Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 10. lokakuuta 2016

Historia-parka

Erkki Tuomiojan kätilöimä ja Antti Blåfieldin toimittama kirjoituskokoelma Historian käyttö ja väärinkäyttö (Siltala 2016) on aika sekalainen tapaus, mutta parhaimmillaan se muistuttaa kyllä historia-aseen hyvistä ja huonoista puolista ansiokkaasti. Tarkoitukseni ei ole seuraavassa varsinaisesti esitellä tätä kirjaa, vaan kirjoittaa muutamista sen tekstien esiin nostamista ajatuksista. Tekstini otsikko johtuu siitä spontaanista mielikuvasta, joka vääjäämättä syntyi, kun historiaa ajattelee hyväksikäytön uhrina. Tuskin ketään ihmistä tai eläintä on koskaan riepoteltu ja väärennetty kuten historiaa. Eikä se ole suinkaan loppumassa.

Kannatan vahvasti monien kirjoittajien korostamaa riippumattoman historiantutkimuksen ja historiasta kirjoittamisen tavoitetta. Kuinka mahdollista tai todennäköistä se on, onkin kokonaan eri asia. Paradoksaalisesti se, joka jo tapahtuneena voisi olla objektiivisesti tutkimuspöydällä tarkempaa analyysiä varten, muuntuu tutkijan pyrkimyksistä riippuen oikeastaan ihan miksi tahansa. Pahimmissa tapauksissa edes yksinkertaisista perusfaktoista ei päästä yksimielisyyteen, kuten vaikkapa siitä, oliko Suomi jatkosodassa Hitlerin Saksan kanssasotija ja liittolainen vai jotain ihan muuta.

Ehkä irvokkainta suhtautumista historiallisiin tapahtumiin edustavat ne monet hallinnot, jotka ovat säädättäneet lakeja siitä, miten kiistanalaisiin historian vaiheisiin ja niiden taustalla oleviin aatteisiin on suhtauduttava. Jonkin historiallisen asian kiistämisen tai kehumisen kriminalisointi ei tietenkään edistä ymmärrystä, vaan sementoi vastakkainasettelua ja valmistelee uutta konfliktia. Historian tutkijan näkökulmasta on sekä naurettavaa että pelottavaa, kun poliitikot kyhäävät hetken tarpeisiinsa milloin minkin näkemyksen kriminalisoivia lakejaan. Asiathan eivät miksikään muutu kieltämällä niistä puhuminen. Kieltäminen voi sen sijaan yllyttää uteliasta. Kielletty paha se vasta kiinnostavaa onkin.

* * *

Nykypäivän Suomessa vallitsee niin voimakas epäintellektuaalinen Venäjän vastainen ilmapiiri, että oikein häkeltyy, kun lukee tutkija Vladislav Zubokin ja diplomaatti Heikki Talvitien asiallisen analyyttisiä kirjoituksia Venäjän ulkopolitiikasta. Varsinkin Talvitien lokakuussa 2015 päivätty teksti on erinomaisen kiihkoton ja ajan tasalla oleva kertomus siitä, miksi Venäjän toteutuva ulkopolitiikka ei ole seurausta mistään Putinin vallanhimosta tai muusta yhtä älyttömästä yksinkertaistuksesta. Talvitie onnistuu ristivalaisemaan tilannetta ottamalla mukaan myös maailmanpolitiikan suurimman toimijan eli Yhdysvallat. Siitähän useimmat nykykirjoittajat vaikenevat kokonaan. Jo pelkästään Talvitien tekstin takia tämä kirja kannattaa hankkia luettavakseen.

Mielestäni myös tutkija Ari Helon kirjoitus yhdysvaltalaisen historianäkemyksen eriskummallisuuksista on erittäin suositeltavaa ja opettavaista luettavaa kenelle hyvänsä. Voimme päivittäin lukea hämmentäviä uutisia siitä, kuinka tämän päivän poliitikot menestyvät ja häviävät sen mukaan, miten taitavasti he osaavat esiintyä joidenkin 1700-luvulla eläneiden poliitikkojen perinnön jatkajina. Helo onnistuu aika hyvin kertomaan, miksi näin on ja miksi Yhdysvallat ei ole "normaali" eurooppalainen yhteiskunta myöskään suhteessaan historiaan.

Uskoisin myös tutkija Heino Nyyssösen Unkarin tilannetta erittelevän kirjoituksen olevan hyödyksi sille, joka ihmettelee Orbánin hallinnon kovaa retoriikkaa ja ylipäätään yrittää ymmärtää, miksi niin monelle unkarilaiselle tuntuu olevan nykypäivän ongelmien ratkaisemista paljon tärkeämpää se, miten uljaaksi Unkarin muinainen historia voidaan mielikuvien tasolla rakentaa. Jos tähän analyysiin olisi vielä yhdistynyt vertailu Turkkiin, jossa on vallalla pitkälti samanlainen välineellinen ja rekonstruoiva suhtautuminen historiaan, olisin ollut täysin tyytyväinen.

* * *

Historian käyttö ja väärinkäyttö on selkeästi poliittisesta vallankäytöstä vapaan historiantutkimuksen puolustuspuheenvuoro. Menneisyyttä ei voi ymmärtää, jos sitä ei voida vapaasti tutkia ilman ideologisia ja päivänpoliittisia silmälappuja, piiskoja tai giljotiineja. Jos sana ja tutkimus eivät ole vapaita, tulokset vääristelevät todellisuutta aina enemmän tai vähemmän. Tässä suhteessa ongelmana eivät ole pelkästään virallisen yhteiskunnallisen vallan käyttäjät eli valtiokoneistot ja poliittiset päättäjät. Vaikka tämän kirjan kirjoittajat hiukan häveliäästi asiaa välttelevät, vääristynyt historiallinen mielikuva on yleensä tutkijoiden omien ideologisten tavoitteiden aiheuttamaa.

Olen usein pohtinut sitä, onko täysin riippumaton historiantutkimus edes mahdollista. Onko mahdollista löytää tutkijaa, jonka ammattietiikka ei missään vaiheessa tai mistään hinnasta petä ja jolla ei ole tutkimustulosten julkaisemista ohjaavia henkilökohtaisia näkemyksiä? Osa historiaa penkovista ja siitä kirjoittavista ei edes peittele puolueellisuuttaan tai korkeintaan teeskentelee, että oma linja edustaa juuri sitä objektiivista sitoutumattomuutta. Oman ikäpolveni ja sitäkin vanhemmat kirjoittajat on melko helppo sijoittaa esimerkiksi poliittisella kartalla oikealle, keskelle tai vasemmalle. Yleensä riittää, kun tietää, ketkä ovat työtä taloudellisesti tutkineet ja varsinkin, ketkä eivät ole rahaa halunneet antaa. Suomessahan on sensuuria erittäin vähän, mutta itsesensuuria ja varsinkin "tuettua itsesensuuria" sitäkin enemmän. Tyhmähän sellainen tutkija on, joka rupeaa ehdoin tahdoin penkomaan kasaa, jota vaikkapa varakkaiden veteraaniorganisaatioiden portinvartijat eivät halua pengottavan.

Jokainen poliittista historiaa vakavasti tutkiva oppii kyllä tietämään, että vaikka tutkija itse haluaisi olla riippumaton ja asenteeton, ulkomaailma ei tällaista välttämättä hyvällä katso. Mitä tuoreemmista ilmiöistä puhutaan, sitä todenäköisemmin tutkija löytää edestään suljettuja ovia ja torjuttuja tutkimuslupia, vaikka rahoitus olisikin jollain ihmeellä kasassa. Vuoden 1918 tapahtumat ovat Suomessa edelleen arka asia, talvisodan kaltaisesta myytistä puhumattakaan. Asioita, joiden takia edelleen halutaan pystyttää patsaita, paljastaa muistolaattoja ja nimetä aukioita, on yleensä erittäin vaikea tutkia riippumattomasti. Ihanteellisuutta on raskasta pitää yllä. Silti juuri siihen pitäisi kaikissa tilanteissa pyrkiä. Historia-parka ansaitsee nykyistä parempaa kohtelua, sillä vain avoin pyrkimys totuudellisuuteen kykenee asettelemaan kapuloita kiihkoilulle ja historian väärinkäytölle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti