Turun tulinen kukko

Turun dramaattisesta, laaja-alaisesta ja tuhovoimaisesta tulipalosta vuonna 1827 on kirjoitettu kohtalaisen paljon, mutta Turun yliopiston historian professori Hannu Salmi on kirjoittanut tapahtuman mikrohistoriaa korostavan kertauksen, joka löytänee paikkansa vanhempien tutkimusten jatkona. Tunteiden palo : Turku liekeissä 1827 (Otava 2022) on suhteellisen suppea ja helppolukuinen kirja, joka pyrkii kertomaan suuresta onnettomuudesta eräiden sen kokeneiden ihmisten näkökulmasta. Salmi on myös halunnut mitä ilmeisimmin tehdä oikeutta palosta aiheetta syytetyille palvelustytöille. Tältä osin kirja on myös kuvaus historiallisten valheiden ja huhupuheiden voimasta. Salmi on myös halunnut muistuttaa meitä siitä, ettei Turun palo ollut järkyttävä tapahtuma pelkästään Suomen suuriruhtinaskunnassa, vaan siitä kerrottiin ja kirjoitettiin myös suuren maailman keskuksissa. Tältä osin kirja on erittäin kiinnostava näkökulmien avaaja.

Vaikka Turun suurpalo 1827 oli poikkeuksellisen dramaattinen lajissaan, mitenkään ainutkertainen se ei ollut. Monet suuret eurooppalaiset kaupungit olivat kokeneet toistuvia tulipaloja, joista erityisesti Lontoon palo 1666 on jäänyt historiaan esimerkkinä paloturvallisuuden näkökulmasta katsottuna pieleen rakennetusta kaupungista. Myös Turussa oli tulikukko riehunut useita kertoja aikaisemmin, vaikkakaan ei samassa laajuudessa kuin 1827. Hannu Salmi muistuttaa nykypäivän lukijaa siitä, että Turulle ja turkulaisille suurpalo merkitsi konkreettisesti vanhan kaupungin tuhoutumista, sillä aineellisten tuhojen lisäksi Turku menetti pian tuhon jälkeen myös yliopistonsa, joka siirrettiin Venäjän keisarin mahtikäskyllä Helsinkiin. Tämä ratkaisu oli eräänlainen viimeinen naula Turun vanhassa historiassa, olihan se vain joitakin vuosia aikaisemmin menettänyt myös pääkaupungin asemansa Helsingillä. Tuo asema ei ollut pitkäaikainen, mutta symbolisesti merkittävä.

Kun tuli ryöstäytyi liikkeelle kauppias Hellmanin navetan vintiltä syyskuun neljäntenä 1827, Turun väkiluku on vain noin 14 000 asukasta eli nyky-Suomen näkökulmasta isohkon maalaiskunnan verran väkeä. Kaupungin alue oli nykyiseen verrattuna varsin pieni ja asutusta ympäröivät pellot, laitumet, kalliot ja metsät. Eurooppalaisessa pikkukaupungissa oli kuitenkin yliopisto, jota pidettiin omassa viitekehyksessään merkittävänä tieteen ja muun hengenelämän takaajana. Yliopisto merkitsi myös isoa joukkoa opiskelijoita, joiden katoaminen yliopiston siirron jälkeen näkyi suoraan kokonaisväkiluvun notkahduksena. Kaupungin katuja ja vanhoja rakennuksia tänä päivänä silmäilevä tuskin osaa edes kuvitella, millaista Turussa oli ennen suurpaloa. Itse Carl Ludvig Engel kutsuttiin Helsingistä laatimaan kaupungille uusi, paloturvallisempi ruutukaava, jonka mukaan nykyinen kaupunki tuomiokirkkoa myöten rakennettiin uudelleen. Paloa vanhempaa kerrostumaa on Turussa jäljellä äärimmäisen vähän.

