Vihollisesta ihmiseksi

Voin kuvitella, kuinka suomalaista juoksuhautaihmistä ärsyttää, kun markkinoille ilmestyy tällaisia kirjoja. Eikö edes pyhää ryssävihaa saa enää harrastaa häiritsemättä? Jos se riippuu Ira Vihreälehdon kaltaisista mikrohistorian selvittäjistä, ei kyllä saa. Kunnes rauha heidät erotti (Atena 2018) nostaa kansalliselle tutkimuspöydälle ja yksityisen lukijan mielenmaisemaan yhden tehokkaasti unohdetun viime sotien ulottuvuuden eli ne Neuvostoliiton armeijan sotilaat, jotka joutuivat suomalaisten vangeiksi. Perinteisessä propagandassa nämä sotilaat on näytetty mieluummin juuri vangittuina, kädet ylhäällä, pöllämystyneinä siitä että ovatkin edelleen hengissä. Mitä kuvan oton jälkeen tapahtui, siitä on puhuttu vähemmän.

Ira Vihreälehdon näkökulma on sikäli poikkeuksellinen, että hän on itse tuntemattomaksi jääneen sotavangin jälkeläinen ja siis asianosainen. Hänen näkökulmansa on empaattinen, nostalginen ja ehkä hiukan "puolueellinen". Mutta koska kirjoittaja on ehdottomasti ennen muuta inhimillisyyden ja totuuden perässä, lopputulos on yllättävän tehokas ja paljastava. Vihreälehto kuvailee sitkeää tutkimustyötään sympaattisesti ja pystyy hyvin perustelemaan, miksi näinkin vanhoja asioita kannattaa ehdottomasti tutkia edelleen.

Vihreälehto on siviiliammatiltaan historian opettaja. Sen voi huomata kirjassa kuvatuista tutkimusmenetelmistä, jotka muistuttavat välillä salapoliisin työtä. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten viime hetkilläkin kannattaa muistitietoa kerätä ja tallettaa. Se on kateissa vasta kun viimeinenkin muistaja on kuollut. 

* * *

Ehkä suurin Vihreälehdon kirjan tuottama yllätys on kotirintaman inhimillisyyden kuvaus. Ehkä kirjoittaja on korostanut myönteisiä ilmiöitä, mutta on suorastaan häkellyttävää, kuinka hyvin vangit otettiin varsinaisten leirien ulkopuolella eli siviilimaailmassa vastaan. Osa selitystä piilee siinä, että sotavangit olivat arvokas työvoimalisä. Mutta tuskin pelkkä käytännön hyöty selittää sitä inhimillisyyttä ja ystävällisyyttä, jolla vankeja pääasiassa kohdeltiin. On sinänsä tunnettua lukemattomista vankileirikuvauksista, kuinka herkästi siviilit tuntevat myötätuntoa leirille koottuja kohtaan, tuovat ruokaa ja muuta pientä. Silti yllätti lukea siitä, kuinka lämpimiksi monissa tapauksissa vankien ja isäntäväen suhde kehittyi.

Yllätyksen tunne johtuu tietysti ainakin osittain siitä propagandan luomasta harhasta, että kaikki suomalaiset olisivat olleet kiivailijoita, joille "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Todellisuudessa viimeistään ensikankeuden hävittyä niin aikuiset suomalaiset kuin lapset ovat huomanneet, että heidän elämäänsä tupsahtaneet Nikolait, Andreit ja Tihonit ovat samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Monissa tapauksissa sotavangeista ei tullut vain isäntäperheissä siedettyjä työntekijöitä vaan läheisiä ja kaivattuja ystäviä, joiden lähtö sodan päätyttyä oli yhtä surullista kuin erot aina.

Ira Vihreälehdon eräs erityishuomion kohde ovat ymmärrettävästi suomalaisten naisten ja sotavankien välille syttyneet rakkaus- ja ihastussuhteet, jollaisen seuraus hän itsekin on. Tässä suhteessa kirjoittaja kuvailee laveasti ja vivahteikkaasti sitä tunteiden kirjoa, joka todellisuudessa Suomen kotirintamalla koettiin suomalaisten miesten ollessa rintamalla ja sotavankien jouduttua rooliin, johon kaikki eivät olleet varautuneita. Suorastaan huvittavalta tuntuu sekä jyrkkä ristiriita, joka vallitsi virallisten määräysten ja arjen käytäntöjen välillä. Jos asia olisi ollut kiinni sotilasviranomaisista, Vihreälehdolla ei olisi nyt mitään kirjoitettavaa.

* * *

Liikuttavan ja sinänsä mielenkiintoisen mikrohistorian suhde perinteiseen "viralliseen" poliittiseen ja sotahistoriaan on aina mutkikas. Vihreälehdon kuvaamat ihmissuhteet olivat virallisesti kiellettyjä, eikä sodanaikaiseen propagandaan olisi mitenkään mahtunut edes pienikokoinen kuva vangitusta vihollisesta tavallisena ihmisenä, joskus huonosti sopeutuvana, joskus isäntäperheen rakastamana ja kaipaamana ystävänä. Kertomukset vihollissotilaisiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti suhtautuneista siviileistä olisivat auttamatta jääneet sotasensuurin kynsiin. Siksikin on tärkeää, että asiasta puhutaan edes nyt.

Vihreälehden kirjaa ei varmaan ole kirjoitettu ajankohtaiseksi puheenvuoroksi, onhan se vanhojen asioiden muistelua ja unohdetun, kadonneen historian rekonstruktiota. Mutta on se myös kannanotto sitä vihapuheen kulttuuria vastaan, joka Suomessa venäläisyyttä ja jopa venäläisiä ihmisiä vastaan on taas vaihteeksi täysin sallittua ja Ilta-Sanomien kaltaisten "riippumattomien" tiedotusvälineitten jokapäiväistä kauraa. Vihreäluodon humaania perusasennetta kuvaa hyvin se, kuinka ongelmitta hän liikkuu eri puolilta Neuvostoliittoa sotilaiksi ja vangeiksi joutuneiden kohtaloissa. Kansallisella taustalla ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, vain ihmisyydellä on.

Viholliskuva syntyy aina tietämättömyyden ja ennakkoluulojen pohjalle. Viholliskuvia puretaan tehokkaimmin tutustumalla väitettyyn viholliseen. Sotavangit olivat - tietysti viranomaisten sitä tarkoittamatta - tehokasta ryssävihan vastaista työtä. Vankeja oli paljon ympäri Suomea, mutta loppujen lopuksi kuitenkin turhan pieni osa siviileistä pääsi henkilökohtaisesti toteamaan, että se propagandan "julma idän punainen paholainen" olikin tosiasiassa ihan tavallinen, samanlainen ihminen kuin kuka tahansa suomalainen. Ehkä vähän tunteellisempi ja taipuvaisempi alakuloiseen ääneenlaulamiseen, mutta muuten ihan samanlainen, ihminen.