Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 8. lokakuuta 2016

Katse ja keho

Näyttelijä Anna Paavilainen ilmoittaa Hesarin jutussa, että "naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi". Jos rajaamme puheenaiheen koskemaan sitä valitettavaa tapakulttuuria, johon suomalaiset pääsevät esimerkin Välimeren maissa matkaillessaan tutustumaan, olemme useimmat varmasti samaa mieltä: ihmisen ulkonäön seksistinen kommentointi ääneen on moukkamaista, huonoa käytöstä kommentoijan sukupuolesta ja humalatilan asteesta riippumatta (macho-kulttuureissa typerehtimiseen ei yleensä tarvita etanolia, Suomessa kyllä tai ainakin porukan tukea).

Subjektiivisesti koettu epämukavuus on kuitenkin eri asia kuin se, onko ihmisen fyysisellä keholla biologisesti tehtäviä, jotka liittyvän toisten yksilöiden huomion kiinnittämiseen. Vähäinenkin biologian tunteminen vakuuttaa nopeasti siitä, että sekä miehen että naisen keho on mitä suurimmassa määrin kehittynyt viehättämään pariutumiskumppania. Ulkonäkö ei toki ole ainoa tärkeä asia, hajut ja vielä vaikeammin havaittavat piirteet vaikuttavat valintoihin enemmän kuin haluamme uskoa. Ihminen on kuitenkin voimakkaasti näkökyvyn avulla ratkaisuja tekevä laji, joten voi huoletta sanoa, että kun etsimme pariutumiskumppania, kehomme on mitä suurimmassa määrin arvioinnin kohteena ja hyvistä eli evolutionäärisistä syistä.

Tiedämme toki, että Anna Paavilainen haluaa kiinnittää huomiota miesten typerehtimiskulttuuriin ja keinoihin, jolla sitä pidettäisiin edes jotenkin kurissa (tuskin kukaan uskaltaa kuvitella sen juurimista kokonaan pois), ei niinkään keskustella ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ne kietoutuvat kuitenkin yhteen tavalla, jota voisi kutsua vaikka kohtalonyhteydeksi. Miesten harrastama naisten äänekäs arviointi kun ei kumpua pelkästä miehisestä typeryydestä (toivottavasti kiihkeimmätkään feministit eivät usko näin helppoon teoriaan), vaan sillä on tukevat juuret biologiassa ja tapakulttuurin valtahistorioissa.

* * *

Osa miehistä joutuu kohtaamaan saman ilmiön kuin Paavilaisen kuvaamat naiset. Vaikka siitä ei puhuta samalla äänenpainolla kuin naisiin kohdistuvasta ahdistelusta, sen psykologinen ja yksilötasoinen vastenmielisyys on aivan samaa tasoa. Kun seksuaalisesti aktiivinen nainen ei kiinnosta miestä, tuo aktiivisuus tuntuu yhtä ikävältä kuin kovaääninen ohikulkevien naisten perseiden kommentointi. Eivät suinkaan kaikki nuoret miehet ole mielissään, kun iäkkäämmät "puumat" lähtevät jahtiin. Edes hedelmällisessä iässä olevien nuorten naisten huomio ei aina ole haluttua.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että kysynnän lisäksi on olemassa myös tarjontaa. Osa miehistä ja todennäköisesti paljon isompi osa naisista käyttää joka vuosi kymmeniä miljardeja pärjätäkseen muita paremmin arviointikilvassa. En tarkoita, että meikkaajat haluavat kuunnella tökeröitä terassihuutoja vaan sitä, että ulkonäköönsä panostava pyrkii aktiivisesti arvioitavaksi ja ennen muuta korkealle arvioiduksi. Ääripäässä ovat ihmiset, jotka pyrkivät mukaan maailmaan, jossa ulkonäköön liittyvät mielikuvat ratkaisevat kaiken. Mutta paljon vaatimattomampikin ulkoinen kohentelu tähtää samaan, kohentamatonta kehoa parempaan arviointitulokseen.

Tämä halu tulla korkealle arvioiduksi jo ennen varsinaista tutustumista on vahvasti biologista käyttäytymistä, eikä siitä kannata tehdä kiistakysymystä. Kokonaan toinen on se kulttuuri, jossa ulkoinen arvioitavuus on korotettu tärkeäksi asiaksi (ns. läntinen kulutuskulttuuri) tai jossa se on uskonnollisista ja muista vastaavista ideologisista syistä työnnetty taka-alamme (esimerkiksi islamin vaikutuspiirin tapakulttuurit). Kulttuurisiin tapoihin voidaan vaikuttaa, jos niin halutaan. Se iso kysymys on, halutaanko näitä tapoja muuttaa ja ketkä haluavat, ketkä eivät.

* * *

Jokainen meistä vähemmän viehättävän näköisistä ihmisistä tietää, mistä puhun, kun sanon, ettei arvioitavana olo ole meille varsinaisesti ongelma. Jos olen isomahainen, vanhentuneen ryppyinen ja vailla omassa kulttuurissani ihailtuja kauneuspiirteitä, aniharva vaivautuu arvioimaan saati ääneen kommentoimaan. Odottelin kerran Töölössä ulko-ovella, kun ohi toikkaroi humalainen mies, joka hetken siinä pyörittyään totesi kovaan ääneen "emmä sua olis halunnukkaan kun sä oot niin ruma". Tämä yllättävä kommentti ei hätkäyttänyt minua, enemmänkin nauratti. Olihan se tökeröä käytöstä monellakin tavalla, mutta ei osunut ja koskettanut, koska en oikeasti ollut arvioitavana enkä ole koskaan uskoakseni ollutkaan.

Anna Paavilaisen näytelmissään käsittelemä ongelma on tietenkin todellinen. Ns. haluttavan näköiset ihmiset ovat kulttuurissamme koko ajan arvioitavina, halusivat tai eivät. Mitä enemmän kulttuurimme yllyttää sitä haluamaan (ja mitäpä muuta miljardit some-kuvat olisivatkaan), sitä vaikeampaa on piirtää rajaa tökerön typerehtimisen ja sosiaalisesti hyödyllisen vuoropuhelun välillä. Kukaan ei halua tulla tökerösti kommentoiduksi, mutta erittäin moni haluaa tulla myönteisesti arvioiduksi ja arvostetuksi. Siitä ei päästä mihinkään, ehkä koskaan.

Tasa-arvon näkökulmasta on tärkeää ymmärtää, että vaikka naiset epäilemättä joutuvat näitä tökeryyksiä kuulemaan paljon miehiä enemmän - jopa presidenttiehdokkaiden suuusta -, ongelma ei koske vain naisia. Ihmisen itsemääräämisoikeuden rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen on kaikin puolin hankala asia, koska ulkonäköön perustuva arviointi ei ole pelkästään yleisesti tuomittua. Suurelta osalta mainosmaailmaa katoaisi ansaintalogiikka, jos ihmisen kehoa ei saisi käyttää arvioivan katseen kohteena. Eihän niitä Anttilan kuvastojen alusvaatteita olisi kukaan jaksanut kahlata läpi ilman katsetta vanginnutta kehoa. Osa miehistä ei lopeta vapaaehtoisesti törppöilykäytöstään, eivätkä monet naiset ulkonäkönsä kohentelua. Mainostajat eivät luovu tärkeimmästä katseenvangitsijastaan. On tässä tekemistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti