Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 12. joulukuuta 2017

... kuten Erich Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjassaan kertoo...

Seuraava teksti ei mitenkään liitty Erich Maria Remarquen kirjaan, joka toimii otsikossa vain esimerkkinä tavasta käyttää suomen kieltä, jota en millään pysty ymmärtämään ja vielä vähemmän sietämään. Kysymys on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että jopa kirjoittamisen ammattilaiset, kirjailijat ja toimittajat ovat subjektiivisten havaintojeni perusteella lähes kokonaan lopettaneet käyttämästä rakkaan äidinkielemme tarjoamaa eleganttia tapaa viitata erisnimiseen teokseen osana elävää tekstiä.

Melkein kaikki kirjoittavat "... kuten Erich Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjassaan kertoo..". Äärimmäisen harva valitsee sen elegantimman tavan ja kirjoittaa "kuten Erich Remarque kertoo kirjassaan Länsirintamalta ei mitään uutta". Jos et usko minua, haastan sinut, arvoisa lukijani, silmäilemään pari seuraavaa viikkoa erilaisia tekstejä minun laseillani eli kiinnittämään huomiota siihen, kumpaa ratkaisua enemmistö kirjoittajista suosii. Olen iloinen, jos päädyt erilaiseen tulokseen kuin mihin itse olen päätynyt. En kuitenkaan siihen usko, niin pitkään olen sisäisesti kiehunut kiukusta tämän asian äärellä.

Ehdottomasti ärsyttävintä on se, etten ole keksinyt järjellistä syytä siihen, että jopa suomen kielen ja tekstintuoton ammattilaiset valitsevat kahdesta vaihtoehdosta sen kankeamman. Kaiken järjen mukaan kirjoittajalle pitäisi olla jotain hyötyä siitä, että rakentaa ketjun "-kirjassa"-tekniikalla sen sijaan että käyttäisi teoksen nimeä sellaisenaan. Otan mieluusti vastaan valistuneita arvauksia siitä, mistä tässä voisi olla kysymys. Enemmistön tarjoama huono esimerkki tietysti vaikuttaa, mutta se ei ole voinut käytäntöä synnyttää ja aloittaa.


* * *

Ihmettelen tässä samaan hengenvetoon ja blogitekstieni keskimääräisen mitan tavoittaakseni paria muutakin kirjoittamiseen ja asioiden hahmottamiseen liittyvää asiaa. Tarkoitukseni ei ole tässä kuten edelläkään osoittaa syyttävällä sormella ketään yksilöä, vaan pohtia kirjoittamisen ja suomen kielen ilmaisemisen käytäntöjä. Vähän tässä tietenkin on itse nimitetyn kielipoliisin korskuntaa, mutta ei pelkästään sitä.

Suomessa ei yksinkertaisten typografisten korostuskeinojen käyttö ole erityisen johdonmukaista. Useimmat eivät harrasta niitä lainkaan, vaan jättämät mahdollisuudet yksinkertaisesti käyttämättä. Tuossa Remarque-esimerkissä käyttämäni erisnimisen teoksen nimen kirjoittaminen kursiivilla on tyypillinen huonosti hyödynnetty tehokeino. Useimmille kursiivi on varattu tilanteisiin, joissa vieraskielinen sana on upotettu suomenkieliseen teksti, esimerkiksi  "hän totesi olevansa pakolainen de facto, vaikka...".

Kursiivi soveltuu kuitenkin erinomaisesti nostamaan kevyesti esiin tekstistä teoksen nimen siinä missä tummennus olisi turhan vahva tehoste. Varsinkin lauseissa, joissa luetellaan useita eri teoksia niiden erisnimillä, tarjoaa kursiivi hyvän mahdollisuuden nostaa nämä nimet muusta tekstistä, esimerkiksi näin: "Sibeliuksen tunnettuja sävelrunoja ovat esimerkiksi Aallottaret, Bardi ja Tapiola." Jos teoksen nimi on lyhyen lauseen kaltainen, sen erottaminen muusta tekstistä kursiivilla on suoranainen palvelus lukijalle, esimerkiksi "Romaanissa Keskellä kesää on kirjailijalla teemana suomalainen yötön yö...".


* * *

Kelpaako tekstin tummennus mihinkään järkevään käyttöön? Mielestäni se on paikallaan varsinkin sellaisessa tietopuolisessa tekstissä, joka vilisee merkityksellisiä nimiä. Kun asian kannalta keskeiset nimet on tummennettu ainakin ensimmäisellä esiintymiskerrallaan, voi lukija nopealla silmäykselläkin hahmottaa, mitä kaikkea - tai keitä kaikkia - teksti käsittelee ja myös sen, mitä tai keitä se ei käsittele.

En silti kannata tai suosittele typografisten havainnollistamiskeinojen ryöstöviljelyä. Jo kursiivi ja tummennus samassa tekstissä ovat jotenkin ylenpalttisen tuntuinen ratkaisu, vaikka erikseen toimisivat aivan hyvin. Olen siis hyvin altis myöntämään, että myös makuasioista tässä puhutaan, ja tyylistä. Silti uskon, että niin lukija kuin tekstin tuottajakin hyötyvät siitä, jos asiatekstissä hyödynnetään yksinkertaisia keinoja, joilla ihmisaivojen huomion saa kiinnitetyksi ainakin kirjoittajan mielestä tärkeisiin asioihin.

Lopuksi harras ja varmasti aivan turha toive: jätetään se englanninkielisten iskusanojen viljely suomenkielisessä tekstissä niin vähäiseen rooliin kuin mahdollista. Syyllistyn tähän kansallisen alemmuudentunteen synnyttämään nuoleskeluun usein itsekin, ja tunnen siitä häpeää. On varmaan asioita, jotka voi nasevasti ilmaista vain englanniksi. Ei se suomikaan silti pelkistä pitkistä ja hankalista sanoista rakennu. Kirjakieltä nasevamman ilmaisun voi sitä paitsi tarvittaessa lainata suomen murteista, jotka tarjoavat ehtymättömän varaston maailmalla huonosti tunnettua luovuutta. Kuten vaikka turkulaisen "kuinpal", porilaisen "tiäksää" tai savolaisen "piätuska".

PS 23.12.2017: Tässä tuore näyte Hectorin muistelmateoksen Asfalttihippi sivulta 188: "Paitsi Nostalgia-albumin takakanteen, Meira päätyi myös Herra Mirandos -levylle 'Meiran laulu' -biisinä." No, tässä on sentään albumien nimet kirjoitettu kursiivilla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti