Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 6. lokakuuta 2016

Pahan palveluksessa

Frank McDonough tarttuu kirjassaan Gestapo - Natsi-Saksan salaisen poliisin historia (Atena 2016) yllättävän ajankohtaiseen aiheeseen. Pyrkimys hallita väkivallalla ja terrorilla ei ole historiaa, kaikkea muuta. McDonough tarjoaa kuitenkin ehkä ihan muuta kuin voisi kuvitella. Ei hän Gestapoa toki puhtaaksi pese, mutta kuuraa kyllä perusteellisesti sitä propagandista mielikuvaa, joka Hitlerin Saksan salaisesta poliisista on sodan jälkeen luotu. Pakko myöntää, että vaikka pidän itseäni poliittisen historian harrastajana, kyllä tämä kirja sai miettimään monia asioita uudelleen.

Kirja on äärimmäisen asiallinen ja pyrkii pakottamaan lukijan miettimään historian todistusaineistoa ohi sen tunteellisen kuohunnan, jota Hitlerin hallinnon painajaismaiset vuodet niin helposti synnyttävät. Liittoutuneiden lentopommit ja Gestapon omat roviot ovat tuhonneet pääosan säntillisesti kootuista dokumenteista, mutta sen verran jäljelle on jäänyt, että kokonaiskuva Gestapon roolista Hitlerin luomassa Saksassa on ollut mahdollista rakentaa ja tulos on uskottava.

Tuttua on se, että Gestapo - Hermann Göringin ja Heinrich Himmlerin kaltaisten maanikkojen - perustama organisaatio oli keskeinen väline hallinnollisessa terrorissa ei-sopiviksi saksalaisiksi määriteltyjä kohtaan. Gestapo ei ollut käytännössä vastuussa miljoonien juutalaisten tuhoamisesta idässä, mutta se piti omalta osaltaan huolta siitä, että sekä hallinnon vastustajat (kommunistit, toisinajattelevat uskonnolliset piirit) että ei-arjalaiset (juutalaiset, kehitysvammaiset, homoseksuaalit, romanit jne.) saksalaiset häädettiin joko maanpakoon (onnekas ratkaisu), vankilaan tai keskitysleireille tuhoutumaan. Ilman Gestapoa Hitler ei olisi pärjännyt omien kansalaistensa kanssa.

* * *

Gestapon hirmutöitä kiinnostavampaa McDonoughin kirjassa on itse asiassa myyttien riisuminen. Kirja todistaa varsin vakuuttavasti, ettei Gestapo ollut todellisuudessa sen paremmin kaikkivoipa kuin natsien miehittämä organisaatio, vaikka tappavan tehokas väkivaltaorganisaatio olikin. Henkilökunnan määrä oli todellisuudessa paljon alle 20 000, eikä sillä määrällä voitu mitenkään hallita Saksan kokoista isoa valtakuntaa. Pääosa Gestapon henkilökunnasta oli myös poliisitoimen ammattilaisia, ei suinkaan ideologisia kansallissosialisteja hölmöilemässä palkkioviroissa. Gestapo ei myöskään suhtautunut Hitleriä uhmaamattomiin saksalaisiin mitenkään tiukasti. Pääosa väestöstä ei sen kanssa tullut koskaan tekemisiin.

Sotaonnella oli selvä vaikutus Gestapon yleisiin toimintaperiaatteisiin. Liki normaalina poliisiorganisaationa aloittanut järjestö muuttui voitonmarssin vaihduttua perääntymiseksi aiempaa paljon brutaalimmaksi ja vaarallisemmaksi myös tavallisille kansalaisille. Gestapoa suuremman uhan muodostivat kuitenkin ilmiantajat, joiden motiivit vaihtelivat päähänpistoista henkilökohtaisten kaunojen selvittämiseen. Rauhan vuosina suurin osa ilmiannoista ei johtanut oikein mihinkään, mutta tilanteen kiristyessä ilmiannoista tuli hengenvaarallinen väline - joskus myös perättömän ilmiannon tehneelle itselleen.

