Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 26. joulukuuta 2017

Keinotekoista vastakkainasettelua

Suhtauduin tähän kirjaan valmiiksi vähän epäillen. Arvostan Kari Enqvistin kykyä popularisoida ihmisjärjelle ylivoimaisia kosmologian kysymyksiä, mutta Janne Saarikivi on tuttu vain nimeltä. Epäilys syntyi kustantajan ennakkomainonnasta, että vastakkain ovat "uskonnoton kosmologi ja uskonnollinen kielitieteilijä". Kokemukseni mukaan tällaiset kohtaamiset eivät ole hedelmällisiä, koska keskustelijoita ei pahemmin kiinnosta liikkua toisen suuntaan. WSOY on joka tapauksessa saanut herrat yhteisen kirjan tekoon ja tuloksena on Ainoa, mikä jää (WSOY 2017). Kannessa puolikas Enqvist virnistelee, Saarikiven puolikas tuijottaa katsojaa melko yrmeänä.

Valitettavasti tätä kirjaa on lukemisen jälkeenkin pakko pitää epäonnistuneena. Kirjaan valikoitu keskustelu on jatkunut puolitoista vuotta, mutta se koostuu vain viidestä pitkästä kirjeestä ja loppupuheenvuoroista. Rakenne ei toimi. Kummankin kirjeet ovat niin pitkiä, etteivät ne kannattele dialogia. Lukijan on jokseenkin mahdotonta muistaa, mitä kymmeniä teemoja edellisessä kirjeessä oli tai mihin niistä seuraavassa on kommentteja, mihin ei. Monasti tuntuu siltä, etteivät keskustelijat itsekään jaksa pitää jännitettä ja keskustelua yllä.

Sääli sinänsä, koska kummankin teksteissä on mielenkiintoisia ajatuksia, myös Saarikivellä sen jälkeen, kun pääsee pahimman saarnausvaiheen yli ja alkaa seurata Enqvistin nöyrää "en tiedä kaikkea", "en ymmärrä tätäkään" -tietä. Molemmat kirjoittajat tietävät olevansa suhteellisen kapea-alaisia besserwissereitä, mutta ehkä hitusen yllättäen Enqvist sanoo sen ääneen ja kiertelemättä paljon aikaisemmin. Enqvist on myös sisäistänyt tällaisten kirjojen perusidean (kustantajan näkökulmasta) ja pyrkii koko ajan löytämään keskustelijoita yhdistäviä ajatuksia, ei pelkästään väittelemään. Molemmat harrastavat aika rankkaa sarkasmia.

* * *

Rakenteen lisäksi tämän kirjan ongelmana on se, että kustantaja on halunnut korostaa vastakkainasettelua luonnontieteet vs. humanismi. Kun toinen on uskonnoton ja toinen uskonnollinen, koko aihe on tylsääkin tylsempi, jollei löydy aivan uusia näkökulmia. Minusta ei oikein löydy. Enqvist on sovinnollinen, mutta Saarikivi jaksaa veivat ikivanhaa väitettä siitä, etteivät luonnontieteet pysty selittämään kaikkea. Ihan kuin kukaan sellaista tosissaan väittäisikään. Olkiukkojen pistely ei ole lukijaa palkitsevaa.

Mielenkiintoisempi kysymys liittyy Saarikiven uskonsodan kaltaisena näyttäytyvä tarve todistaa, että humanismi on tärkeämpää kuin luonnontieteet. Lukija lähinnä ihmettelee, mistä tällainen vastakkainasettelu on ylipäätään peräisin. Itselleni ei tulisi mieleenkään laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, koska tutkimuskohteet ovat aivan erilaiset, samoin menetelmät. Kun osoittautuu, että Saarikiveä harmittaa ennen muuta määrärahojen kohdentuminen, lukija kohottelee kulmiaan: jos kysymys ei ole muusta kuin rahasta, miksi tuhlata siihen tällaisen pohdiskelevan kirjan sivuja? Rahoitusta saa yleensä sellainen tutkimus, jonka tuloksilla on tai voi olla taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuus. Ei liene varsinaisesti luonnontieteiden syytä, jos humanististen tutkimusalojen tulokset eivät kiinnosta rahoittajia.