* * *

Kaupunkien suurpalot synnyttävät yhteiskunnallisesti poikkeuksellisen tilanteen ja niin kävi myös Turussa, missä kolme neljästä turkulaisesta menetti kaiken omaisuutensa tai ainakin suurimman osan siitä. Tulinen kukko ei piitannut sääty- ja varallisuuseroista, vaan nöyryytti rikasta siinä missä köyhääkin. Yhteinen suuronnettomuus paljasti myös kaikissa yhteisöissä esiintyvät vastavoimat eli altruistisen yhteishengen ja häikäilemättömän itsekkään opportunismin, joka johti paniikin hyödyntämiseen toisten omaisuuden varastamisen muodossa. Sen vastapainona monet kaupunkilaiset auttoivat - säätyyn katsomatta - toisiaan kuljettamaan omaisuutta turvaan lähipelloille ja joskus huonoin seurauksin alueille, joiden vain kuviteltiin olevan turvassa tulen tuhovoimalta. Konnia ja konnuuksia Hannu Salmi ei yksilöi, todennäköisesti syyllisiä ei saatu edesvastuuseen, mutta uhreille ja heidän suhteilleen on varattu kirjan pääosa. Näitä risteileviä kohtaloita seuraava lukija eläytyy helposti tuon tuhon yön tunnelmiin.

Oman käsittelynsä saa tulipalon syttymisen syiden ja mahdollisten syyllisten selvittelyn esittelyn, joka avaa hienosti sekä tuolloisen oikeudenkäytön kuvioita että juoruilun yliaikaista vaikutusvaltaa ja voimaa. Asiaa käsitteli virallisesti ns. kämnerinoikeus, joka oli raastuvanoikeuden alainen kaupunkijärjestely. Oikeus kuuli suurta joukkoa todistajia, joista tärkeimpiä olivat kauppias Hellmanin talossa tulipalon syttymishetkellä paikalle olleet ja palon sammuttamisen ensimmäisiin vaiheisiin osallistuneet. Oikeuden lopputulema oli, ettei palon syttymissyystä löytynyt riittävästi näyttöä, mutta toisaalta Hellmanin talossa olleet ihmiset eivät olleet paloa myöskään aiheuttaneet. Kämnerioikeuden ratkaisusta ei kuitenkaan mitenkään tiedotettu ja julkiseksi totuudeksi tuli sadan vuoden ajaksi huhu, jonka mukaan tulipalo johtui talia sulattaneen piikatytön huolimattomuudesta. Myös Zacharias Topelius osallistui tämän valheen ikuistamiseen kuvaamalla Turun paloa suosituissa kirjoissaan ei oikeuden tietojen, vaan huhupuheiden perusteella.

Todellisuudessa tulipalon aiheutti mitä ilmeisimmin jostain savupiipusta Hellmanin heinäladon joukkoon leijunut kipinä. Kyseessä oli siis puhtaasti epäonninen tapaturma, joka muuttui suureksi katastrofiksi kuivan syksyn, palovaarallinen ahtaan puurakentamisen ja oikukkaiden tuulien takia. Kuvausten mukaan palon syttymishetkellä tuuli oli hyvin vähäistä, mutta se muuttui myöhemmin myrskyisäksi ja painoi tulen kohti etelää ja Aurajokea. Hannu Salmi kuvaa tapahtuman sattumanvaraiseksi sään muutokseksi. Itse jäin pohtimaan mahdollisuutta, että nopeasti levinnyt tulirintama synnytti itse niin voimakkaita ilman liikkeitä, että ne muuttuivat tulta edelleen lietsoviksi pyörteiksi. Ilmiö tunnetaan mm. toisen maailmansodan aikaisista Saksan kaupunkien terroripommituksista, joissa yhtenä keskeisenä tavoitteena oli luoda niin voimakkaita palopesäkkeitä, että se sekä imevät kaiken hapen että synnyttävän raivoisaa myrskyä vastaavia virtauksia.

