Ajassa matkustamisen turhuudesta

Fyysikot ovat vakuuttaneet aivoni siitä, että ajassa ei voi matkustaa, koska tulevaisuus ei ole vielä ja menneisyys ei ole enää olemassa. Tai aikaa ei välttämättä edes ole arkisessa mielessä. On vain tämä nykyhetki, joka ei tunnu kiinnostavan sen paremmin nostalgikkoja kuin futuristejakaan. Ihmismielelle ominaista lienee, ettei fysiikan selkeistä toteamuksista ole juurikaan piitattu, kun on päästetty mielikuvitus laukkaamaan joko tulevaan, menneeseen tai edestakaisin. Olen itsekin lukenut ja katsellut elokuvan muodossa lukuisia tarinoita, jotka perustuvat kuvitelmaan ajassa matkustamiseen. Koko elokuvasarja Terminator rakentuu ajassa matkustamisen idean varaan, samoin esimerkiksi televisiosarjat Futurama ja The Umbrella Academy. Olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että näiden kaikkien suosio nojaa pitkälle juuri ajan taivuttelun läsnäoloon, vaikka myöntäisimme luonnenäyttelijä Arnold Schwarzeneggerin laukomien älyllisten vitsien merkityksen.

Olen pohtinut ajassa matkustamisen viehätysvoiman eri puolia. Osa niistä on kaikkea muuta kuin arvoituksia. Jatkuvasti mokaileva ja ratkaisujaan katuva ihminen on luonnostaan kiinnostunut mahdollisuudesta pikakelata taaksepäin, korjata moka, ja palata sitten taas muina ihmisinä jatkamaan elämää. Muistan elävästi, kuinka vapauttavaa oli pelata aikoinaan sellaisia tietokonepelejä, joissa "kuolema" ei tarkoittanut enää koko savotan aloittamista alusta, vaan pelkästään edellisestä tallennuspisteestä. Se oli vapauttava tunne, joka vähensi merkittävästi tutinaa tilanteissa, joissa piti liikkua pari senttiä leveällä harjanteella. Kuoleman peruminen on ihmiselle aina tavoiteltava asia.

Toinen ilmiselvä – ja paljon hyödynnetty – syy aikamatkailun suosioon on mahdollisuus tehdä takautuvia sankaritekoja tiedolla, jota menneisyyden mänteillä ei ole. Erittäin suosittuja ovat tarinat myöhempien aikojen diktaattoreiden ja tuhon enkeleiden syntymisen estäminen tai ainakin heidän inhan luonteensa muovaaminen siten, että Hitler valitsee töhertelyn siveltimillä ja Stalin jää pappisseminaariin (en osaa sanoa, mihin vaiheeseen Mao Zedongin tai Donald Rumsfeldin olisi ollut parasta jäädä). Jälkiviisastelevan aikamatkustamisen eräs genre rakentaa tarinoita ns. vaihtoehtoisen historian varaan eli ei tyydy tukahduttamaan pahaa kehtoonsa, vaan haluaa sadistisesti pohtia, miten tosielämässä toteutumattomista ikävistä käänteistä saa kaupallisesti tuottavan elokuvan tai romaanin. Ahneuden voi aina kuorruttaa moraalisen pohdinnan sokerikerroksen avulla.

* * *

Jos palaamme viihdeteollisuudesta jokaisen ulottuvilla olevaan omatoimiseen pohdiskeluun, liittyy menneisyyteen ja tulevaisuuteen paljon muutakin outoa kuin nykyhetken väheksyntä. Menneisyys on kerran ollut olemassa ja parhaassa tapauksessa siitä on jäänyt pitkäikäisiä muistumia eli aineellisia artefakteja (kirjeitä, tauluja, nuottikäsikirjoituksia ja käsin tehtyjä esineitä). Tavallaan nämä artefaktit todistavat menneisyyden olemassaolon, vaikka tietysti joudumme käytännössä luottamaan informaatioon, jota emme pysty objektiivisesti todentamaan. Emme varsinaisesti tiedä, että kädessämme on noin 2000 vuoden ikäinen kolikko tai että vitriinissä oleva kirje on kirjoitettu juuri vuonna 1739, ei joskus muulloin. Edes silloin, kun kyseessä on henkilökohtaisen elämän artefakti, olemme tavallaan uskon varassa. En voi olla aivan varma siitä, että vuonna 1964 zakopanelaisesta matkamuistokaupasta ostettu puinen vaelluskeppi oli paikallista tuotantoa eikä Made in China (siihen aikaan se paikallinen alkuperä oli kyllä todennäköisempää kuin olisi nyt). 

Menneisyys on oikeasti kovin vahvan usvan takana. Esineet nyt ovat sentään esineitä, mutta kun ruvetaan puhumaan muistikuvista, joista ei ole vahvistavaa tai heikentävää valokuvien tarjoamaa aineistoa, menneisyyden olemus muuttuu selvästi enemmän fiktiota kuin faktaa muistuttavaksi kasaksi tätä ja tuota, niitä ja näitä, kaikki jotenkin surullisesti epäjärjestyksessä ja ääriviivoiltaan epämääräisinä. Jos olemme rehellisiä, myönnämme menneisyyden olevan suurelta osin keinotekoinen rakennelma. Osa sen rakennustiilistä voi hyvinkin olla todellisia sanan totuusteoreettisessa merkityksessä, mutta osa ei varmasti sitä ole, koska olemme ne itse muokanneet täyttämään isoja aukkoja menneisyyden muistamisessa aivan kuten paleontologi rekonstruoi muutamasta kallonpalasesta kokonaisen pääkallon. Emme ehkä tiedä, minkä värinen oli lapsuudenkodin keittiön pöytä, mutta se ei ole aivoillemme mikään ongelma. Jonkin värisenä sen muistamme ja niin on menneisyydelle annettu väri.

Moderni psykologia on todistanut, että käsityksemme menneisyydestä ei ole vain reikäinen, vaan se saattaa olla käytännössä kokonaisuudessaan kuviteltu. Tämän tekstin näkökulmasta sepitetty menneisyys ei poikkea mitenkään sepitetystä scifi-tarinasta. Tunnemme silti kaikki ihmisiä, jotka tuntuvat muistavan menneisyydestä häkellyttävän paljon sellaisia yksityiskohtia, joita emme voi enää tarkistaa, mutta joiden uskottavuutta meillä ei ole toisaalta painavaa syytä epäillä. Tällaisten muistien edessä menneisyys tulee keskimääräistä todellisemmaksi ja vaikuttavammaksi. Muutama viikko sitten nyt 95-vuotias Erik Bruun kertoi muistavansa hyvin, että isoisäni kesähuvila Neionniemi Karjalankannaksella oli 1930-luvulla ulkoapäin ruskea. Se oli häkellyttävä muistikuva, koska kaikki säilyneet valokuvat ovat tietenkin mustavalkoisia. Vain yhdellä edelleen elävällä ihmisellä on mielikuva rakennuksen oikeasta väristä.

* * *

Tiedän sekä elämänkokemuksesta että kirjallisuudesta ja varsinkin elokuvista, että monelle ihmiselle tulevaisuus on "jo tapahtunut" tai "tapahtuu koko ajan", emme vain pääse siihen käsiksi. Minulle tällainen ajatus on vieras ja outo, koska tulevaisuus ei ole "paikka", vaan nimitys tapahtumille, joiden syyt eivät ole vielä realisoituneet. Tulevaisuudesta tulevat vieraat voivat tuntua viihteessä hupaisilta, mutta todellisuudessa koko ajatuksessa ei ole mielestäni mitään järkeä. Ei ainakaan, jos ajattelee, että aika on tapa ilmaista ilmiöiden esiintymisjärjestystä. On myös niin, että jos uskoo tulevaisuuden olevan jo olemassa, täytyy uskoa myös pysyvään menneisyyden olemassaoloon jonkinlaisena nyt-hetkien pysyvänä sarjana. Itselleni molemmat ovat sekä tarpeettomia että höpsöjä ajatuksia, vaikka tarjoavatkin scifi-tarinoille rutkasti materiaalia, jota ilman koko genre olisi aika tylsä.

Tutkijat eivät ole yhtä mieltä. Osa korostaa, ettei aikamatkustuksen mahdottomuutta ole kyetty todistamaan tieteellisesti. Toinen joukko taas katsoo, että Gödelin pyörivä maailmankaikkeus,  madonreiät ja kosmiset jänteet ovat teoreettisia ajatuskokeita, eivät paljon muuta. Vaikka voitaisiin kokeellisesti osoittaa poikkeamia ajan nuolen suunnassa alkeishiukkasten maailmassa, ei siitä vielä seuraa mitään käytännöllistä ihmisen kokoisille materiakasaumille. Makromaailman havainnot näyttävät tukevan vahvasti näkemystä, että kaikki tuntemamme maailmankaikkeuden ilmiöt ovat tapahtuneet yhteen ajan nuolen suuntaan ilman epäröintiä tai poikkeuksia. Minulle se riittää.

Voi vain kuvitella sitä sotkua, joka seuraisi laajamittaisesta ihmisten aikamatkailusta. Siitä saa viihdyttäviä fiktiivisiä tarinoita, mutta todellisuudessa seuraukset olisivat kaoottisia ja meille kaikille vaarallisia. Em. televisiosarja The Umbrella Academy on vienyt tämän ajatuksen pitkälle jaksoissa, joissa yritetään estää Kennedyn salamurha, mutta toistuvasti huomataan, että maailma, jossa Kennedy ei kuole Dallasissa, ajautuu tuhoisaan ydinasemaailmansotaan. Tunnen oloni helpottuneeksi siitä, ettei kukaan pääse tuolla lailla ähräämään menneen tai tulevan kimpussa. Paljon tärkeämpää olisikin, että nykyhetkessä tehdään kauaskantoisia ratkaisuja, joiden ansiosta ihmiskunnalla ylipäätään on jonkinlainen tulevaisuus.