Hyvällä on hintansa

Viime aikoina on kirjoitettu paljon huumaavien kemikaalien uusista ongelmista, jotka eivät liity suoraan perinteiseen "viihdekäyttöön" vaan kivunlievityksen riistäytymiseen käsistä. Varsinkin Yhdysvalloissa puhutaan suoraan uudesta huumeongelmasta, jonka uhrit eivät vastaa perinteistä kuvaa syrjäytyneestä narkkarista. Taustalla on ollut erilaisia opioideja sisältävien lääkkeiden aiempaa helpompi saatavuus, kun lääkärit ovat - ainakin osittain lääketeollisuuden houkuttelun ja painostuksen tuloksena - alkaneet määrätä aiemmin lähinnä syöpäpotilaisen kivunlievitykseen tarkoitettuja lääkkeitä kaikenlaisten kipujen torjuntaan.

Huumaavien aineiden "viihdekäyttö" ei ole koskaan sivunnut omaa elämääni, koska syystä tai toisesta en ole tuntenut houkutusta saati pakkoa käyttää tällaisia aineita. Minulle kahvikin on aivan liian vahvaa ainetta, vaikka olen jonkin kerran käyttänyt kofeiinitablettia (vastaa yhtä kahvikupillista) tilapäiseen pirteänä pysymisen tarpeeseen. Olen nyt kuitenkin sattumien summana tullut kokeilleeksi yhtä alussa mainitsemaani opioidia. Kokemukseni ovat olleet sen verran vahvat, että haluan avata tätä lääkeriippuvuusasiaa myös tällaisen muuten raivoraittiin tallaajan näkökulmasta.

Kokeilemani Tramadol kuuluu ns. heikompiin opioideihin, mutta uskoakseni se ei ole tässä suhteessa olennaista. Mikä tahansa kemiallinen aine, joka tuottaa käyttäjälleen mielihyvää tai muita myönteisiä tuntemuksia, on samassa roolissa. Aineen vahvuus heijastuu lähinnä riippuvuuden syntymisen nopeuteen, euforian määrään ja kestoon. Olennaista on se, että minkä tahansa tällaisen elimistöä huijaavan kemiallisen yhdisteen käytöllä on hinta, jota kipua pelkäävä ihminen ei jaksa eikä halua liikaa miettiä.

* * *

Olen itse kärsinyt vajaat 10 vuotta sitkeästä jalkaterien "neuropaattisesta" kivusta (lainausmerkit siksi, että se on lähinnä työnimi asialle, jota on ollut vaikea todentaa saati nimetä), joka kiusaa lähinnä iltaisin ja aamuisin, kun ruumis on vaakatasossa. Kun hyvin tuntemani ihminen on käyttänyt omiin melko samanlaisiin oireisiin Tramadolia, kysyin sitä myös terveyskeskuslääkäriltäni. Hän ei ollut ollenkaan innostunut, vaan ensin kokeiltiin paria muuta lääkettä. Niillä ei ollut kipuun mitään vaikutusta, ei tosin mihinkään muuhunkaan. Lopulta lääkärini kirjoitti minulle pienen Tramadol-reseptin, mutta korosti, ettei lääke ole tarkoitettu jokapäiväiseen käyttöön.

Osoittautui, että Tramadol tosiaan osui tähän jalkakipuuni ja leikkasi siitä kovimman terän pois. Olin ilahtunut ja ajattelin, että voisin aina silloin tällöin suoda itselleni kivuttoman illan ja aamun ottamalla annoksen Tramadolia. Se oli kuitenkin ennenaikaista iloa. Kun huomioni siirtyi pois itse kivusta, oli pakko huomata ja todeta ääneen kaksi muutakin seurausta. En kutsuisi tuntemusta kohdallani euforiaksi, mutta huomasin, että Tramadol tuotti jalkakivun poistamisen lisäksi yleistä mielialan kohennusta, jonkinlaisen "positiivisuuden piikin" seuraavalle päivälle.

Olin tietysti ensin ilahtunut, vaikka skeptinen ääni sisälläni muistuttikin vanhasta periaatteesta, jonka mukaan "kaikella on hintansa". Niinpä rupesin kiinnittämään huomiota myös myöhempiin tuntemuksiin. Pian oli pakko todeta ja myöntää, ettei se "positiivisuuden piikki" todellakaan tullut ilmaiseksi. Myönteistä päivää seuraa vääjäämättä laskunmaksupäivä, jolloin ainakin omalla kohdallani mieliala oli todella alhaalla, vähäisetkin elämän takaiskut tuntuivat merkittäviltä ja yleinen olo oli todella vaisu. Kivunlievityksestä tällaisella "heikollakin" opioidilla olisi hinta, jota en itse ole halukas maksamaan.

* * *

En kuulune varsinaiseen riskiryhmään, koska tällainen lyhytaikainen kokeilukin sai minut nopeasti vetäytymään. On kivaa olla kemiallisesti positiivisella päällä, mutta ei todellakaan millä hinnalla hyvänsä. Silti kysyn mielessäni, miten asia on yleisemmällä tasolla. Kuinka moni kivuista kärsivä huitaisee kädellään ja toteaa, että laskunmaksupäivältä välttyy, kun sen hyvän napin ottaa päivittäin. Niinhän se tietysti on, mutta sittenpä sitä onkin opioidiriippuvainen ihan tietoisesti ja omasta tahdosta. Elimistö tottuu, vaatii koko ajan vahvempia annoksia ja umpikuja on valmis.

Varsinainen ongelma eivät ole nämä lääkkeet sinänsä, vaan se ikävä tosiasia, ettei meillä - ja luultavasti ei missään muuallakaan - osata suhtautua kroonisiin kipuihin pitkäjänteisesti. On helpompaa kirjoittaa heikkoa tai vahvaa opioidia ja antaa potilaalle illuusio kivun hallinnasta kuin ruveta ajan kanssa tutkimaan kivun syitä. Se on kallista (yhteisölle tai potilaalle) ja lopputulosta ei voi edes taata. Osa kivuista jää edelleen selittämättä ja selättämättä. Silloin voi olla houkutus tehdä "edes jotain". Invalidisoivan kivun kohdalla tämän jotenkin vielä ymmärtää, mutta ilmeisesti opioideja määrätään nykyään myös varsin kevyin perustein (itse sain reseptin tosin vain jankuttamalla ja vakuuttamalla, etten ole kiinnostunut "viihdekäytöstä").

En osaa sanoa, miten tilanne pitäisi ratkaista. Uskallan kuitenkin väittää, ettei tilapäistä kivunlievitystä tarjoavien opioidien ja muiden vastaavien määrällinen lisääminen poista itse ongelmaa, mutta luo aivan varmasti uusia. Useimmat ihmisten kiusana olevat kovat, krooniset kivut ovat totta ja niille olisi tärkeää yrittää tehdä jotain. Tilapäinen kemiallinen unohdus on kuitenkin vaarallinen houkutus, koska se ei puutu syihin ja synnyttää muita ongelmia. Ehkä juuri tässä tarvitaan kovaa säännöstelyä, sillä ihmisen liha on heikko, niin potilaan kuin lääkärinkin.