* * *

Turku oli Suomen suuriruhtinaskunnan läntinen painopiste, jonka pysyminen Venäjän keisarille uskollisena läheisen Ruotsin houkutusten oloissa oli tärkeää. Ei siis ollut yhdentekevää, miten paikalliset Venäjän armeijan joukot (mitään Suomen omia joukkoja ei ollut) ja viranomaiset toimivat. Tiedot tulipalon aikaisista tapahtumista ovat ristiriitaisia. Jotkut kertoivat, että venäläiset sotilaat olivat olleet välinpitämättömiä ja passiivisia, toiset taas todistivat sotilaiden uhrautuvasta avuliaisuudesta. Virallisesti ainakin Venäjä suhtautui Turkuun ja turkulaisiin erittäin huolehtivasti ja anteliaasti - vaikka keisari siis siirsikin yliopiston Helsinkiin. Kenraalikuvernööri, kreivi Arseni Zakrevski vieraili henkilökohtaisesti Turussa ja varmisti varsin mittavien taloudellisten korvausten ja jälleenrakennussummien saamisen keisarillisesta kassasta. Jälkikäteen on vaikea tietää, missä määrin kyse oli ulkopoliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, missä määrin aidosta empatiasta ja halusta auttaa hädänalaisia. Imperiumilla oli joka tapauksessa selvä motiivi pitää huolta siitä, ettei ainakaan Turussa syntyisi keisarivallan vastaisia mielialoja.

Valloilleen riistäytynyt tuli ei tunnetusti armahda ihmisen kokoamaa omaisuutta, ei edes sitä, jolla on vain tieteellistä tai tunnemerkitystä. Turussa tuhoutui valtava määrä kirjoja (vain riittävän kaukana lainassa olleita pelastui), virallisia asiakirjoja, uniikkeja dokumentteja ja ennen muuta tieteellisiä kokoelmia. Hannu Salmi kuvailee elävästi niitä ponnisteluja, joita edes muutamien hyönteiskokoelmien pelastaminen tulelta vaati. Kuva hyönteistutkijoista raahaamassa painavia kokoelmalipastoja turvaan lehmien laitumelle on yhtä aikaa liikuttava ja järkyttävä. Loppujen lopuksi tuli ei tuhonnut aivan kaikkea, mutta toisaalta menetettiin paljon sellaista uniikkiaineistoa, jota ei ollut mahdollisuutta jälkikäteen korvata kopioilla. Turun palossa katosi aidosti iso osa suomalaista kirjoitettua tiedettä, historiaa ja taidetta. Tiettävästi mitään kattavia luetteloita siitä, mitä tulen saaliiksi jäi, ei kuitenkaan laadittu. Oli vain pakko aloittaa siitä, mihin tulen voima päättyi.

On vaikea tietää, kykeneekö edes Hannu Salmen eläytyvä tapa kertoa ihmiskohtaloista tällaisen suuren onnettomuuden keskellä ja uhrina välittämään nykyihmiselle tilanteen koko kauheutta. Tuhoisia tulipaloja on toki edelleenkin, mutta harvoin ne ulottuvat yhtä teollisuuslaitosta tai asuintaloa laajemmalle. Yksilöä voi kohdata henkilökohtainen "Turun palo", mutta vain sodat tuottavat yhteisön tasolla vastaavanlaisia seuraamuksia. Nykyisen Helsingin mittakaavaan siirrettynä Turun palo 1827 merkitsisi monia tuhansia kuolonuhreja ja tuollaista Karjalan evakoiden suuruusluokkaa olevan pakolaisjoukon hoitamista. Periaatteessa meillä pitäisi olla paremmat aineelliset edellytykset hoitaa vastaava katastrofi, mutta kestäisivätkö pääosin hyvään ja helppoon elämään tottuneet nykyihmiset yhtä hyvin kuin 1820-luvun turkulaiset sen henkisen iskun, joka tulisen kukon riehunnasta seuraisi? 

PS. Vähän asian vierestä, mutta totean silti. Hannu Salmi kertoo kirjassaan, kuinka Turun palon muistojuhlissa soitettiin "Beethovenin surumarssia". Kun en tällaista teosta tuntenut, piti selvittää. Kävi ilmi, että kyseessä on saksalaisen kapellimestarin Johann Heinrich Walchin sävellys Trauermarsch No. 1, joka on tahallisen tai tahattoman virheen takia liikkunut pitkään Beethovenin nimissä. Veikkaan itse tahallisuutta, sillä kyllähän tunnetun säveltäjän nimellä vaatimattomampikin teos nousee suosioon.