Antikommunistisen sodan hämäristä

Ikätoverini Risto Reuna, Työväen Arkiston erikoistutkija, on vanhoilla päivillään ryhtynyt poliittisen historiamme popularisoijaksi. Aiheet - vasemmiston järjestöhajaannukset Suomessa -  ovat kiinnostavia ja huonosti tunnettuja. Siksi on harmillista, että Puskalan putiikki : Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) on toteutukseltaan vähän niin ja näin. Kustantaja ei ole tapansa mukaan panostanut ollenkaan oikolukuun ja kustannustoimitukseen, joten kirja kärsii sekä aivan liian monista kielioppi- ja kirjoitusvirheistä että rönsyilystä, asioiden toistelusta ja sokeutumisesta oman aineiston edessä. Kolmanneksella tiivistämällä ja kunnollisella kustannustoimituksella tästä olisi voinut tulla vuoden tärkein poliittisen historian teos. Tällä toteutuksella lopputulos on vain välttävä, vaikka monilta osin ainutlaatuinen. Enkä ole ensimmäinen tähän laatukysymykseen huomiota kiinnittänyt.

Risto Reunalla on tutkijalle sopiva tausta, mutta lukija jää pohtimaan, onko hänellä myös jonkinlainen oma agenda. Se voi olla myös tiedostamatonta, mutta vaikka päähenkilöistä kuten Veikko Puskalasta tai Veikko Hauhiasta ei piirretä mitään kiiltokuvaa, yleisvaikutelma on sellainen, että Risto Reunalla ei myöskään ole ollut mitään sitä vastaan, että Putiikki toimi tehokkaasti ja lopputuloksena oli kommunistien etenemisen pysähtyminen (ei pelkästään Puskalan & Hauhian ansiosta, mutta myös heidän toimintansa tuloksena). Reunan antikommunismi ei ole propagandistista, mutta jotenkin se siellä pohjalla koko ajan leijuu. Mutta vain leijuu, Reunan teksti on yleisesti ottaen yleisraadollista eli kaikkien osapuolien itsekkyys ja härski valtapeli on avoimesti esillä. Reuna ei mene yhtä pitkälle kuin kollegansa Markku Jokipii, joka Kokoomuksen Verkkouutisissa otsikoi lyhyen kirjaesittelynsä raflaavasti "Vakoilija Veikko Puskala oli yksi Suomen pelastajista" (14.5.2021)

Mikään Veikko Puskalan elämäkerta tämä kirja ei ole. Yksityishenkilö Puskala jää hyvin kalpeaksi hahmoksi, perhe-elämästä vilahtaa vain muutama fakta ja asuinpaikatkin hahmottuvat lähinnä niiden tiedusteluominaisuuksien perusteella. Se kirjasta piirtyy, että Veikko Puskala oli aatteellisesti tannerilainen, vaikka historian virroissa osuikin lähinnä Emil Skogin vanaveteen. Tannerilainen antikommunismi oli silti ehkä vain yksi rakennuksen seinistä, sillä varjoissa toimiminen kiinnosti Puskalaa myös syistä, jotka jäävät vähän hämäriksi. Monien varjoissa toimijoiden tavoin Puskalan henkilökohtainen tie johti murheelliseen ja katkeroituneeseen loppuun. Kun tekisi mieli kertoa kaikki urotyönsä, jotta saisi ansaitsemansa kiitokset ja kehut, mutta toisaalta ei voi, eikä saa.

* * *

Niin käykin, ettei Puskala ole hänestä kertovan kirjan kiehtovin henkilö. Sellaiseksi nousee ennen muuta puolueensa taitavasti pettänyt ja vieläpä ehjin nahoin petoksestaan selvinnyt Veikko Hauhia (petturuuden Reuna selittää Hauhian veljen joutumisella Stalinin vainojen uhriksi - varmaan ainakin osatotuus). Ilman Hauhian kaltaista taitavaa myyrää Puskalan putiikilla olisi ollut ratkaisevasti vähemmän materiaalia myytävänä oikeistolaisille toimijoille, kuten Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiölle (SYT). Jopa Urho Kekkonen sai monet Neuvostoliiton johtajien näkemyksiin liittyvät tiedot Hauhian ja Puskalan kautta. Ei liene liioiteltua todeta, että juuri Hauhian vakoilutoiminta, joka kohdistui SAK:n lisäksi SKP:n keskusjohtoon, tarjosi oikeistolle tehokkaimmat aseet, joilla kommunistien toiminta kesytettiin ja padottiin.

Risto Reuna on keskittynyt demarien ja kommunistien sisäisiin välienselvittelyihin niin perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti, että muodollisen oikeiston rooli toiminnan rahoittajana ja pohjimmaisena tilaajana jää taka-alalle. Reuna ei mitenkään peittele sitä, että siinä missä NKP rahoitti Suomen kommunisteja ja myös ay-liikettä ja SKDL:n toimintaa, vastaavasti rahaa tuli mille tahansa antikommunistiselle toimijalle ulkomailta, pääosin Yhdysvalloista. Mitään yksityiskohtaista tietoa tästä hän ei kuitenkaan tarjoa. Vielä suurempi harmi on se ylimalkaisuus, jolla hän suhtautuu Puskalan pitkäaikaiseen rahoittajaan ja päätilaajaan, edelleen olemassa olevaan säätiöön Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ja sen toiminnanjohtajana vuoteen 1974 istuneeseen Osmo Kupiaiseen. Ilman tätä suurpääoman vasiten perustamaa antikommunistista järjestöä Puskalan putiikin historia olisi ollut aivan toinen. Voi tietysti olla, ettei SYT:n kanssa lopulta riitautuneen Puskalan papereista ole löytynyt tämän enempää. Ennen Jarkko Vesikansan kirjaa Salainen sisällissota (Otava 2004) koko aihepiiristä oli kirjoitettu tuskin sanaakaan.

Kirjassa tuodaan myös kiertelemättä esille se, miten suuressa määrin Puskalan putiikki oli velkaa armeijan oikeistolaisimmille voimille ja tiedustelulle (tärkeimpinä yhdyshenkilöinä Kalle Lehmus ja Armo Karkaus). Sieltä tuli sekä laitteita että asiantuntemusta, koska - vaikka Reuna ei tätä juurikaan avaa - ay-liikkeen ja vasemmiston pitäminen riitelevänä ja hajanaisena oli mitä suurimmassa määrin myös armeijan johdon intressissä, vaikka tällaista tehtävää armeijalla ei tietysti virallisesti ollutkaan. Tätä kytköstä olisi toivonut Reunan käsittelevän toteutunutta enemmänkin, koska suomalaisten oikeistoupseerien toiminta sodan jälkeen on ollut näihin päiviin asti varsin tehokkaasti pimitettyä. Illuusio puolueettomasta ja politiikkaan puuttumattomasta armeijasta elää sen ansiosta edelleen, vaikka viimeistään hävittäjähankkeisiin liittyvän NATO-yhteyden luulisi avanneet viimeisetkin kiinniliimatut luomet.

* * *

Risto Reunan ehkä tahattomastikin pysyväksi kaaokseksi kuvaaman poliittisen vasemmiston valtataistelun raadollisuus on masentavaa. Jos vaikka kansa ehkä taisteli, ainakin johtavat miehet lähinnä riitelivät ja maistelivat. Yleensä näennäisesti jostain ideologisesta yksityiskohdasta, mutta kovin usein pelkästä vallasta, jolla tietysti oli kiinteä yhteys työstä saatavaan taloudelliseen tulokseen. Valokuvat sodanjälkeisen politiikan taisteluhaudoista ovat puuduttava näky sekin: kaikki ovat samalla lailla pukeutuneita, tupakkaa tupruttelevia miehiä, joiden ulkoisesta olemuksesta on nykypäivän katsojan mahdotonta arvata yksilöitten puoluekantaa tai muuta ajattelua. Sodan jälkeinen maailma kyllä myös iloitsi, mutta tähän porukkaan ei siitä paljon heijastunut, koko elämä oli jatkoa sodalle, vain ne ruudinsavua tupruavat aseet puuttuivat.

On jotenkin ymmärrettävää, että oikeisto vastusti kaikin keinoin kommunistien tavoitteekseen asettamaa vallanvaihdosta ja tuotantovälineiden ottamista yhteiseen omistukseen. Hieman miettimistä synnyttää kuitenkin se, että Väinö Tannerin johtamien sosialidemokraattien ykkösvastustaja ei ollut oikeisto, vaan kommunistit, kuten Tanner itse asian muotoili. Tämä asenne määritti niin sotaa edeltänyttä kuin seurannuttakin aikaa siitä huolimatta, että hävityn sodan jälkeen jyrkkä antikommunismi oli demareille varma tie epäonnistua toiveissa nousta Pohjoismaisten naapuripuolueiden tapaan valtionhoitajapuolueeksi, koska Neuvostoliitto vahti mustasukkaisena etujaan Suomessa. Ilman tannerilaisuutta ei olisi ollut myöskään sitä mylläkkää, johon Puskala vakoilujärjestelmänsä rakensi. Jos vasemmisto olisi riitelyn sijasta tehnyt sodan jälkeen yhteistyötä, se olisi hallinnut Suomea - yhteistyössä Kekkosen tahtiin marssivan Maalaisliiton kanssa.

