Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 20. lokakuuta 2016

Tarvitseeko herra kuitin?

Jokainen suomalainen kuulee tämän kysymyksen pahimmillaan useita kertoja päivässä. Taitaa nykyään laki määrätä, että kuittia täytyy tarjota aktiivisesti eikä jättäytyä asiakkaan pyynnön varaan. Mutta miksi kysytään "tarvitsetko" kuitin? Mistä asiakas voi tietää, tuleeko kuittia tarvitsemaan vai ei? Todellisuudessa asiakas tulkitseekin väärän kysymyksen oikein eli vastaa kysymykseen "haluatko" kuitin. Kun olen huomauttanut asiasta muutamalle kassahenkilölle, olen saanut vastaani hämmentyneitä ilmeitä ja viittauksen saatuihin ohjeisiin. Kun sama virhe tehdään kaikilla kassoilla, on selvästikin kyseessä koko kaupan alueen kattava löysä ajattelu.

Vastaaviin tarkemmin ajattelematta käytettyihin ilmaisuihin törmää tietysti kaikkialla. Juuri äsken ilmaisjakelulehden yleisökyselyssä tivattiin "Voisitko muuttaa lentokentän kupeeseen?" Lienee selvää, ettei lehteä kiinnosta tietää, kuinka monella lehden tekijällä olisi tekninen mahdollisuus muuttaa asumaan lentokentän viereen. Oikea kysymys - jonka luultavasti useimmat vastaajat intuitiivisesti osaavat päätellä - olisi tietenkin ollut "Haluaisitko muuttaa/olisitko valmis muuttamaan".

Kun tällaisia ajattelemattomuuksia sylkevät suustaan toimittajat, joiden ammattina on tekstin tuottaminen, tulee helposti hiukan epätoivoinen olo. Tässähän ei ole kysymys miestä kielipoliisin toimesta (mistä siitäkin riittäisi puhuttavaa) vaan kommunikaatiosta, semantiikasta ja viime kädessä ymmärtämisestä tai ei-ymmärtämisestä. Miksi toimittaja käyttää verbiä "voida", kun hän tarkoittaa haluamista? Nehän ovat kaksi aivan eri asiaa, jotka toimittaja varmasti myös tietää kahdeksi eri asiaksi. Arvoitus on, miksi tuo tietämys ei hengitä raskaasti niskaan, kun otsikkoa kirjoitetaan. Toivon, että kysymys on vain kiireestä, mutta varaudun pahempaankin.

* * *

Meille ihmisille on ominaista puhua yhtä ja tarkoittaa toista. Ehkä siksi aivomme ovat kehittyneet tulkitsemaan myös vääriä kysymyksiä tilanteen mukaan aivan oikein - ja oikean kysymyksen väärin, kun siitä on itselle hyötyä. Miten tuo korjausmekanismi toimii, sitä tuskin tarkasti tiedetään, mutta mitä ilmeisimmin ihmisen maailma ei toimisi näinkään hyvin, jos tuollaista korjauspiiriä ei aivoissa olisi. Kaupan kassan kysymys on tietysti harmiton ja seuraukset pääosin vähäisiä (jos sitä kuittia ei halunnut ottaa vaivoikseen ja myymäläetsivä pidättää ulko-ovella, ehkä se kassahenkilö vielä muistaa äskeisen ostoksen ja kuittikin löytyy roskiksesta).

Mutta entä jos arjessa näin näppärästi hoituva asia johtaakin vakavampiin seuraamuksiin? Entä jos aivomme eivät osaakaan tulkita väärin aseteltua kysymystä korjaavasti vaan vastaamme juuri siihen, mitä kysymys semanttisesti tarkoittaa? Jos ajatellaan esimerkiksi poliittisia gallup-kyselyitä, semanttisia piirteitä tutkaileva huomaa nopeasti, että yksinkertaisella sanojen valinnalla voi ohjata vastaajaa ymmärtämään kysymyksen siten kuin kyselijä haluaakin, vaikka pinnalta katsoen niin ei olisikaan ja vastaamaan "oikein".

Klassinen "ohjaileva kysymys" ujuttaa kysymykseen näkemyksen, joka ei ole neutraali fakta, vaan mielipide. On yksi asia kysyä "Pitäisikö EU:n jatkaa Venäjän vastaisia talouspakotteita?" ja aivan toinen kysyä "Pitäisikö EU:n jatkaa Venäjän aggressiivisesta ulkopolitiikasta johtuvia talouspakotteita". Harva meistä on harjaantunut ymmärtämään kysymyksenasettelun semanttista merkitystä. Aivomme ovat taitavat korjaamaan ilmeisiä ristiriitoja, mutta kyllä niitä on myös suhteellisen helppo huijata. Juuri tästä syystä vallankäyttäjien suhtautuminen kansanäänestyksiin on ristiriitainen.