Kuten Enqvist terävästi huomauttaa, keskustelijat ovat vain näennäisesti kuin eri puusta tehtyjä. Todellisuudessa he kuuluvat molemmat hyvin pienen ja maapallon mitassa harvinaisen kuplan asukkaisiin. Siinä missä Saarikivi ihailee katolisen kirkon perinteitä ja kulttuuria, Enqvist luettelee kirkon syntilistaa kuin paholaisen asianajaja, mutta toisaalta myöntelee auliisti kristinuskon kulttuurisen merkityksen myös luonnontieteiden kehityksessä. Keskustelijat ovat kulttuurisesti niin lähellä toisiaan, ettei jonkun aivan vieraan kulttuurin edustajan välttämättä olisi helppoa huomata, mistä he ovat pysyvästi eri mieltä.

* * *

Kun kirjan nimeksi valitaan "Ainoa, mikä jää", voisi kuvitella sen olevan jonkinlainen punainen lanka, koko kirjan läpi kulkeva johtoajatus. Ehkä tulkitsen ilmaisua semanttisesti "väärin", mutta minusta tämä kirja ei käsittele niinkään "olennaisista olennaisimpia asioita" vaan enemmän sitä, miten erilaisiin maailmantulkintoihin suomalaisen korkeakoulutuksen saaneet sivistyneistön aidosti sivistyneet ja paljon tietävät edustajat voivat ajautua. Toki niitä olennaisia asioita sivutaan, mutta mistään keskiöstä niitä on mielestäni turha etsiä. Tämä ei sinänsä ole iso ongelma, "Ainoa, mikä jää" on joka tapauksessa aika abstrakti ja monitulkintainen ilmaisu.

En itse pystynyt löytämään selitystä Saarikiven halulle pitää kiinni Jumalastaan ja uskonnollisuudesta. Pinnallisesti hän näyttää kytkevän sen ihmisluontoon ja kulttuuriin, kieleen ja yhteisöön. Enqvist ei lähde kiusaamaan perinteisillä "miksi jumala sallii viattomien lasten kärsimyksen" -kysymyksillä, vaan antaa Saarikiven rauhassa olla uskonnollinen - kuten toki itsekin teen. Harmillista kuitenkin on, ettei Saarikiven monin paikoin ihailtavan rehelliseltä kuulostava puhe paljasta perimmäistä motiivia uskoa todisteista riippumatta todellisuuden yläpuolella toimivaan jumalolentoon. Se olisi ollut mielenkiintoista kuulla.

Veikkaan, että Kari Enqvist vetää useammankin kerran maton alta niiltä, jotka ovat etukäteen lokeroineet kosmologi-luonnontieteilijän tiettyjen oletusten mukaan. Lainaan tähän lopuksi pätkän tekstiä (s. 172-173), jossa Enqvist pohdiskelee omaa suhdettaan "edistykseen" (tämä on eräänlainen anti-Valtaoja-julistus). Tässä ollaan mielestäni jo sen olennaisesta olennaisimman äärellä. Kysymys jumalan olemassaolosta ei sellainen ole.

Elättelen hentoa toivetta edistyksestä, mutta en ole yltiöoptimisti. (...) En usko, että ihmissuku levittäytyy tähtiin, sillä avaruuden olosuhteet ovat äärimmäisen vihamieliset ja etäisyydet käsittämättömät. Tulevaisuus huolestuttaa minua, sillä pelkään, että se kuuluu keinoälylle. Robotit tulevat ja tuovat muassaan uuden luokkajaon. / Rulevaisuudessa ne, jotka eivät osaa mitään hyödyllistä, elävät perustulon varassa. Ihmisten ylivoimainen enemmistö tulee kuulumaan tähän uusplebeijien luokkaan. (...) Sitten ovat ne, joilla on robottien kannalta aivan erityisiä taitoja. (...) Nämä superasiantuntijat ovat kuin entisajan renessanssiruhtinaita, sillä heille maksetaan osaamisestaan ruhtinaallista palkkaa. He johtavat robottiarmeijoita ja suunnittelevat kaupunkeja. / Heidän yläpuolellaan on vielä häviävän pieni mutta liki jumalallinen luokka. He ovat niitä, jotka omistavat robotit ja saavat niistä kuninkaiden lailla kymmenyksensä. Heillä ei ole kotia eikä isänmaata."


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti