Perkele

Helsingin Sanomat on julistanut kilpailun suomen kielen "kovimmasta" kirosanasta. Kilpaileminen tällaisessa asiassa on tietysti jo sinänsä typerää, mutta myös tarpeetonta. Suomen kielessä on täydellinen kirosana, joka tulee voittamaan tämän ja kaikki myöhemmätkin turhat kisat. Perkele on täydellinen ainakin suomenkielisen käyttöön. Siinä on kolme napakkaa tavua, joiden avulla sanan uhkaavuutta voi joustavasti pidentää ja lyhentää, painottaa ja keventää. Siinä on r-kirjain, jota ilman suomalaista raivoa on aika vaikea ilmaista. Siinä on myös sopivasti onomatopoeettista sukulaisuutta sanaan järkäle kertomassa, että nyt ei kiroilla pienistä asioista. Perkeleen voimaa voi myös lisätä sen etymologia paholaisen yhtenä nimenä.

Kaikissa muissa suosituissa uskonnollisperäisissä kirosanoissa on pahoja puutteita. Saatana on melkein ruotsia, siihen ei saa minkäänlaista rytmiä ja voimaa yrittämälläkään. Jumalauta voi tuntua uskovaisesta hurjalta, mutta muille se on auttamattoman periksiannettu huudahdus, oman avuttomuuden myöntö. Helvetti on liudentunut täysin voimattomaksi samaan tahtiin kuin usko raamatullisen helvetin olemassaoloon on kadonnut, samoin piru. Voihan niillä manailla juuttunutta ikkunankarmia tai sormeen napsahtanutta vasaraniskua, mutta kun sen on sanonut, muuta ei sitten seuraakaan.

Sukuelimistöllinen sanastomme on tunnetusti rikas ja monipuolinen, mutta kirosanoina ne ovat yllättävän kapeakäyttöisiä (jonossa lausuminen tosin lisää tehoa huomattavasti). Vittu on muuttunut yleiskielen välimerkiksi, jonka käytöstä tunnistaa karkeasti ottaen puhujan ikäryhmän. Jos aikuinen käyttää sitä kirosanana, vaikutelma on lähinnä koominen, joten on järkevämpää sanoa suoraan "voihan vitulus pillus" tai jotain vastaavaa. Kulli ja pillu ovat sähäköitä ja ytimekkäitä ilmaisuja sinänsä, mutta miten niillä kiroilee? Ei mitenkään, niin puhujan kuin kuulijankin aatokset kulkeutuvat saman tien ihan vääriin suuntiin. Ainoa kiroilukäyttöön sopiva elinsana on kyrpä, koska siinä on tuo r-kirjain. Sana on vaan jotenkin niin ruman näköinen ja kuuloinen lyhyyteensä nähden, ettei sen käyttäjälle heru helposti myötätuntoa. Se on myös aika vaikea lausua, jos ärrä vähänkin sorahtaa, jolloin sanasta tulee vain naurattava.

* * *

Kiroilen itse aika herkästi, vaikka olen pakon edessä opetellut myös hillitsemään kirosanojen käyttämistä. Erityisen mielellään päästän pitkän sanaketjun, kun oikein raivostuttaa esimerkiksi paidanhihan tarttuminen ovenkahvaan, liukastuminen paikassa jossa ei olisi ihan pakko liukastua, pakastehernepussin sisällön helähtäminen ympäri keittiötä tai etuajassa pysäkille saapuneesta bussista myöhästyminen. Yleensä kiroilen itsekseni hiljaa, mutta jos ei ole pilttejä tai muita herkästi järkyttyviä lähistöllä, tuntuu todella miellyttävältä päästää suusta oikein vihainen kirosanojen pötkö. Kun metsä raikaa, mieli kevenee ja kirkastuu.

Olen vakuuttunut siitä, että kiroileminen on terveellistä. Kiroileminen on tapa purkaa ärtymyksen painetta vaarattomalla tavalla. Se on parhaimmillaan myös luovaa sanankäyttöä ja jopa keksimistä, kun on niin äkäinen, ettei mikään olemassaoleva riitä. Minusta jokaisen ihmisen pitää saada kuitenkin kiroilla siten kuin haluaa, en minäkään tuota perkelettä kenellekään tuputa, vaikka sitä parhaana kehun. Kiroilukin on makuasia ja joillekin se ei maistu ollenkaan. Sekin on selvä juttu, kunhan siitä ei seuraa vaatimus, että kukaan muukaan ei saa kiroilla.

Tietenkin ymmärrän, miksi kiroilemista yritään karsia ja itse hillitä. Voimakas kirous voidaan ymmärtää väärin, vaikka toki ihan oikeinkin. Jos joukossa on ihmisiä, joille kiroileminen ei ole luontevaa, voimakas sadattelu synnyttää kiusallisen sosiaalisen tilanteen, joka laukeaa vain kiroilijan anteeksipyynnöllä - jos silläkään. Siksi onkin myönnettävä, että kiroileminen on aina taitolaji. On ymmärrettävä, milloin se sopii tilanteeseen, milloin ei. Joskus sitä on vaan vaikea arvioida ja silloin voi tulla traumoja. Pyydän siis tässä jo etukäteen anteeksi, että edes kirjoitan koko asiasta ja kirjoitan "tuhmia" sanoja tällaiseen vakavaan tekstiin.

* * *

Pohjimmiltaan kiroilussakin on kysymys ihmisen viehtymyksestä sanamagiaan. Asiallisesti ottaen sanat merkitsevät ja tarkoittavat sitä, mitä on sovittu niiden tarkoittavan. Mikään sana ei ole sinänsä muita kummoisempi, ennen kuin joku arvovaltainen kutsuu sitä "rumaksi" tai "kielletyksi". Muistan elävästi, kuinka lapsena kiersimme kiroilukieltoa toistamalla nopeasti sanaa "tuvit" tai kertomalla muka tosissamme tapahtumasta, jossa "miestä oli pahasti raavittu, mutta oli sovittu, ettei poliisia tarvittu". Kirosanat kiehtoivat, koska ne olivat kiellettyjä. Eihän lapsi voi sellaista ymmärtää, korkeintaan pelätä seurauksia. Miksi "vattu" on hyvä sana, mutta "vittu" paha? Voi himskatin pirskatti, miten monimutkaista! (Lapsille sallitut kirosanat olisivat oman tekstinsä arvoinen aihe, mutta jätetään nyt tuonnemmaksi.)

Hyväksyn itse sosiaalisen sopimuksen, jonka mukaan kultivoituneessa pöytäkeskustelussa ei sanota "voihan vittu" tai "kyrpä". Kun tiedämme, että niiden käyttäminen ahdistaisi ainakin joitakin läsnäolijoita, olisi epäkohteliasta vaatia toista sietämään epämukavuutta vain siksi, että saisi itse sanoa vapaasti mitä haluaa. Kiroileminen ei liity sananvapauteen, vaan kyse on tunteiden ilmaisemisen vapaudesta. Se on kaikissa kulttuureissa monimutkaisin normein säädeltyä, ei missään täysin vapaata. Vaikka useimpia näistä normeista emme edes ajattele, toimimme niiden mukaan huomaamatta.

En silti jaa näkemystä kiroilemisen kielteisistä vaikutuksista. Vaikka kova kiroilu voi aiheuttaa hetkellistä epämukavuutta, on kirouksen symboloima paineen purku aina parempi vaihtoehto kuin paineen kasvu siihen pisteeseen, että sanoista siirrytään tekoihin, erityisesti peruuttamattomiin tekoihin puukolla, kirveellä tai puntarilla. Eihän tällaista voine mitenkään todistaa, mutta vähän epäilen, että luontevasti kiroilevat ihmiset eivät ole väkivaltaisia. Mutta jos se luontevin tapa paineen purkuun kielletään, sosiaalisesti tai jotenkin muuten, kyllä se jossain toisessa tilanteessa maksetaan.

PS En muuten usko, että me suomalaiset olemme poikkeuksellisen lahjakkaita kiroilijoita. Luultavasti tällaiset puheen kumpuavat enemmän muitten kielten pinnallisesta tuntemisesta. Eihän se kirosanojen luova kirjo sanakirjoista löydy. Itse uskon, että kaikissa kulttuureissa on omat savolaisensa.