* * *

Vallassa juuri nyt oleva ei lähtökohtaisesti halua koskaan kysyä kansalaisten mielipidettä yhtään mistään, eikä varsinkaan niin, että vastaus sitoisi vallankäyttäjää. Poikkeuksena on tilanne, jossa kaivataan kiistanalaisella ratkaisulle vastuunkantajia ja lisää uskottavuutta. Kansanäänestys voidaan järjestää jopa silloin, kun myös ei-toivottu vastaus on mahdollinen. Tällainen oli tilanne, kun Suomessa järjestettiin kansanäänestys EU:hun liittymisestä. Kun gallupit enteilivät, että ruotsalaiset suhtautuisivat liittymiseen myönteisemmin, valtaeliitti sopi keskenään, että Ruotsi äänestää ensin ja Suomi vasta sitten. Tämä järjestely toimikin, mutta "oikein" äänestäneiden enemmistö oli niin pieni (56,89 %), ettei riskiä uskallettu enää ottaa euroon siirtymisen kohdalla. Ruotsi-korttiakaan ei ollut enää tarjolla, kun Ruotsi torjui yhteisvaluutan neuvoa-antavan kansanäänestyksen perusteella.

Meillä kansalaisilla tuppaa olemaan sellainen kanta, että kansanäänestys pitää järjestää asiassa, jossa oma näkemys on kyselyiden perusteella enemmistönä. Jos ollaan vähemmistössä - kuten Suomessa ovat Naton täysjäsenyyden kannattajat pysyvästi olleet huolimatta alituisesta propagandasta, jolle ei löytyne historiasta vertailukohtaa -, ollaan herkästi sitä mieltä, ettei näin monimutkaista ja tärkeää asiaa saa jättää tunteenomaisesti ja ilman tietoa näkemyksensä muodostaville kansalaisille. Siksi meille ei ole luvassa kansanäänestystä Naton täysjäsenyydestä, vaikka semanttisia harjoituksia oikean lopputuloksen antavasta kysymyksestä onkin tehty esimerkiksi yhdistämällä peruskysymykseen "tulisiko Suomen hakea jäsenyyttä" lisäehto "jos Ruotsikin niin tekee".

Kuullun ja kirjoitetun ymmärtäminen on tärkeä asia. Niin tärkeä, että koko ihmiskunnan historian ajan on hallitseva eliitti ponnistellut, jotta kansalaiset eivät ymmärtäisi, mikä askel ollaan ottamassa ja rupeaisi niskuroimaan. Tavanomainen tapa on ehdotukseen liitettävä vähättely "tästähän jo itse asiassa päätettiin kun" tai uhkaus "tälle ratkaisulle ei ole vaihtoehtoa". Koska valtaeliitti kansan kuulemiseen pakotettuna pyrkii helposti huijaamaan, olisi hyvä vetreyttää itse kunkin aivoja lukemaan rivit, rivien välit ja vielä niiden takana olevat aikeet. Aidosta demokratiasta voidaan puhua vasta, kun kansalaiset tekevät päättäjiä sitoa ratkaisuja tietoisina siitä, mitä ovat haluamassa. Vaalidemokratia on vain yksi askel, eikä välttämättä edes se tärkein. Jokaisen asiasta välittävän kansalaisen pitäisi lukea ja omaksua Rolf Dobellin kirjan Selkeän ajattelun taito (HS Kirjat 2012) viesti. Se ei riitä, mutta siitä olisi hyvä aloittaa.

2 kommenttia:

  1. Blogi-isäntä kirjoittaa: ”Mutta entä jos arjessa näin näppärästi hoituva asia [= kysymyksenasettelu niin, että vastaaja tulee kertoneeksi jotain muuta kuin tarkoittaa kertoa] johtaakin vakavampiin seuraamuksiin?”

    Se on johtanut jo.

    Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan 15.2.2015 Mitä vanhusten kotihoidossa oikeasti tapahtuu? (http://www.hs.fi/sunnuntai//a1423809755859 ): "Vanhuksista vain neljä prosenttia haluaa laitoshoitoa."


    Vanhuksista vain 4 % ymmärtää kyselyhaastattelussa ajatella tilannetta, jossa he ovat avuttomia eivätkä kykene toimimaan edes sängystä vessaan ja keittiöön.


    Kyselyssä siis 96 % vanhuksista sanoi haluavansa olla kotona. Oikeasti he sanovat, että he haluavat pysyä toimintakuntoisina loppuun asti. He eivät tarkoita, että kunhan vain saavat olla kotona vaikka sitten viruisivat 23 tuntia vuorokaudessa sängyn pohjalla omissa eritteissään peläten ettei kukaan tulekaan. Viranomaisteksteissä ja mediassa, ehkä myös tutkimusraporteissa, on mukava voida kirjoittaa kyselytutkimusten osoittavan, että vanhukset haluavat olla loppuun asti kotona.


    En tiedä, miten haastattelukysymykset muotoillaan, mutta kun me vanhat keskenämme puhumme, ei kukaan halua täysin avuttomana olla enää kotona. Lienee yleisen mielen- ja yhteiskuntarauhan takia tarpeen harjoittaa tämän asian suhteen törkeää mielikuvamanipulointia.

    VastaaPoista
  2. Hyvä huomio Anna-Liisa! Kysymyksenasettelu itsessään ratkaisee helposti vastausten suunnan, eikä tämä tietysti ole mikään uusi huomio. Voisi kuvitella, että vanhusten kohdalla vaivauduttaisiin miettimään kysymykset huolella, kun tiedetään, että vanhemmiten ajattelu usein hidastuu ja vaikeutuukin. Silloin ei ole paikka olettaa, että kyllähän nyt jokaisen on täytynyt ymmärtää, mitä tässä kysytään.

    Heikki Poroila

    VastaaPoista