Sitä McDonough ei kiistä, että Gestapon johdossa ja varsinkin yläpuolella oli ideologisia kansallissosialisteja, joita eivät laillisuuden tai inhimillisyyden vaatimukset hidastaneet. Hän kuitenkin korostaa sitä, että käytännön tasolla Gestapo oli ammattipoliisien hoidossa ja esimerkiksi viimeinen johtaja Heinrich Müller - jonka onnistui kadota sodan loppuvaiheissa - oli taitava poliisi enemmän kuin aktiivinen puoluepukari. Gestapossa oli paljon brutaaliin väkivaltaan valmiita työntekijöitä, mutta se taitaa olla tilanne kaikissa väkivaltaorganisaatioissa.

* * *

McDonough kuvailee kirjansa lopussa myös sitä, miten sodan voittajat kohtelivat Gestapon työntekijöitä. Mielenkiintoisesti kirjoittaja osoittaa pötypuheiksi vallalla olevat väitteet siitä, että DDR olisi rakentanut oman Stasinsa vanhojen Gestapo-miesten varaan. DDR ja Neuvostoliitto eivät armoa Hitlerin palvelijoille antaneet. Sen sijaan Länsi-Saksan ja sodan läntisten voittajien suhtautumisen McDonough kuvaa melko tylysti. Isoimmat kihot hirtettiin, mutta suurin osa myös ilmeisiin rikoksiin syyllistyneistä päästettiin ideologis-poliittisista syistä (kylmä sota) nopeasti takaisin valta-asemiin. DDR:ssä vuonna 1965 julkaistussa Braunbuchissa nimettiin 1800 johtavassa asemassa ollutta natsia, jotka olivat palanneet näkyviin asemiin Länsi-Saksassa, joukossa 15 ministeriä, 100 kenraalia ja 300 poliisia. Länsi-Saksan hallitus ilmoitti kirjan "väärennökseksi" ja poliisi takavarikoi kirjan vuoden 1967 Frankfurtin kirjamessuilla.

Adolf Eichmann - juutalaisten kansanmurhan keskeinen hallinto-organisaattori - saatiin oikeuteen vain siksi, että hän ei jättäytynyt saksalaisten ymmärtäväisyyden varaan vaan pakeni maasta ja joutui sitten vuosien kuluttua Israelin salaisen palvelun agenttien kidnappaamaksi. Paremmin kävi Werner Bestille, Berliinin Gestapon hallintopäällikölle. Hänet kyllä tuomittiin kuolemaan tanskalaisessa tuomioistuimessa 1948, mutta jo 1951 hän pääsi vapaaksi ja siirtyi Länsi-Saksaan nousten hyvin palkatuksi neuvonantajaksi Stinnes-nimisessä yhtiössä. 1969 Best pidätettiin uusien todisteiden nojalla, mutta hän vetosi huonoon terveyteensä ja loppujen lopuksi juutalaisten joukkotuhoa merkittävästi järjestellyt ja edistänyt aatteellisesti jyrkkä natsi Best sai elää kaikessa rauhassa kuolemaansa asti vuonna 1989 joutumatta koskaan todelliseen vastuuseen tekemisistää.

"Kuten ei Gestapokaan", toteaa Frank McDonough kirjansa lopuksi. Siihen mielikuvaan verrattuna, joka Gestaposta sodan jälkeen luotiin, sen suunnitteliljat, toteuttajat ja toimeenpanijat jäivät pääosin vaille rangaistusta. Saksassa ylpeillään mielellään sillä, että siellä on tehty Hitlerin ajasta kunnollinen selvitys ja katumus. McDonough on selvästikin aivan eri mieltä. Puheet ovat olleet isoja, teos hyvin vähäisiä ja usein suorastaan uhreja pilkkaavia. Kuten Hitlerille, myös Länsi-Saksalle ja Yhdysvalloille oli kommunismi vihollinen numero 1. Kun kylmä sota alkoi, natseista tuli kuin itsestään länsimaitten rintaman luonnollinen osa. Mitäpä sitä vanhoja kaivelemaan, kun on yhteinen vihollinen. Sillä tiellä ollaan muuten edelleen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti