Esivanhemmat eivät pienestä masentuneet

FT Markus J. Rantalan opas Masennuksen biologia : Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (Terra Cognita 2019) osui käteeni vähän myöhässä, mutta ei se mitenkään vanhentunut liene. Sanon näin, koska kirjoitan asioista, joista en tiedä mitään enkä muista Rantalan sadoista erikoistermeistä kuin sytokiinit, jotka ovat - yleensä - tämän kirjan pahiksia. En ole myöskään varma siitä, olenko oikeasti kiinnostunut mielialahäiriöistä, vaikka varmaan pitäisi olla. Mutta ainakin olen utelias, kun kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että masennusta hoidetaan väärin ja että mallia pitäisi ottaa mieluummin keräilijä-metsästäjien elintavoista kuin lääketehtaiden osakkeita omistavien etuja ajavasta ns. länsimaisesta elämäntavasta. Rantalalla on esittää sekä omia teorioita että massiivinen määrä tutkimuksia, joihin on asianmukaisesti viitattu.

Rantalan kirjan ytimessä on joukko näkemyksiä, joissa hän on eri linjoilla kuin ilmeisesti ammattikunnan (laajasti ottaen mielialahäiriöitä tutkivat ja hoitavat) enemmistö. Ensinnäkin Rantala esittää, että masennus on pohjimmiltaan evoluution kannattelema sopeutuma, jonka avulla ihminen kohtaa erilaisia vastoinkäymisiä. Ikävä kyllä evoluutio ei ole pysynyt ihmisen nopean kehityksen tahdissa, mistä syystä masennus ei nykyiselle ihmiselle suinkaan aina toimi kelpoisuutta tukien, vaan on kaikin puolin epäedullista sairauskäyttäytymistä. Pahimmillaan masennus tekee ihmisestä toimintakyvyttömän, mikä ei evolutiivista pärjäämistä tietenkään paranna.

Rantalan näkökulma eli evoluutiopsykologia pyrkii siis tarkastelemaan mielialahäiriöitä ajallisesti ja maantieteellisesti hyvin laajasti. Viittaukset keräilijä-metsästäjiin liittyvät sitä paitsi myös nykyaikaan, eivät pelkästään esivanhempiimme. Maapallolla elää edelleen jonkin verran ihmisiä käytännössä samalla tavalla kuin esivanhempamme tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Kuten lukija voi arvata, näiden ihmisten keskuudessa kliinistä masennusta on äärimmäisen vähän, jos ollenkaan. Heidän keskuudessaan ei myöskään esiinny ns. elintasosairauksia, ei matala-asteista tulehdusta eikä erilaisten stressien kirjoa.

* * *

Markus J. Rantala on sekä biologian että psykologian tohtori, minkä lisäksi hänet voi ainakin tämän kirjan perusteella kuvitella myös lääketieteen tohtorin hommia hoitamaan. Ei siis ihme, että hän on nykymenoon tyytymättömänä kehittänyt uuden masennuksen teorian, jonka ytimenä on ajatus, että mielialahäiriöt eivät ole vain mielen, vaan myös kehon ongelmia. Rantalan mukaan ei myöskään ole yhtä masennusta, vaan ainakin 12 eri masennuksen tyyppiä tai lajia, joita täytyy käsitellä erikseen, koska niihin eivät päde samat lääkkeet. Tutkijana Rantala muistuttaa, että kysymys on teoriasta, ei lopullisesta totuudesta. Tärkeintä on päästä eroon vanhoista opinkappaleista, joiden seurauksena sairaat eivät saa tarvitsemaansa apua, vaan ainoa hyötyjä on lääketeollisuus. (Rantala korostaa erikseen, että hän ei ole saanut eikä edes pyytänyt kirjoitustyölleen taloudellista tukea, joka olisi voinut tehdä hänestä jäävin.)

Rantalan mallissa masennuksen voi laukaista 12 erilaista syytä (osa on samantyyppisiä, osa hyvinkin etäisiä): (1) infektio, (2) krooninen stressi, (3) yksinäisyys, (4) traumaperäinen stressihäiriö, (5) hierarkiakonflikti, (6) rakkausongelmat, (7) läheisen kuolema, (8) synnytyksen jälkitila, (9) vuodenaika, (10) kemikaalit, (11) somaattiset sairaudet ja (12) nälkiintyminen. On helppo havaita amatöörisilminkin, että ryhmistä osa on korostuneesti aineellisen maailman ominaisuuksista nousevia, osa taas ihmismielen tuotteita. Rantala korostaa, että mallin osat eivät ole yhteismitallisia, vaan tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, miten erilaista hoitoa masennuksen eri lajeissa tarvitaan. Nälkiintynyt ei tarvitse lääkkeitä, vaan asia hoituu antamalla ruokaa. Kaamos- ja synnytysmasennus loppuvat "itsestään" melko pian, joskin vuodenajat tietysti palaavat. 

Rantalan mallissa on tärkeätä se, että masennusten laukaisijat voivat esiintyä myös samanaikaisesti ja toisiaan vahvistaen. Jos sosiaalista yksinäisyyttä tai läheisen kuolemaa "hoitaa" alkoholilla, hoidon sijasta saa uuden masennusta helposti laukaisevan tekijän. Olennaista onkin sen tunnistaminen ja hyväksyminen, ettei ole yhtä "masennusta" ja siihen sopivaa yleislääkettä. On ainakin 12 erilaista masennuksen lajia, joihin täytyy paneutua eri välinein. Tosin Rantala korostaa toistuvasti sitä, että useimpia masennuksen lajeja voidaan hoitaa samoilla elämäntapaan liittyvillä keinoilla eli liikunnalla, ruokavalion muutoksella ja sosiaalisilla suhteilla. Rantala ei peittele sitä, että ainakin masennuksen välttämisen näkökulmasta ihanteellinen olotila tarkoittaa paluuta maanviljelyä edeltäneeseen maailmaan. Rantala ei kuitenkaan pohdi, olisiko tämä enää mahdollista tai miten se voisi tapahtua.

* * *

Rantala kirjoittaa samaan aikaan erikoistuntijana ja kansanvalistajana. Hän ei edes yritä välttää samojen perusasioiden toistelua, vaikka lukija saattaa jossain vaiheessa olla kurkkua myöten täynnä matala-asteista tulehdusta. Itse pidän arvokkaana sitä, ettei Rantala pelkää leimautua "biologistiksi" tai "psykologistiksi", vaan korostaa väsymättä mielialahäiriöiden kahta päälähdettä eli kehoa ja mieltä. Erittäin ansiokkaita ovat suoliston ja sisäerityksen vaikutusta mieleen käsittelevät jaksot, koska ne muistuttavat intuitiivisesti epäuskottavien ilmiöiden yhteydestä. Perinteisesti on ehkä ajateltu, että ruoansulatus ja verenkierto ovat jotenkin "alempia" toimintoja, kun taas aivot edustavat jotain "ylempää", "sielullisesta" tasoa. Rantala repii rikki kaikki tällaiset kuvitelmat. Hän todistaa uudestaan ja uudestaan, kuinka suoraan esimerkiksi suoliston pieneliöstön tila vaikuttaa mielialaan. Ihminen on kokonaisuus, jonka ymmärtäminen edellyttää hyvin monimutkaisten vuorovaikutusten selvittämistä ja ymmärtämistä. Tällä tiellä ollaan vasta hyvin alussa.

Rantalan viesti on, että masennukseen täytyy opetella suhtautumaan perinteistä eriytyneemmin. On turhaa istua psykiatrin terapiassa, jos masennus on somaattisen sairauden laukaisema tai seurausta selkeästä infektiosta. Masennuslääkkeitä on taas aivan turhaa popsia tilanteessa, jossa mielialan häiriön taustalla on sosiaalinen konflikti tai tilapäinen vastoinkäyminen. Rantala vastustaa selkeästi massiivista masennuslääkkeiden käyttöä, koska perusteelliset meta-analyysit ovat osoittaneet, että merkittävässä osassa mielialahäiriöistä lääkkeillä ei ole lumelääkettä kummoistakaan vaikutusta. Lisäperusteena suhtautua torjuvasti lääketeollisuuden patenttiratkaisuihin ovat lukuisat sivuvaikutuksen. Pahimmillaan lääkärin määräämää masennuslääke vain pahentaa masennusta, jolloin potilas kärsii, vaikka lääkkeen valmistaja tekeekin voittoa.

Evoluutiopsykologialla ei ole Suomessa erityisen vahvaa tutkimusperinnettä, eivätkä alan tutkijat ole yksimielisiä siitä, missä määrin ihmisen biologisen evoluution pohjalta voidaan tehdä historialliseen menneisyyteen liittyviä johtopäätöksiä ja oletuksia. Rantala edustaa tässä suhteessa selkeästi biologian tarjoamaan todistusaineistoon nojautuvaa tutkimussuuntaa jopa niin pitkälle, että kirjan nimi Masennuksen biologia tuntuu perustellummalta kuin alanimeke "Evoluutiopsykologinen näkökulma". Rantalan esittämien näkökulmien vahvuutena on se, että pieni määrä ihmisiä elää edelleen "luolamiesten" elämää eli heitä voidaan pitää johonkin asti todistusaineistona keräily-metsästykseen perustuvan elintavan vaikutuksista mielialan häiriöihin, heidän tapauksessaan häiriöiden vähyyteen. Rantalan viesti lienee kitkerä meille ylenpalttiseen elintasoon tottuneille fyysisille laiskureille, mutta sen uskottavuutta on vaikea kumota. Hyvä mieli ei perustu aineelliseen hedonismiin, vaan toimivaan yhteisöön ja ihmissuhteisiin, kohtuullisiin elintapoihin ja runsaaseen liikuntaan puhtaassa luonnossa.