Miehen "kunnia" naisen haarojen välissä

On vaikea kirjoittaa rauhallisesti raakalaismaisesta perinteestä, joka kukoistaa monissa klaanikulttuureissa olematta kuitenkaan sidottu vain niihin tai edes islaminuskoisuuteen sinänsä. On vaikea kohdata edes teoriassa maailmankatsomusta, jossa miehen "kunnia" ei ole kiinni hänen omista teoistaan vaan lähipiiriin kuuluvan naisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Tämän perinteen monipuolinen ja avoin naisiin kohdistuva väkivaltaisuus ei ole sen ainoa vastenmielinen piirre. Taustalla on myös hyvin vahva käsitys siitä, että nainen on aina jonkun miehen omaisuutta. Häpeäkulttuuri ei suo naiselle itseisarvoa, hänellä on vain miehen määrittelemä käyttöarvo. Mies on mitättömänä tollonakin arvokkaampi kuin nainen.

Häpeäkulttuurin äärimmäiset ilmiöt eli murhat, raiskaukset, ulkonäön ja terveyden tuhoaminen heittämällä happoa kasvoille ovat jäävuoren huippu, joka helposti saa unohtamaan paljon laajemmalle ulottuvan jatkuvan henkisen painostamisen ja alistamisen. Häpeäkulttuureissa tietenkään kaikki miehet eivät ole murhanhimoisia raakalaisia, mutta liian moni mukautuu ja kuljettaa pahan siemeniä mukanaan. Häpeäkulttuuri elää myös siksi, että liian monet naiset hyväksyvät sen tai ovat ainakin alistuneet sietämään sen.

* * *

Häpeäkulttuurissa toimivan miehen ajatusmaailmaan on vaikea eläytyä. Tuskin edes kaikki kiihkeimmät väkivallan soveltajat ovat henkisesti sairaita, tunnekyvyttömiä yksilöitä. Ylenpalttinen huoli omasta maineesta tosin on psykopaattisen käyttäytymisen yksi tunnusmerkki ja kai ihminen on jollain lailla sisäisesti rikki, jos voi yllyttää tai antaa yllyttää itsensä murhaamaan esimerkiksi oman lapsensa tai sisarensa.

Häpeäkulttuurin on täytynyt joissain yhteiskunnallisissa olosuhteissa toimia mielekkäänä ratkaisuna joihinkin ongelmiin, muuten se kai olisi kadonnut myös naisen pysyvästi kakkosluokan kansalaiseksi määrittävissä muslimikulttuureissa. Häpeäkulttuurin yhteisöllistä hyötyä on vaan vaikea tavoittaa, ellei oleteta samalla miehisen itsetunnon historiallista heikkoutta.

Aihe lienee äärimmäinen tabu näissä kulttuureissa yleensäkin ja "kunniaansa" väkivallalla puolustavien miesten keskuudessa vielä enemmän. On jokseenkin mahdotonta kuvitella, että hovioikeuden nyt ehdonalaiseen päästämä irakilaismies olisi reagoinut isänsä antamaan murhamääräykseen aloittamalla vakavan keskustelun siitä, olisiko isällä ehkä huono itsetunto, kun projisoi tyttären teot itseensä.

* * *

Hovioikeuden ratkaisu viitata kintaalla isän ja pojan murhasuunnitelmilla ja tuomita vain toteutuneista teoista saattaa olla Suomen lainsäädännön mukainen. Silti se oli äärimmäisen huono signaali ja häpeäkulttuurin piirissä Suomessa elävien naisten kannalta epäinhimillinen teko. Tuli todistetuksi, että jos kykenee naama vakavana väittämään, että rakastaakin siskoaan, jonka murhaamista oli sitä ennen suurieleisesti julistanut, mitään ongelmia ei oikeudessa ole.

Häpeäkulttuuri ei ole suomalaisessakaan yhteiskunnassa täysin vieras. Erityisesti Suomen romanien verikostoperinne kuuluu selvästi samaan ajattelumaailmaan. Ei sitä Suomessa ole koskaan hyväksytty, mutta kyllä sen torjunta ja poisjuuriminen on jäänyt puolitiehen, jos on kunnolla aloitettukaan. Sehän on ollut romanien "oma" ongelma. Nyt uhkaa käydä samoin klaani- ja muslimitaustaisen häpeäkulttuurin kanssa.

Oikeudellinen vastuu ei tietenkään yksin hillitse tällaisia vanhoja huonoja tapoja. Jos omaiset taputtavat selkään ja ottavat avosylin vastaan parin vuoden linnareissun jälkeen, mikään tuskin muuttuu. Jos häpeäkulttuuria harjoittava haluaa ruveta suomalaiseksi, hänelle on ainakin kyettävä sanomaan selvästi, että hänen raakalaismainen perinteensä ei ole tervetullut.