Puskalan putiikki on tärkeä osa 1900-luvun suomalaista poliittista historiaa. Oikeiston näkökulmasta Putiikki oli kaikin puolin myönteinen asia, joka vähintäänkin varmisti sen, että valta säilyi samoissa käsissä myös hävityn sodan jälkeen. Tannerilaisille demareille Puskala oli myös kiitoksen arvoinen puoluetoveri, vaikka ei yhtä yksiäänisesti kuin muodolliselle oikeistolle. Aidon vasemmiston näkökulmasta Putiikki oli harmillisen tehokas ja tuotti myrkkyä, joka pitkälle tuhosi sodan jälkeen kukoistaneet näköalat. Risto Reuna on tehnyt palveluksen niille, jotka haluavat lisätä tietämystään varjojen maailman tapahtumista. Ymmärrän silti niitäkin, jotka eivät halua. Tuo maailma on ikävä, tympäisevä ja aika surullinenkin. Toimistoksi jalostettu viha ei tee kenenkään psyykelle hyvää.

Marinaa kyökin kautta

En tunne pääministeri Sanna Marinia. En ole edes seurannut erityisen tarkasti hänen pääministerikautensa toimia. Olen kiinnostunut politiikan tuloksista ja seurauksista, en itse poliittisia päätöksiä tekevistä ihmisistä. Politiikkaan heittäytyvät ihmiset eivät ole persoonallisuusrakenteeltaan erityisen kiinnostavia. En tarkoita, että kaikki ovat juonikkaita ja vallanhimoisia, vaikka monet ovat; aivan varmasti mukana on paljon ihmisiä, jotka aidosti ja täydellä tahdollaan haluavat toimia yhteisten asioiden hoitamiseksi mahdollisimman hyvin. Poliitikon persoonasta tuppaa kuitenkin puuttumaan itselleni tärkeitä piirteitä ihan siksi, ettei niillä piirteillä pääse perustason toimintaa pidemmälle. Sanna Marinin kaltaiset poliitikot ovat päässeet, koska heillä on sekä vetoa että työntöä vastuullisempiin tehtäviin. Huipulle harva ilmestyy itselleen suureksi yllätykseksi.

Voimme siis lähteä oletuksesta, että pääministeriksi päätynyt ihminen ei ole tehtävässä vahingossa tai täysin vastoin omia toiveitaan. Siksi voimmekin jättää Sanna Marinin henkilön taustalle ja kiinnittää huomion tämän jutun päähenkilöihin. Niihin, jotka ovat päättäneet tuhota demaritaustaisen naispoliitikon uran hinnalla millä hyvänsä. Sillä siitähän näissä loputtomissa Maringateissa on kyse. Ideologisesti motivoituneesta vihapuheesta, jonka tavoitteena on sekä nykyisen hallitusrintaman hajottaminen (päätavoite) että Sanna Marinin ja hänen kaltaisensa naispoliitikon uran tuhoaminen (myötäsaatava).

Oikeisto-oppositio toimii pääosin iltapäiväroskalehdistön kautta - ja tietenkin kaiken vihapuheen kotikentän eli somen kautta. Oikeiston ideologinen marina ei kohdistu ensi sijassa suuren luokan ideologisiin kiistakysymyksiin, koska niistä ei riittävää eroa edes saa aikaiseksi. Kun Sanna Marinista ei saa äärivasemmistolaista millään, marisijat ovat päättäneet näykkiä hänet poliittisesti kuoliaaksi. Tekniikka on yksinkertainen ja tylsä: synnytetään aina vaan uusia pieniä epäilyksen roihuja. Kun edellinen on sammunut, sytytetään uusi, loputtomasti. Mikään aihe ei ole liian mitätön, koska juuri mitättömät arjen asiat kiinnostavat klikkilukijoita. No mitä nyt taas! On se vaan kumma, miten se nainen on koko ajan uutisissa! Ei savua ilman tulta!

* * *

Juuri siitä on kuitenkin kyse, savusta ilman tulta. Ei oppositio jättäisi käyttämättä mahdollisuutta vaatia Sanna Marin valtakunnanoikeuteen, jos vähänkin syytä löytyisi. Rima on varmasti valmiiksi lattialla vähäisempiä tilaisuuksia odottamassa. Mutta on paljon helpompaa tekaista "juttuja" arjen asioista, joihin lukijat voivat samastua. Ei mitään tylsää ideologista tai talouspoliittista marinaa, vaan suoraan aamumurojen, ulkonäön ja käyttäytymisen kimppuun. Nehän löytyvät myös poliitikon elämästä, koska poliitikot ovat tavallisia ihmisiä, eivät mitään köyhyyteen vihkiytyneitä uskonnollisia kiihkoilijoita.

Oikeiston marinassa ei olekaan erikoista se, että yhdestä pääministeristä on löytynyt aina vaan uutta "uutisoitavaa". Erikoista on se, miten täydellisen epäpoliittisia kaikki keinotekoiset kohut ovat olleet. Ilmiölle on kuitenkin selitys, arvelen. Se on naisviha, misogynia. Jos Marinia ympäröisivät turvallisesti hyrisevät alfaurokset, hän saisi kaikessa rauhassa kuvittaa Voguen kantta ja esitellä fetapiirakkareseptin. Mutta kun se meni johtamaan hallitusta, jonka sisäpiiri koostuu pelkistä naisista! Matti Vanhanenkin vain vilahti kuvioissa. Kyse ei ole Marinin tai muiden naisjohtajien henkilöstä. Kyse on väärästä sukupuolesta. Pelosta, että ikiaikainen miesten ylivalta politiikassa on lopullisesti ohi. Pelosta, että etteivät naiset puoluejohtajina olekaan hetken oikku, vaan uusi normaali.

Marisijoitten motiivia on tietysti vaikea todistaa. Malli näyttää kuitenkin vahvasti siltä, ettei Marinin asemaa haasteta politiikan, vaan arjen tasolla. Ihmisiä ei kiinnosta tietää, mitä mieltä naispääministeri on 30 miljardin asehankkeesta, kun heille esitellään sarjatulena väitteitä "naisellisista" aiheista Sannan keittiössä ja lenkkipolulla. Ratkaisu on aivan varmasti tarkkaan harkittu ja rakennettu. Siinä on oikeiston mainostoimistoissa istuttu parikin iltaa juonta kehittelemässä. Kun tiedettiin ja sittemmin nähtiin omin silmin, ettei naispääministeri saa härnäämälläkään "naisellisia kiukuttelukohtauksia", vaan hoitaa asioita "konemaisella" tyyneydellä ja päättäväisyydellä, valittiin arki.

* * *

Emme vielä tiedä, miten tarina päättyy. Kukaan ei tiettävästi ole vaivautunut laskemaan ja erittelemään Sanna Marinin hallituksesta kehiteltyjä tyhjiä kohuja. Näistä yleensä naisvihan kuorruttamista jutuistahan on osansa saanut myös Maria Ohisalo, jonka lisäsyntinä on sukupuolen lisäksi sateenkaariporukan hyysääminen ja nyt tietysti vielä Elokapina, tuo uustaistolainen anarkistihihhuleiden joukko - kyllähän se jotenkin Vihreiden piikkiin menee, vaikka se on ehkä ansiotonta arvonnousua. Marisijat eivät koske Annika Saarikkoon, joka lasketaan tiukan paikan tullen oikealle puolella väärästä sukupuolesta huolimatta. Myös Li Andersson on saanut olla rauhassa, koska marisijat pelkäävät hänen sanavalmiuttaan ja toisaalta riittävän heikko vasemmisto ei nyt ole tämän sotatoimen pääkohde, kerrankin.

Näkyvät poliitikot herättävät helposti voimakkaita tunteita. Heitä ihaillaan ja heitä inhotaan. Ironia hehkuu, kun naispuolista poliitikkoa voidaan inhota myös siksi, että hän on liian "hyvännäköinen" (viittaa tässä Voguen valintaa, en omaan arviooni) eli synnyttää kateutta olemalla hoikka, hyväkuntoinen ja muotilehden kanteen kelpaava. Mariseva oikeisto joutui pinnistelemään, mutta kyllähän aina voi valittaa siitä, mihin kaikkeen sillä huomiohakuisella pääministerillä onkin aikaa ja todelliset ongelmat jäävät muiden niskoille tai hoitamatta. Sellaista en muista, että Timo Soinin kohdalla kukaan olisi nähnyt yhteyttä ulkoisen olemuksen ja politiikan välillä. Koska hän ei ole nainen? 

Oikeisto-opposition räyhähenkien katkeamaton herhiläispilvi Sanna Marinin niskassa ei todennäköisesti kaada hallitusta. Mutta ei se myöskään kivalta voi tuntua. Juuri siksi tällaista häpeämätöntä kampanjaa tietysti myös käydään. Tavoitteena on, että Sanna Marinin olo on mahdollisimman huono ja siinä sivussa saavat varoituksen kaikki muutkin miehen paikalle pyrkivät. Jotta ei voida syyttää pelkästään setämiehiä, johtaa toisessa iltapäiväroskalehdessä Marinin vastaista kampanjaa Sanna Ukkola, jonka muutenkin alatyylinen kirjoitustapa suorastaan hehkuu inhon koko kirjoa, kun kohteena on Marin. Helsingin Sanomat teeskentelee viatonta ja "asiallista". Konsernin oikea ja vielä oikeampi käsi eivät muka tiedä toisistaan. Todellisuudessa tämä kampanja on harvinaisen selväpiirteinen sekä kestonsa että tematiikkansa ansiosta. Veikkaan, että seuraava painopiste on "epäuskottavaabn bile-Sannaan kohdistuva kritiikki demareissa". Että pitäisi saada tilalle edes joku aito demarimies. Sellainen luotettava hyrisijä. Mies.

Huonoksi huijattu hyvä ihminen

Olen ilahtunut siitä, että Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia : Ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020) on ollut kansainvälinen menestys ja erittäin suosittu ja kysytty myös Suomessa. Jouduin itsekin jonottamaan kirjaa kirjastosta hyvän tovin. Se myös kannatti, sillä Bregman on kehunsa ansainnut. Hän ei tyydy paasaamaan ja julistamaan, hän on penkonut kunnolla tunkiota, jonka nimenä voisi olla ”Tuhat myyttiä ihmisen synnynnäisestä pahuudesta”.  Bregmanin talikon jäljiltä paljastuu järkyttävä määrä valheita, harkittua vääristelevää propagandaa, tarkoituksella väärin ymmärrettyjä tutkimuksia ja tietenkin rajattomasti ideologisesti motivoitunutta riistokapitalismin oikeutusta. Vaikka Bregman ei asiaa ole halunnut jyrkästi muotoilla, hän tulee kyllä todistaneeksi, että mielikuva syntymäpahasta ihmisestä ei ole pelkästään perusteeton, se on myös harkiten sellaiseksi rakennettu.

Hyvän historia ei ole pelkkä pamfletti, jollaisia kansainväliset myyntimenestykset usein ovat. Vaikka Bregman kirjoittaa paljon käytetyllä tyylillä ”näinhän se on – vai onko sittenkään?”, lopputulos on tutkittua ja aika hyvin perusteltua tietoa, ei pelkästään 2020-luvun hipin kauniita unelmia. Tarina inhimillisen hyvän historiasta on ajoittain melkein liian myönteistä ollakseen uskottavaa, mutta Bregmanin asevarastosta riittää kyllä katetta vahvoille ja monin paikoin radikaaleille väitteille. Lyhyesti ilmaisten Bregman osoittaa, ettei erityisesti konservatiivisen oikeiston hellimä ja propagoima kuva ihmisestä itsekkäänä, ahneena ja epäluotettavana oliona pidä paikkaansa. Kärsimme kyllä erinäisistä harhoista, mutta pohjimmiltaan olemme hyväntahtoisia, sosiaalisesti uteliaita ja väkivaltaa kaihtavia eläimiä.

Bregmanin viestin radikaalisuus on juuri sitä, että hän osoittaa oikeistolaisen – etten sanoisi suoraan uusliberalistisen – ihmiskäsityksen olevan vastuussa valtaosasta niistä onnettomuuksista, joihin ihmiskunta on lyhyen historiansa aikana joutunut. Ihmistä täytyy manipuloida ja huijata perusteellisesti, että hänet saadaan toimimaan julmasti, muitten hyvinvoinnista piittaamattomasti ja itsekkäästi. Oikeistolainen kaikkien sota kaikkia vastaan on ideologiaa, ei mikään ihmisyyteen liittyvä peruspiirre. Bregman ei varsinaisesti piirrä tämän valtavan huijauksen kaarta, mutta sen keskeiset osatekijät, yksityisomistuksen ja muiden työllä vaurastumisen, hän analysoi pätevästi.

* * *

Kirjan alkupuoli keskittyy kumoamaan myyttejä luonnostaan ikävästä ihmislajista. Bregman todistelee, että varsin harvat ihmiset ovat todellisuudessa halukkaita tappamaan edes "vihollisia" varsinkaan silloin, kun joutuvat näkemään nämä ja toteamaan oman lajin edustajiksi. Ensimmäisen maailmansodan rauhanomaiset jouluveljeilyt ovat historiasta tuttu asia, mutta Bregman korostaa, kuinka vimmatusti ylin sodanjohto tätä ilmiötä vastaan toimi. Eihän pasifistien armeijasta mihinkään ole, mitä ei pitänyt todistaa julkisesti. Silti, toistuvasti on tarkemmissa tutkimuksissa selvinnyt, että vain anonyymi ja etäinen surmaaminen onnistuu laajemmassa mittakaavassa. Myös Pääsiäissaareen liittyvät myytit Bregman kumoaa täydellisesti ja osoittaa, että kyse on ollut joko tietoisesta tai huonosta ymmärryksestä johtuneesta faktojen virheellisestä tulkitsemisesta. 

Varsinaiseen myllytykseen joutuvat myös klassiset ihmisen pahuudesta muka todistaneet Stanley Milgramin sähköiskukone ja Stanfordin yliopiston vartijoista ja vangeista kertova kauhujuttu. Bergman osoittaa, että todellisuudessa molempien kokeiden tulokset olivat  täysin päinvastaisia kuin julkisuudessa haluttiin kertoa. ”Sadistisia vartijoita” painostettiin ankarasti, samoin ”sähköiskuja” käskystä antaneita. Todellisuudessa suurin osa kokeisiin osallistuneista, jotka eivät olleet palkattuja näyttelijöitä, suhtautuivat erittäin torjuvasti muiden ihmisten kiduttamiseen. William Goldingin kuuluisa romaani Kärpästen herra osoittautuu sekin tietoiseksi pyrkimykseksi levittää kielteistä ihmiskuvaa, kun taas todellisen elämän vastaavissa tilanteissa, jollaisia on dokumentoitu, keskenään jääneet nuoret ovat rakentaneet ystävyyden ja yhteistyön, jollaisesta meidän aikuisten tulisi ottaa oppia.

