Urho Kekkonen oli poikkeusyksilö, jonka kaltaisia ei välttämättä osu Suomen kokoiseen maahan edes kerran vuosisadassa. Kekkonen oli niin keskeinen toimija, että häneen piti jokaisen suomalaisen ikään katsomatta ottaa jotain kantaa. Olen itse sitä ikäpolvea, joka meni kouluun, kun Kekkosesta tuli tasavallan presidentti ja valmistuin työelämään, kun hänen pestinsä päättyi. Ikäisilleni Kekkonen oli synonyymi tasavallan presidentille. Hänestä laulettiin sen kummemmin mitään tarkoittamatta "hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko" tai kysyttiin, "miten käy Kekkoselta rock and roll".
Olen luultavati tyypillinen suurten ikäluokkien suomalainen, jonka elämään Kekkonen ei suoraan vaikuttanut millään lailla, mutta välillisesti sitäkin enemmän. Olen ehtinyt äänestämään Kekkoselle jatkokautta, mutta sen lisäksi ainoa yhtymäkohta oli osallistuminen kansakoulun laulunopettajani Jalmari Kahrin johtaman lapsikuoron kanssa Kekkosen kampittamiseksi ehdokkaaksi nostetun Olavi Hongan vaalijuhlaan kuoropoikana vuonna 1962. Saimme palkkioksi muutaman markan. En tiennyt osallistuneeni Kekkosen vastustajien vaalityöhön. Kuoron johtaja sen kai tiesi.
* * *
Kekkoseen ei suhtauduta välinpitämättömästi. Hänen eläessään puhuttiin perässähiihtäjistä - Hesarin politiikan veteraanitoimittaja Unto Hämäläinen käyttää termiä blogissaan edelleen -, eikä suinkaan myönteisessä mielessä. Kun Kekkonen oli vallankäyttäjistä vahvin, hännystelijöitä ja juoksupoikia tietenkin riitti yli oman tarpeen, mutta niin riitti niitäkin, joille Kekkosen vastustamisesta ja vihaamisesta tuli suoranainen elämäntehtävä. Aikoinaan tunnettu tällainen hahmo oli Kauko Kare, mutta paljon vaikutusvaltaisempiakin oli, myös ns. vuorineuvoskaartissa, josta osa toisaalta käytti täysimääräisesti hyväksi Kekkosen idänpolitiikan kyntämän kaupanteos mahdollisuuden. Vaikka tämä ystävyys ei ehkä ihan vilpitöntä ollutkaan, pokka piti loppuun asti.
Poliittisen historian harrastajan näkökulmasta Kekkoseen kohdistunut vastustus ja suoranainen viha ovat helposti ymmärrettäviä. Kekkonen oli taitava peluri, mutta myös pitkävihainen ja armoton niille, joiden katsoi joko pettäneen luottamuksen tai asettuneen tahallaan tielle. Kekkosella oli yksi rooli kainuulaisen metsätilan raatajille ja ihan toinen poliittisille vastustajille. Jälkiviisaasti on väitetty, että Kekkosella oli niin paljon valtaa, koska muut sallivat hänen sitä itselleen kasata. Mutta kyllä se Kekkosen erityislaatu juuri siinä näkyy, kuinka sitkeästi ja taitavasti hän vastustajansa tieltään raivasi. Loppujen lopuksi kukaan ei enää tohtinut panna hanttiin. Kaikilta se ei olisi onnistunut, vaikka olisi mahdollisuutta tarjottu.
Vaikeammin ymmärrettävää on se viha ja katkeruus, joka edelleen - Kekkonen kuoli 30 vuotta sitten - pitää vallassaan osaa Kekkosen ajan kokeneista ja ihme kyllä myös nuoremmista, joille tuo aika ei ole edes omakohtaisesti koettua. Suomalaisessa poliittisessa historiassa tunnetaan käsite Kekkos-kauna, joka yhdistää hyvin sekalaisen joukon äärioikealta demareihin. Vihan syvyyttä kuvastaa hyvin se, että Kekkosta pitävät monet edelleen Kremlin asiamiehenä, joka myi Suomen itsenäisyyden pysyäkseen vallassa. Mitään heikentävää vaikutusta tähän kaunaan ei tunnu olevan sillä, että Suomi pysyi itsenäisenä ja on vasta Kekkosen jälkeen menettänyt itsenäisyytensä EU:n ja euron myötä. Kekkonen myös yritti viimeiseen asti pehmittää neuvostojohtajat antamaan Karjalan kannas ja Viipuri takaisin Suomelle. Ihan kaikessa ei Kekkonenkaan onnistunut. Sekin riittää ilmeisesti joillekin pysyvän kaunan perusteeksi.
