuden käsitteessä ja samalla toi keskusteluun valemuistot.

Tajusin yhtäkkiä, kuinka suuri tabu taipumuksemme valemuistoihin itse asiassa on. Emme halua ajatella koko asiaa, koska vaikka valemuisto olisi kuinka tiedostamaton tahansa, paljastuessaan se saattaa meidät noloon tilanteeseen. Jos jokin iso ja tärkeä rakentuu valemuistoille, paljastumista seuraava romahdus voi olla totaalinen. Tahattoman valemuistamisen prosessointi voi olla vaikka kuinka traumaattista ja pitkäaikaista, mutta jos ihminen jää kiinni tietoisesta valemuistosta eli harkitusta valehtelemisesta, sitä pidetään moraalisesti varsin tuomitavana. Ainakin pohjoiseurooppalaisessa kulttuuriperinteessä. Silti se on erottamaton osa ihmisen persoonaa. En usko, että kukaan on kyvytön valemuistoihin eikä varsinkaan tietoiseen valehtelemiseen.

* * *

En tässä edes yritä analysoida valemuistojen maailmaa sinänsä, se on laajemman tekstin aihe - varsnkin ns. istutetut valemuistot, joiden avulla on tehty karkeita rikoksia. Haluaisin kuitenkin kysyä itseltäni ja mahdolliselta lukijalta, mitä seuraa siitä, että valemuiston tunnistaminen sepitteeksi on usein hyvin vaikeata, joskus mahdotonta. Onko ns. objektiivisen totuuden tavoittelu ollenkaan mielekästä, jos ihmisen muisti kykenee sekä muuttelemaan kertomusten yksityiskohtia että tarvittaessa sepittämään muistoja, joiden todistaminen sepitteeksi on loogisesti mahdodonta? Kun itsekin jo iäkäs muistelija kertoo tapaamisesta jo kuolleen ihmisen kanssa, ei ole mitään keinoa tietää, mitkä muistoista ovat totta, mitkä ehkä sepitettä. Sokeroitu valhe ei voi paljastua, sitä voidaan vain epäillä.

Itseäni asia vaivaa erittäin paljon. Olen kiinnostunut ihmisten ja asioiden historiasta. Ymmärrän hyvin ns. lähdekriittisyyden tärkeyden. Mutta se ei auta tilanteessa, jossa kukaan ei pysty tarkistamaan rengin kertoman faktoja, eikä isäntä tai emäntä kykene itsekään olemaan enää varma siitä, muistaako tosiasioita vai itselle sopivaa fiktiota. Ongelma ei koske vain julkisesti muistelevia nimekkäitä ihmisiä vaan jokaista meistä, joka yrittää saada menneisyydestä otetta. Valokuvassa jo kuollut omainen hymyilee ystävällisesti, mutta oliko hän siitä huolimatta säälimätön kurittaja, jos muistikuvat niin väittävät?

Joudummeko luottamaan muistirenkiimme yli sen, mikä olisi järkevää ja totuuden näkökulmasta asiallista? Onko tuo renki ylipäätään ansainnut minkäänlaista kunnioitusta ja palkitsemista? Vai rakastammeko mahdollisuutta muistojen sepittämiseen niin suuresti, ettemme halua koko asiaa liikaa penkoa? Jos sokeroitu valhe maistuu paremmalta kuin katkera totuus, miksi vaivautua totuuden perään? Taiteessa faktan ja fiktion rajasta ei tarvitse piitata, mutta jo taiteilijan omasta elämästään sepittämä muisteluteos herättää levottomuutta. "Hyvä tarina, vaikka ei totta olisikaan" toimii vain tilanteissa, joissa ei ole liikaa pelissä. Valemuistojen varaan on paha rakentaa mitään kestäväksi tarkoitettua tai toivottua.