Bregman tulee johtopäätökseen, että elämme alkoi mennä pieleen, kun keräilijä-metsästäjät asettuivat aloilleen viljelläkseen maata ja näin tekivät mahdolliset ylijäämän keräytymisen ja keskittymisen, valtion ja niin hengelliset kuin maalliset vallankäyttäjät. Bergman on selkeästi sitä mieltä, että ”ennen” ihmisyhteisöt olivat lempeämpiä ja yhteistyöhaluisempia kuin nykyään. Rivien välistä voi mielestäni lukea myös sen, että vallan uusjaosta hyötyneet ovat vuosituhansien ajan harrastaneet myös systemaattista propagandaa sen todistamiseksi, että yksityisomistuksen synnyttämä kateus, ahneus ja epäsosiaalisuus on ”oikein”, ”luonnollista” ja ihmiselle ominaista. Bregman puolestaan käyttää koko kirjansa loppuosan sen todistamiseksi, että tämä propaganda perustuu valheille ja vääristelyille.

* * *

Bregmanin todistelun jälkeen on pakko ihmetellä, miten totaalisesti tämä kapitalistista yksityisomistusta, ryöstämistä, riistämistä, alistamista ja tuhoisaa käyttäytymistä puolustava ideologinen propaganda on vallannut pääosan maailman mediasta. Oli kyse kirjallisuudesta tai elokuvista, jakelussa on pääosin sisältöjä, joiden mukaan muihin ihmisiin ei kannata luottaa, parasta on olla itsekäs ja mikä tärkeintä, hyväksyä muut ihmiset jalkoihinsa tallovien toiminta. He kun näyttävät onnistumisen ja pärjäämisen mallin. Siitä mallista tihkuva veri, tuska ja epätoivo ovat globaalin valheen mukaan pieni hinta siitä, että kenestä tahansa voi tulla miljonääri ja niistä, jotka jo ovat miljonäärejä, tulee vääjäämättä miljardöörejä. Pandemian aikaisella rikkaimpien rikastumisvauhdilla ehkä jo 2030-luvulla maailmaan ilmestyvät ensimmäiset aidot biljonäärit.

Bregman on tietysti optimisti, vaikka hän puhuu itse realismista, uudesta realismista. Hänen kirjansa on täynnä huonosti tunnettuja (eli tietoisesti vaiettuja) toisenlaisen tien valinneita yhteisöjä, joitten toimintamalli ei perustui oletukseen ihmisestä luontaisesti itsekkäänä ja vihamielisenä lajina, vaan luottamukseen ihmisen pohjimmaiseen haluun toimia yhteisönä ja yhteiseksi hyväksi. Näitä esimerkkejä lukiessa vakuuttuu siitä, että kapitalistinen media on vaiennut niistä täysin harkiten ja tietoisesti. Jo pelkästään näitten vaiettujen hyvien esimerkkien julkistaminen tekisi Bregmanin kirjan merkittäväksi. Mutta hänen realisminsa on ajoittaisessa leijunnassaankin innostavaa ja tarttuvaa. 

Bregmanin kirjan vaikuttavimpia jaksoja ovat lopun tarinat siitä, miten tosielämässä ”toisen posken kääntäminen” eli ”pahankin” ihmisen tunnustaminen ihmiseksi voi johtaa lähes uskomattomiin saavutuksiin. Näistäkään ei kapitalistinen media ole koskaan halunnut kertoa, koska tämä Jeesuksenkin opetus on aina haluttu ymmärtää mieluummin väärin. Todellisessa ihmisten maailmassa on tapahtunut lähes käsittämättömiä asioita, kun vihan ja koston sijasta on valittu vihollisen rauhanomainen kohtaaminen, anteeksianto ja inhimillisyys. Etelä-Afrikan Nelson Mandelan tarinassakin on puolia, joista en ole aikaisemmin lukenut ja joita lämpimästi suosittelen kaikille kyynikoille. Jos vannoutunut afrikaanerikenraali ja Mandela saattoivat puristaa toistensa kättä, mikään ei voi olla täysin mahdotonta. ”Jos et ole varma, lähde hyvästä.” ja ”Tule kaapista, älä häpeä hyvää.”

Esivanhemmat eivät pienestä masentuneet

FT Markus J. Rantalan opas Masennuksen biologia : Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (Terra Cognita 2019) osui käteeni vähän myöhässä, mutta ei se mitenkään vanhentunut liene. Sanon näin, koska kirjoitan asioista, joista en tiedä mitään enkä muista Rantalan sadoista erikoistermeistä kuin sytokiinit, jotka ovat - yleensä - tämän kirjan pahiksia. En ole myöskään varma siitä, olenko oikeasti kiinnostunut mielialahäiriöistä, vaikka varmaan pitäisi olla. Mutta ainakin olen utelias, kun kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että masennusta hoidetaan väärin ja että mallia pitäisi ottaa mieluummin keräilijä-metsästäjien elintavoista kuin lääketehtaiden osakkeita omistavien etuja ajavasta ns. länsimaisesta elämäntavasta. Rantalalla on esittää sekä omia teorioita että massiivinen määrä tutkimuksia, joihin on asianmukaisesti viitattu.

Rantalan kirjan ytimessä on joukko näkemyksiä, joissa hän on eri linjoilla kuin ilmeisesti ammattikunnan (laajasti ottaen mielialahäiriöitä tutkivat ja hoitavat) enemmistö. Ensinnäkin Rantala esittää, että masennus on pohjimmiltaan evoluution kannattelema sopeutuma, jonka avulla ihminen kohtaa erilaisia vastoinkäymisiä. Ikävä kyllä evoluutio ei ole pysynyt ihmisen nopean kehityksen tahdissa, mistä syystä masennus ei nykyiselle ihmiselle suinkaan aina toimi kelpoisuutta tukien, vaan on kaikin puolin epäedullista sairauskäyttäytymistä. Pahimmillaan masennus tekee ihmisestä toimintakyvyttömän, mikä ei evolutiivista pärjäämistä tietenkään paranna.

Rantalan näkökulma eli evoluutiopsykologia pyrkii siis tarkastelemaan mielialahäiriöitä ajallisesti ja maantieteellisesti hyvin laajasti. Viittaukset keräilijä-metsästäjiin liittyvät sitä paitsi myös nykyaikaan, eivät pelkästään esivanhempiimme. Maapallolla elää edelleen jonkin verran ihmisiä käytännössä samalla tavalla kuin esivanhempamme tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Kuten lukija voi arvata, näiden ihmisten keskuudessa kliinistä masennusta on äärimmäisen vähän, jos ollenkaan. Heidän keskuudessaan ei myöskään esiinny ns. elintasosairauksia, ei matala-asteista tulehdusta eikä erilaisten stressien kirjoa.

* * *

Markus J. Rantala on sekä biologian että psykologian tohtori, minkä lisäksi hänet voi ainakin tämän kirjan perusteella kuvitella myös lääketieteen tohtorin hommia hoitamaan. Ei siis ihme, että hän on nykymenoon tyytymättömänä kehittänyt uuden masennuksen teorian, jonka ytimenä on ajatus, että mielialahäiriöt eivät ole vain mielen, vaan myös kehon ongelmia. Rantalan mukaan ei myöskään ole yhtä masennusta, vaan ainakin 12 eri masennuksen tyyppiä tai lajia, joita täytyy käsitellä erikseen, koska niihin eivät päde samat lääkkeet. Tutkijana Rantala muistuttaa, että kysymys on teoriasta, ei lopullisesta totuudesta. Tärkeintä on päästä eroon vanhoista opinkappaleista, joiden seurauksena sairaat eivät saa tarvitsemaansa apua, vaan ainoa hyötyjä on lääketeollisuus. (Rantala korostaa erikseen, että hän ei ole saanut eikä edes pyytänyt kirjoitustyölleen taloudellista tukea, joka olisi voinut tehdä hänestä jäävin.)

Rantalan mallissa masennuksen voi laukaista 12 erilaista syytä (osa on samantyyppisiä, osa hyvinkin etäisiä): (1) infektio, (2) krooninen stressi, (3) yksinäisyys, (4) traumaperäinen stressihäiriö, (5) hierarkiakonflikti, (6) rakkausongelmat, (7) läheisen kuolema, (8) synnytyksen jälkitila, (9) vuodenaika, (10) kemikaalit, (11) somaattiset sairaudet ja (12) nälkiintyminen. On helppo havaita amatöörisilminkin, että ryhmistä osa on korostuneesti aineellisen maailman ominaisuuksista nousevia, osa taas ihmismielen tuotteita. Rantala korostaa, että mallin osat eivät ole yhteismitallisia, vaan tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, miten erilaista hoitoa masennuksen eri lajeissa tarvitaan. Nälkiintynyt ei tarvitse lääkkeitä, vaan asia hoituu antamalla ruokaa. Kaamos- ja synnytysmasennus loppuvat "itsestään" melko pian, joskin vuodenajat tietysti palaavat. 

Rantalan mallissa on tärkeätä se, että masennusten laukaisijat voivat esiintyä myös samanaikaisesti ja toisiaan vahvistaen. Jos sosiaalista yksinäisyyttä tai läheisen kuolemaa "hoitaa" alkoholilla, hoidon sijasta saa uuden masennusta helposti laukaisevan tekijän. Olennaista onkin sen tunnistaminen ja hyväksyminen, ettei ole yhtä "masennusta" ja siihen sopivaa yleislääkettä. On ainakin 12 erilaista masennuksen lajia, joihin täytyy paneutua eri välinein. Tosin Rantala korostaa toistuvasti sitä, että useimpia masennuksen lajeja voidaan hoitaa samoilla elämäntapaan liittyvillä keinoilla eli liikunnalla, ruokavalion muutoksella ja sosiaalisilla suhteilla. Rantala ei peittele sitä, että ainakin masennuksen välttämisen näkökulmasta ihanteellinen olotila tarkoittaa paluuta maanviljelyä edeltäneeseen maailmaan. Rantala ei kuitenkaan pohdi, olisiko tämä enää mahdollista tai miten se voisi tapahtua.

* * *

Rantala kirjoittaa samaan aikaan erikoistuntijana ja kansanvalistajana. Hän ei edes yritä välttää samojen perusasioiden toistelua, vaikka lukija saattaa jossain vaiheessa olla kurkkua myöten täynnä matala-asteista tulehdusta. Itse pidän arvokkaana sitä, ettei Rantala pelkää leimautua "biologistiksi" tai "psykologistiksi", vaan korostaa väsymättä mielialahäiriöiden kahta päälähdettä eli kehoa ja mieltä. Erittäin ansiokkaita ovat suoliston ja sisäerityksen vaikutusta mieleen käsittelevät jaksot, koska ne muistuttavat intuitiivisesti epäuskottavien ilmiöiden yhteydestä. Perinteisesti on ehkä ajateltu, että ruoansulatus ja verenkierto ovat jotenkin "alempia" toimintoja, kun taas aivot edustavat jotain "ylempää", "sielullisesta" tasoa. Rantala repii rikki kaikki tällaiset kuvitelmat. Hän todistaa uudestaan ja uudestaan, kuinka suoraan esimerkiksi suoliston pieneliöstön tila vaikuttaa mielialaan. Ihminen on kokonaisuus, jonka ymmärtäminen edellyttää hyvin monimutkaisten vuorovaikutusten selvittämistä ja ymmärtämistä. Tällä tiellä ollaan vasta hyvin alussa.

Rantalan viesti on, että masennukseen täytyy opetella suhtautumaan perinteistä eriytyneemmin. On turhaa istua psykiatrin terapiassa, jos masennus on somaattisen sairauden laukaisema tai seurausta selkeästä infektiosta. Masennuslääkkeitä on taas aivan turhaa popsia tilanteessa, jossa mielialan häiriön taustalla on sosiaalinen konflikti tai tilapäinen vastoinkäyminen. Rantala vastustaa selkeästi massiivista masennuslääkkeiden käyttöä, koska perusteelliset meta-analyysit ovat osoittaneet, että merkittävässä osassa mielialahäiriöistä lääkkeillä ei ole lumelääkettä kummoistakaan vaikutusta. Lisäperusteena suhtautua torjuvasti lääketeollisuuden patenttiratkaisuihin ovat lukuisat sivuvaikutuksen. Pahimmillaan lääkärin määräämää masennuslääke vain pahentaa masennusta, jolloin potilas kärsii, vaikka lääkkeen valmistaja tekeekin voittoa.

Evoluutiopsykologialla ei ole Suomessa erityisen vahvaa tutkimusperinnettä, eivätkä alan tutkijat ole yksimielisiä siitä, missä määrin ihmisen biologisen evoluution pohjalta voidaan tehdä historialliseen menneisyyteen liittyviä johtopäätöksiä ja oletuksia. Rantala edustaa tässä suhteessa selkeästi biologian tarjoamaan todistusaineistoon nojautuvaa tutkimussuuntaa jopa niin pitkälle, että kirjan nimi Masennuksen biologia tuntuu perustellummalta kuin alanimeke "Evoluutiopsykologinen näkökulma". Rantalan esittämien näkökulmien vahvuutena on se, että pieni määrä ihmisiä elää edelleen "luolamiesten" elämää eli heitä voidaan pitää johonkin asti todistusaineistona keräily-metsästykseen perustuvan elintavan vaikutuksista mielialan häiriöihin, heidän tapauksessaan häiriöiden vähyyteen. Rantalan viesti lienee kitkerä meille ylenpalttiseen elintasoon tottuneille fyysisille laiskureille, mutta sen uskottavuutta on vaikea kumota. Hyvä mieli ei perustu aineelliseen hedonismiin, vaan toimivaan yhteisöön ja ihmissuhteisiin, kohtuullisiin elintapoihin ja runsaaseen liikuntaan puhtaassa luonnossa.