Venäjän epäonnistumisten historiaa

Venäjä kiinnostaa angloamerikkalaisia tutkijoita. Monentasoisia tutkimuksia julkaistaan paljon ja myös suomennetaan ahkerasti. Orlando Figes on 1959 syntynyt historian professori Birbeck Collegessa Lontoossa. Figes on erikoistunut Venäjän historiaan. Hänen kirjansa Revolutionary Russia 1891-1991 ei ole aivan tuore tapaus, sillä alkuteos ilmestyi jo 2014. Suomennos Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 (Siltala 2021) lieneekin julkaistu ensi sijassa "selittämään" eli taustoittamaan Putinin hallinnon ajattelua siitä huolimatta, ettei Figesin teksti muodollisesti ulotu nykyiseen Venäjään. Suomennoksen on ehkä hiukan yllättäen tehnyt SKDL:n sosialistina ja rauhanaktivistina paremmin tunnettu Kalevi Suomela. Käännös on sujuva ja asiantunteva, vaikka hetkittäin jotkin sanavalinnat ("sloogani") ja omaperäiset isot alkukirjaimet ("Neuvostojärjestelmä", "Neuvostovalta") pistävätkin silmään.

Orlando Figes tuntee aiheensa perusteellisesti, vaikka käyttääkin sanoja "kommunismi" ja "sosialismi" samalla epätarkkuudella kuin käytännössä kaikki angloamerikkalaiset (ja muunmaalaiset) antikommunistiset kirjoittajat. Figesin perusasenne kuvaamiinsa toimijoihin on järjestään hyvin kriittinen, mutta hän onnistuu kuitenkin pääosin välttämään sen avoimen vihan ja halveksunnan, joka tekee monista alan teoksista tympeitä lukukokemuksia. Kirjan näkökulma on kuitenkin yksiselitteisesti rajattu vallankumouksen epäonnistumisiin. Figes kyllä oikoo joitakin vakiintuneita väärinkäsityksiä, kuten ns. Ukrainan nälänhädän tulkinnan tietoisena kansanmurhana (Figesin mukaan nälkä oli piittaamattomuuden seurausta, mutta sitä ei mitenkään suunniteltu ukrainalaisten tuhoksi vaan esimerkiksi Kazahstanissa jälki oli aivan samanlaista). Mutta mitään myönteistä vallankumouksen muuttamasta Neuvostoliitosta Figes ei ole löytänyt tai halunnut lisätä tarinaansa.

Figes kuuluu myös siihen historioitsijoiden ryhmään, jolle on tärkeää korostaa Leninin roolia Neuvostoliiton komentotalouden ja sortojärjestelmän suunnittelijana. Figes ei sinänsä vähättele Stalinin roolia, mutta hän muistuttaa toistuvasti siitä, että Stalin oli ideologisesti leninisti ja että vallankumouksen väkivaltaisuuden perinne on seurausta Leninin armottomista näkemyksistä. Sen Figes joutuu kuitenkin myöntämään, että Lenin teki kaikkensa, jottei Stalin nousisi neuvostovaltion johtoon. Johtavan porukan sisäistä valtataistelua Figes olisi voinut ehkä valaista enemmänkin, sillä hän analysoi mielenkiintoisella tavalla eroja ideologisissa yksityiskohdissa, joiden valinnoilla kuitenkin oli tavallisten ihmisten elämään suuri vaikutus. Rivien välissä Figes tuntuu ajattelevan, että vallankumouksen kohtalo olisi voinut olla toinen, jos Stalinin vahvimmat vastustajat olisivat onnistuneet estämään tämän nousun yksinvaltiaaksi.

* * *

Figesin kirjan perusajatus siitä, että Venäjän vallankumous alkoi jo ennen vuotta 1917, on kirjassa hyvin perusteltu. Ylipäätään ajatus siitä, että suuret yhteiskunnalliset muutokset alkaisivat jonain tiettynä hetkenä, on heikolla pohjalla. Venäjän kokoisen valtavan kokonaisuuden kohdalla on erityisen vaikeaa puhua edes samanaikaisista tapahtumista. Myös Figes korostaa monta kertaa sitä, kuinka vähän ja hitaasti jotkut dramaattiset käänteet Pietarissa tai Moskovassa vaikuttivat kaukaisissa maaseutukylissä yhtään mihinkään. Vaikka lokakuun vallankumous oli Figesin tulkinnan mukaan sinänsä vääjäämätön, oli bolševikkien voitto kilpailevista muutosta ajavista voimista silti tavallaan sattumaa. Toisinkin olisivat tapahtumat voineet mennä. Figes ei sinänsä etene mihinkään spekulaatioihin tai vaihtoehtoisten historioiden pohdintaan, mutta hänen muuten aika tavanomainen kuvauksensa vallan päätymisestä bolševikeille muistuttaa silti siitä, miten pienestä isotkin muutokset voivat olla kiinni.

Figes on lähtökohdiltaan selkeästi antikommunisti, mutta hän ei anna sen suuremmin vaikuttaa itse tarinaan, joka keskittyy pitkälle Stalinin hallintokauteen. Myöhemmät neuvostojohtajat hän ohittaa melko vähällä, vaikka sekä Nikita Hruštšov että Mihail Gorbatšov saavat suhteellisina muutosjohtajina enemmän tilaa. Kuten todettu, Putinin aikaan kirja ei ulotu, eikä edes Boris Jeltsinin kautta käsitellä, koska Figesin tulkinnan mukaan Venäjän vallankumous päättyi vuonna 1991. Ratkaisua voi jossain määrin harmitella, koska mikään ei koskaan pääty täsmällisenä vuotena ja koska tälläkin hetkellä käydään kiistelyä mm. siitä, pyrkiikö Putin uuteen Stalinin Neuvostoliittoon vai onko hänen todellinen tavoitteensa palauttaa eloon tsaarien Venäjä. On totta, että jähmettyneen neuvostososialismin parasta ennen -päiväys oli taatusti vanhentunut 1991, mutta miljoonien kansalaisten ajatuksissa säilyi kaipuu Neuvostoliiton suhteellisen vakiintuneisiin oloihin.

Figes on maltillinen kirjoittaja, eikä hänen tyyliinsä kuulu pyrkimys liata kohdehenkilöitään, joilla ei tietenkään ole enää mitään mahdollisuutta puolustautua. Hetkittäin silti myös Figes syyllistyy ylimieliseen leimaamiseen ilman lähdeviitteitä tai muita todisteita. Neuvostoliiton sotasankari Georgi Žukovia hän muistelee näin lennokkaasti: "Venäläiset rehvastelivat valloittamissaan maissa. Žukov esimerkiksi täytti kotinsa Saksan neuvostovyöhykkeeltä varastamillaan tauluilla ja muilla aarteilla." (s. 278) Ehkä näin tapahtui, mutta kun Figes ei esitä mitään näyttöä, hän saa väitteensä kuulostamaan lähennä ilkeämieliseltä juorulta. Onneksi tällaisia kohtia on kirjassa vähän, pääosin Figes jättää henkilökohtaiset tuntemukset taka-alalle ja keskittyy tapahtumien kuvaamiseen. Tässä kohdassa lienee syytä todeta, ettei Figes näytä tehneen uutta tutkimusta, vaan hänen kirjansa on yhteenvetoa ja tulkintaa. Se ei vähennä tekstin mielenkiintoisuutta, vaikka päälinjat tuntisikin.

* * *

Figes ei juuri käsittele Suomea, lähinnä olemme Leninille tilapäisen piilopaikan tarjonnut naapuri, jota Venäjä - myös vallankumouksellinen - piti luontaisena etupiirinään. Ehkä tämänkin takia suomentaja Kalevi Suomela on halunnut kirjaan jälkikirjoituksen, jossa hän Figesin työn esittelyn ohessa luennoi SKDL:n ideologisesta taustasta esittäen itselleni uuden väitteen, jonka mukaan "suomalainen kommunismi" edusti todellisuudessa aina "kautskylaisittain ymmärrettyä sosialismia". Tällä Suomela haluaa nähdäkseni korostaa, että "Aarne Saarisen johtama aleniuslainen enemmistö" kuuluu historiallisesti "hyvien" joukkoon, kun taas "Moskovalle uskollinen vähemmistö" edustaa sitä Figesin käsittelemää epäonnistumisten historiaa. En osaa arvioida, kuinka innostuneita edes ns. enemmistökommunistit ovat nimeämisestään Karl Kautskyn aateveljiin. En myöskään tiedä, onko Suomelan näkemyksestä syntynyt minkäänlaista keskustelua Vasemmistoliiton piirissä. Luultavasti ei.

Venäjän vallankumouksen vaikutus 1900-luvun maailmanhistoriaan on ollut valtava. Vaikka Figes kuvaa vain epäonnistumisia, todellisuudessa Neuvostoliitto toimi ajoittain globaalina esimerkkinä ja innostajana monille ihmisille ja kokonaisille valtioille, jotka rimpuilivat irti kapitalistisen siirtomaavallan lonkeroista. Vaikka on perusteltua todeta Neuvostoliiton perustuneen suuressa määrin valheeseen ja väkivaltaiseen komentotalouteen, kumpikaan niistä ei ollut vallankumouksen tavoite tai edes vääjäämätön seuraus, kuten oikeistolainen ajattelu sitkeästi väittää. Kommunistinen puolue muutti vanhoillisen maatalousmaan vanhoilliseksi teollisuusvaltioksi ja ydinaseen omistavaksi avaruusteknologian ykköseksi, mutta inhimillinen hinta oli hirvittävä. On myös hyvin epäselvää, edistikö Neuvostoliiton syntyminen historiallisesti katsoen kapitalismin loppua ja kommunistien ennustamaa ja odottamaa siirtymää kommunistiseen yhteiskuntaan vailla pakkoa ja vallankäyttöä.

Orlando Figes lienee kirjoittanut kirjansa - kuten myös sen pohjana toimineen pääteoksensa A People's Tragedy - The Russian Revolution 1891-1924 (1996), jota ei jostain syystä ole koskaan suomennettu - sillä tavoitteella, että Venäjän vallankumouksen historiasta voi ja täytyy oppia jotain. Lukijalle jää kuitenkin suurimmaksi osaksi epäselväksi, mitä pitäisi oppia paitsi ettei kansalle pidä valehdella eikä sitä saa sortaa hyvänkään tavoitteen nimissä. Figesin käsitteistössä ei ole sanaa "kapitalismi", mikä ehkä selittää sen, ettei häntä ole kiinnostanut vuoden 1991 jälkeinen Venäjä. Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea, millaisena Figes näkee kapitalistisen Venäjän mahdollisuudet. Vallankumous ei tuottanut oikeusvaltiota, mikä ei haittaa kapitalistia, mutta sitäkin enemmän tavallista kansalaista. Jos Putin pyrkii takaisin tsaarin Venäjälle, joutuuko hän sillä tiellä hylkäämään myös jumalattoman kapitalismin ja lännessä niin arvostetut yksilönvapaudet? Vallankumoushan sekin olisi, mutta kenen tai minkä hyväksi?