Näpit irti luonnosta!

Jostain syystä sain Riikka Kaihovaaran kirjan Villi ihminen (Atena 2019) luetuksi vasta nyt. Onneksi kirjan teemat eivät vanhene yhtä nopeasti kuin muoti-ilmiöt. Mutta kirja on kirjoitettu ennen maailmanlaajuista koronapandemiaa ja kaikkea siitä seurannutta. En tiedä, olisiko Kaihovaaran viesti siitä miksikään muuttunut. Luultavasti ei. Mutta ainakin näkökulmiin se olisi jotenkin vaikuttanut. Kaihovaara kirjoittaa selkeästi argumentoidusti, kuten kokeneelta toimittajalta voi odottaa. Tekstissä on myös jokseenkin vimmainen taustaääni, joka heijastanee kirjoittajan ei-ammatillista suhtautumista asiaan. Se ääni on kärsimätön, oikukas, jopa ”villi”, jos tätä avainsanaa nyt uskaltaa käyttää. Myönnän avoimesti, että luin mieluummin sitä argumentoivaa Kaihovaaraa. Enimmäkseen nyökytellen, myötäillen ja arvellen ymmärtäväni, mitä kirjoittaja ajaa takaa. Paikoitellen olin eri mieltä, tartuin yksittäisiin lillukanvarsiin ja vähän isompiinkin.

Kaihovaaran ajattelua kuvannee parhaiten hänen itsensäkin toistuvasti mainitsema syväekologinen maailmankatsomus. Jaan monet syväekologian keskeiset ideat ja kärjistän asian otsikon vaatimukseen ”näpit irti luonnosta!” eli mitä vähemmän ihminen vaikuttaa Maan elämänkehään, sitä parempi. Sen sijaan Kaihovaaran villiyden käsitettä en pysty ihan ymmärtämään. En osaa nähdä sitä minään itseisarvona, ”hyvän” syväekologisen ihmisen mallina. Mutta en tunne myöskään tarvetta polemisoida vastaan, jos joku tällaista tuntemusta kaipaa, etsii ja toivoo löytävänsä. Itse ajattelen, että villeys Kaihovaaran tarkoittamassa mielessä on romanttinen ajatus, jollaiseen on varaa hyvin harvoilla Maan asukkailla. Mutta toisaalta en usko, että villeyden tavoittelusta on mitään haittaakaan.

Kaihovaara nostaa esiin lukuisia ajattelijoita, joita siteeraamalla hän pyrkii havainnollistamaan syväekologisen ajattelun historiaa ja yksityiskohtia. Ehkä yllättäen syväekologian ”isänä” pidetty Arne Næss vain vilahtaa, enemmän äänessä ja esillä ovat Henry David Thoreau, Tere Vadén, Yrjö Haila ja ennen muuta Gary Snyder, jota Kaihovaara tuntuu arvostavan eniten. Jostain syystä on kustantaja päättänyt määritellä Villin ihmisen kaunokirjalliseksi teokseksi. Vaikka tekstissä monin paikoin onkin kaunokirjallista ilmaisua, pidän määritelmää yksiselitteisesti vääränä. Villi ihminen ovat vahvasti tietopuolinen esseekokoelma. Sen sijoittaminen kaunokirjallisuuteen olisi luokitusvirhe, joka heikentää tekstin todistusvoimaa.

* * *

Runsaan nyökyttelyn lisäksi Kaihovaaran kirja sisältää kohtia, joissa omat ihokarvani alkoivat törröttää. Seuraavat esimerkit eivät ole varsinaisia moitteita, vaan kiinnittävät huomiota siihen, miten kirjoittaja suhtautuu erilaisiin asioihin. ”Evoluutio on aina elämää säilyttävää ja siinä mielessä tarkoituksenmukaista.” (s. 34) ”Ehkä evoluutio on havainnut virheen järjestelmässä.” (s. 186) Vaikka Kaihovaara toisaalla toteaa, ettei evoluutiolla ole ”ohjelmaa”, sitaatit kertovat jossain määrin ei-biologisesta evoluutionäkemyksestä. Eihän evoluutio tähtää mihinkään, se on vain nimitys mekanismille, joka tuottaa eliöihin muuntelua, joka puolestaan vaikuttaa siihen, miten hyvin eliöt sopeutuvat muuttuneisiin olosuhteisiin. Ajatus evoluutiosta jonkin järjestelmän ”valvojana” on minusta suorastaan lapsellinen, vaikka ei tässä ehkä tarkoitettu kirjaimellisesti otettavaksi.

Kaihovaara kuvaa itseään ateistiksi tai vähintäänkin agnostikoksi, mutta toisaalta hänen elämässään ”on aina ollut uskonnon mentävä aukko.” (s. 162) On kai selvää, ettei ihminen ole ateisti, jos puhuu vakavasti uskonnon mentävästä aukosta. Kirjan perusteella vaikuttaa selvältä, että Kaihovaaralla on luonnonmystiikkaan taipuvainen puolensa, joka on synnyttänyt ajoittain tekstiä, jota itse luen hiukan vaivaantuneena. Puhe luonnon ”pyhyydestä” (s. 164-167) kuulostaa moniin muihin kirjan teksteihin verrattuna heppoiselta new age -tyyppiseltä ajattelulta. En tällä tarkoita, etteikö Kaihovaara kaikin mokomin saa olla luontomystikko, mutta hänen pyhyys-puheensa ei tunnu painavalta, punnitulta ja kestävältä. Itselleni ainakin riittää mainiosti luonnon kunnioittaminen, sen itseisarvon myöntäminen. Olemme osa luontoa ilman mitään pyhyyskerrostumiakin.

Kaihovaara kritisoi antroposeenin käsitettä mielenkiintoisesti ja perustellusti. Samassa yhteydessä hän paljastaa itselleni läheisen ei-romanttisen suhtautumisen elolliselle tuhoisaan ”maailmanloppuun”. Antroposeeni – jos se on ylipäätään todellisuutta vastaava päätelmä – on niin lyhyt hetki Maan elollisen elämän historiassa, että on perin ennenaikaista väittää, että sillä olisi niitä tai näitä vaikutuksia. On kiistatonta, että ihmisen vaikutus maapallolla on globaali. Mikään elonkehän elementti ei ole turvassa ihmisen tuhoisalta hyväksikäytöltä, anteeksiantamattomalta piittaamattomuudelta ja törkeältä huolimattomuudelta. Silti olen samaa mieltä kuin Kaihovaara siinä, ettei meillä ole kykyä tuhota Maan elokehää, vaikka voimme sitä vaurioittaa pahasti. Elämää on ollut ennen ihmistä ja sitä tulee olemaan senkin jälkeen, kun ihminen lajina on tuhoutunut. Luonto ei kaipaa suojeluamme. Me ihmiset itse sitä kaipaamme, kipeästi.

* * *

Kaihovaara kirjoittaa (s. 180), että ”Luonto ei tunne eikä noudata lakeja.” No, ei tietenkään ihmisen kirjoittamia lakeja, mutta kyllä kaikki luonnossa palautuu fysiikan lakeihin ja alkeishiukkasten armottomaan peliin, jossa elollinen joutuu sopeutumaan fyysisiin ja kemiallisiin olosuhteisiin. Eikä tässä kannata vedota kvanttifysiikkaan ja sen sattumanvaraisiin piirteisiin (eikä Kaihovaara niin teekään). Se mitä tapahtuu kvanttitasolla, myös jää kvanttitasolle. Makromaailmassa noudatetaan tiukasti fysiikan lakeja, tai jos asia halutaan ilmaista ilman lakiterminologiaa, noudatetaan tiukasti niitä reunaehtoja, joita fysiikka luonnolle asettaa. Ajatus siitä, että luonto olisi jotenkin ”villi” myös suhteessa fysiikan perusteisiin, on joko tietämättömyyttä tai höttöistä romantisointia. Luonnon monimuotoisuus ei johdu sääntöjen puutteesta vaan siitä, että fysiikan lait eivät riipu elämästä vaan toisinpäin.

Ehkä hiukan yllättäen Kaihovaara ei pohdi laajemmin elollisen luonnon ja teknologian suhdetta, vaikka juuri se on tehnyt ihmisestä niin tehokkaan muun luonnon piinaajan. ”En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi juuri teknologia olisi se osa ihmisyyttä, joka säilyy ja jatkuu katastrofinkin jälkeen.” (s. 216) Olemme tottuneet ajattelemaan, että vain elollinen, monimutkainen rakennelma eli ihminen kykenee tietoiseen, abstraktiin ajatteluun. Vaikka alkaa näyttää siltä, että monet muutkin eläimet pystyvät hyvin ”inhimillisiin” suorituksiin, kiista tekoälystä eli ei-elollisesta älystä ja tietoisuudesta on kaukana ratkaisusta. Olisi ollut kiintoisaa lukea Kaihovaaran näkemyksiä mm. siitä, onko ihmisen tasolle tai jopa ohi yltävä tekoäly osa Maan luontoa vain jokin siitä erillinen, irrallinen tekijä. Itse olen miettinyt asiaa paljon, koska pidän mahdollisena (todennäköisyyteen en osaa ottaa kantaa) sellaista superälyä, joka rakentuu elottomien koneiden laskentatehon varaan.

Kaihovaaran ”villi ihminen” lienee mahdollinen vain, jos ihmiskunnan koko pienenee kymmenesosaan tai vähempään nykyisestä. Keräilyyn, kalastukseen ja metsästykseen perustuva elämä ei ole rajallisella planeetalla mahdollista kymmenille miljardeille ihmisille. Iso kysymys – johon Kaihovaara ei ymmärrettävästi ota kantaa – onkin se, onko mitään muuta tapaa pitää ihmisen näpit irti luonnosta eli jättää se mahdollisimman suuressa määrin rauhaan. Politiikkaan Kaihovaara ei koske, hänelle ihmisen ”villiintyminen” on yksilön prosessi. Itse ajattelen, että ilman ihmisen itsetuhoisia ratkaisuja heikentäviä poliittisia päätöksiä yksilölliset ratkaisut jäävät juuri siksi, mitä ne ovat eli yksilöllisiksi ratkaisuiksi ilman sen suurempaa vaikutusta mihinkään. Itse ajattelen, että ihminen on pakotettava toimiin, joilla lyhytnäköinen hedonismi muuttuu kestäväksi kohtuullisuudeksi. Valistuneet yksilöt eivät globaalia ongelmaa ratkaise, tarvitaan laajempaa yksimielisyyttä siitä, mikä on välttämätöntä tehdä.