* * *
Vaikka Kekkonen oli kova sisäpoliittinen peluri, jota ei demokraattisten menetelmien oppikirjassa ole mitään syytä siteerata, hänen jälkimaineensa kietoutuu vääjäämättä ulkopolitiikan ja Neuvostoliiton suhteiden hoidon arviointiin. Kiihkoton historiantutkimus on osoittanut, että oltiin Kekkosen käyttämistä menetelmistä mitä mieltä hyvänsä, häntä on vaikea kritisoida tuloksista. Epäisänmaallisuudesta syyttäjillä on suuria vaikeuksia löytää mitään kättä pidempää, joten yleensä tyydytään hutkimaan vain yleisesti "liiallisesta myöntyväisyydestä". Läsnäolleet todistajat ovat kuitenkin kertoneet, että Kekkonen uskalsi panna kovan kovaa vastaan, kun sellainen tilanne tuli. Sen vastapainoksi hän ymmärsi joustaa pienissä asioissa ja ryypätä vodkaa isäntien tahtiin. Kekkosen johdolla Suomi selvisi isoista ja pienistä jääpadoista.
Teoriassa voisin olla jyrkkä Kekkos-kriitikko. Hänen pelisilmänsä avulla Suomen porvaristo kesytti suomalaiset kommunistit ja pehmitti innokkaimmat puoluepomot perinteisen ministerisosialismin ajajiksi eli varmistamaan SDP:n pärjäämisen oikeistolaisesta politiikasta huolimatta. Kekkonen pehmitti myös Neuvostoliiton sietämään Suomen kytkemisen taloudellisesti maihin, jotka pyrkivät kauppasodalla painamaan Neuvostoliiton polvilleen (siinä myös sitten lopulta asevarustelun avulla onnistuen). Kekkosen "edistyksellisyys" oli suurimmalta osin peliälyä, ei hän aidosti muuttanut poliittisia näkemyksiään, vaikka nuoruuden väkivaltaisesta äärioikeistolaisuudesta rauhoittuikin keskitien vanhoilliseksi. Kyllä Kekkonen myös Suomen vasemmistoa vedätti 10-0, vakaumuksellinen porvaripoliitikko.
Kekkoseen on kuitenkin pakko suhtautua lähinnä ihaillen, niin taitava hän oli poliittisena eläimenä. Hinta saattoi olla kova, yksityinen Urho Kekkonen joutui uransa loppuvaiheissa olemaan myös yksinäinen, epävarma ja peloissaan. Ei hän julkisen roolinsa takanakaan ollut mikään leppoisa ja lupsakka kansanmies. Kekkosen linjan rakentamisessa tarvittiin ihan toisia ominaisuuksia. Kekkosen ulkopoliittinen perintö on tänä päivänä tuhottu likimain kokonaan. Venäjän suhteiden osaaminen näyttää ainakin julkisten lausumien perusteella olevan lähellä nollaa. Jos Kekkonen pääsisi nykyistä tilannetta kommentoimaan, hän epäilemättä toistaisi tunnetun manauksensa "saatanan tunareista".
* * *
Ei Kekkosta tarvitse ihannoida ihmisenä eikä poliitikkona. Mutta kyllä hän kaikkine ikävine ominaisuuksineenkin oli Suomelle turvallisen ulkopolitiikan takalaita aikoina, jolloin olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Vuoden 2017 juhlilla Kekkoselle kuuluu tuoli ihan siitä keskeltä.
PS. Se olisi kyllä kiinnostavaa tietää, valitsiko Kekkonen aina itse rilliensä sangat?
Hyvin kirjoitettu. Paljonhan siitä puhutaan, mitä Kekkonen teki; vähemmän siitä, mitä ei suostunut tekemään.
VastaaPoistaSain äsken luetuksi Maarit Tyrkön kirjan "Presidentti ja toimittaja". Vaikka se on paikoin vähän puuduttavan pikkutarkkaa kronikkaa, jossa ei juuri draaman kaarta juurikaan erota, päästää se myös niin lähelle Kekkosen yksityisyyttä kuin perheen ulkopuolisella on ollut mahdollisuus päästä.
VastaaPoistaTyrkkö kirjoittaa hienotunteisesti ja selvästi sensaatiohakuisuutta vältellen. Kirja muuttuu Kekkosen sairastumisen myötä erittäin eläväksi ja yleispäteväksi kuvaukseksi siitä, miten lujinkin murtuu vanhuuden ja sen mukanaan tuomien vaivojen alla. Ei sen hyväksyminen ollut helppoa Kekkoselle itselleen, joka oli tottunut olemaan nopein, kestävin ja fiksuin. Kun Koivisto viimein uskalsi panna kovan kovaa vastaan, Kekkonen luovutti ja hänen uransa oli saman tien ohi.
Suomen poliittisen historian harrastajille tämä on pakkolukemista, vaikka suuret linjat olisivat tutut. Pelkästään uteliaille voi lyhyesti kertoa, että ei, mitään intiimiä ei kirjasta löydy eikä tarvitsekaan. Tyrkkö on mielestäni tehnyt sen minkä Kekkoselle aikanaan lupasikin. Kyllä se ihminen sieltä roolien alta aika hyvin kuoriutuu esiin.
Heikki Poroila 30.10.2016