Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 18. marraskuuta 2017

Vanhuus ei ole kiva juttu

Olen miettinyt biologista vanhenemista ja sosiaalista vanhuutta jo pitkään, vaikka oikeasti vanhat ihmiset tietysti pitävät 68-vuotiasta vielä "nuorukaisena", joka ei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Päätin kirjoittaa tämän tekstin lähinnä siksi, että nykyään joudun katsomaan peilistä naamaa, josta ovat kadonneet kaikki taakse jääneen elinvoiman tunnusmerkit. Peilissä näkyy biologisen "parasta ennen" -päiväyksensä aikaa sitten ohittanut Klonkku. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se on fakta.

Klonkku siksi, että kesäkuussa 2017 koko elämäni ajan samanlaisina pysyneet hiukseni alkoivat yhtäkkiä harventua, ensin arvokkaasti päälaelta, mutta sitten kiihtyvällä vauhdilla kaikkialta muualta paitsi niskasta ja otsan reunasta. Minusta ei tullut kaljua, vaan H A R V A H I U K S I N E N, kuten Klonkusta. Mikä pahinta, karvanlähtö iski syksyllä myös viiksi- ja partakarvoihin. Se oli oikeasti kova isku hipille, jolla on ollut viikset nenän alla noin 50 vuotta. En tunnista peilistä näkyvää vanhusta, enkä haluakaan tunnistaa.

Järjen tasolla ongelmaa ei ole, vaikka terveyskeskustasoinen palvelu ei ole löytänyt karvakatoon syytä. Karvojen katoaminen ei ole todellinen ongelma, kuten olisi vaikkapa näkökyvyn tai sormien motorisen kontrollin menetys (ajatus siitä, ettei enää koskaan voisi soittaa kitaraa on hyvin surullinen). Vanhan hipin itsetunto on koetuksella, mutta ei siihen todennäköisesti kuole. Monen muun kremppaosaston ilmiön myötä karvojen katoaminen kuitenkin symboloi tylysti sitä, mistä tietenkin on kyse, eli vanhuuden vääjäämättömästä lisääntymisestä. Se on luonnonlaki: vanheneminen lisääntyy, se ei koskaan vähene.

* * *

Moderni ihminen kammoksuu vanhenemista, koska siitä on tunnetusti hyvin lyhyt matka kuolemiseen. Itseäni ei kuoleminen mietitytä tai huoleta sen enempää kuin auringon nouseminen, mutta tunnistan kyllä vanhenemiseen liittyvän, ääneenlausumattoman kauhun. Se valtaa vanhenevan itsensä, mutta myös ne ihmiset, jotka eivät itse vielä ole vanhoja, mutta joutuvat meidän kanssamme tekemisiin, pahimmillaan kohtaamaan vanhuuden ikävyydet omaishoitajana tai muuten vain, sattumalta. Onhan se kauppareissulla kaatunut vanhus autettava ylös, vaikka ei voi olla varma, onko se kuitenkin humalassa eli tuottamuksellisesti nurin mennyt.

Vanhenemisen kauhistuttavuus piilotetaan mielellään kauniilla sanoilla ja kuvitelmilla. Mutta eivät sanat tosiasioita muuta: seniori ei ole nuori ja vahva seilori vaan vanha ja väsynyt, biologisesti kuoleman merkitsemä ja vain modernin teknologian ansiosta todennäköisesti vielä vuosia nuorten ja vahvojen joukossa elävä oikean ihmisen haamu. Tämä haamu voi olla "herttainen", "lapsille ja eläimille kiltti", vaikka minkäsävyinen puuma tai pukki, mutta silti lähestyvän kuoleman merkitsemä.

On tietysti totta, että vanhustenkin joukossa on poikkeuksellisia yksilöitä, ikäistään nuorempia, vahvempia ja terveempiä. Nämä biologiset anomaliat eivät kuitenkaan hämää ketään, joka on kohdannut normaalin, keskivertoisen vanhuksen. Sellaisen, jonka lihakset eivät enää jousta, jonka pumppu alkaa valittaa rappusissa ja joka ei pelkästään ole menettänyt heinäsirkkoja vaan on kohta myös omassa kohortissaan yksin ja yksinäinen. En minä ihmettele vanhusten juopottelua tai itsemurhia. Oudompaa olisi, ellei niitä esiintyisi.

* * *

Mitä se papparainen oikein valittaa? Helppohan se on eläkeläisenä olla, ei ole vastuuta muista kuin itsestä ja kaikki laitetaan nykyään niin valmiiksi että ei muuta kuin ole ja nauti. Vanhuuden ja vanhuksen murheellisen tilanteen ydin on siinä, että kun lopultakin saisi ottaa rennosti ja kevyesti, sitäkään ei enää kunnolla jaksa tehdä. Elinajan tilastollinen pidentyminen ja sairaaloiden huipputekniikka peittävät alleen sen ikävän tosiasian, että kun emme enää kuole pian eläkkeelle päästyämme, joudumme laahustamaan vanhuuden rappusia ylös alas viikatemiestä odottaen ties kuinka kauan ja ties kuinka yksin kaikkine kremppoinemme.

Agraarisessa Suomessa vanhuksilla oli sosiaalinen pesti hoitaa asioita, joihin nuoremmilla ei ollut intoa eikä osaamista. Jaettiin elämänviisauksia, katsottiin pienten perään, vahdittiin tulta ja muuta semmoista. En minä tiedä tai osaa sanoa, oliko se mitenkä täyttä ja antoisaa elämää. Se oli kuitenkin elämää muiden ihmisten joukossa, jollain tavalla arvostettuna yhteisön jäsenenä. (Monissa ei-suomalaisissa kulttuureissa vanhuksia jopa arvostetaan ja kunnioitetaan, mutta ei nyt mennä siihen, koska me emme niin tee). Tänä päivänä vanhus on yleensä yksin, vaikka ajoittain yhdessä muitten kaltaistensa kanssa.

En kiistä, oman ikäpolven ihmisten kanssa monet jutut sujuvat helposti, kun on yhteisiä kokemuksia ja yhteistä tajua. Mutta muitten vanhusten seura ei nuorenna, hauskakaan. Ainoa tapa huijata itseään on seurata lasten ja nuorten energistä elämistä, muistella aikoja jolloin saattoi hypätä metrin korkeudelta joustavien reisien varaan ilman ajatustakaan periksi antavasta organismista. Sitäkään en kiistä, että biologinen vanheneminen ei välttämättä heikennä kognitiivisia kykyjä. Itsekin suollan tekstiä vähintään yhtä tehokkaasti kuin nuorempana. Ei se silti ihan sama asia ole. 

Oikeasti ei mikään muutu helpommaksi tai mukavammaksi. Vanheneminen ei ole kivaa, se on yleensä kivuliasta rapistumista ennen poispääsyä. Ei meitä kannata kadehtia, ei edes niitä, joilla on hyvä eläke tai suoranaisia rikkauksia. Kaikki me vaihtaisimme nuoreen ja terveeseen kroppaan, jos se vain olisi mahdollista. Totta tosin sekin, että aivojani en vaihtaisi teinin kanssa. Niin epätoivoinen en sentään ole.


PS. Biologiseen vanhenemiseen liittyy vain yksi ilahduttava piirre. Siltä eivät ole turvassa rikkaimmatkaan, eivät psykopaattiset huijarit eivätkä häikäilemättömimmätkään diktaattorit. Minä toivon, ettei kuolemattomuutta koskaan löydetä.

5 kommenttia:

  1. Olipa hyvä tämä kirjoituksesi (paitsi että hiukan huolestuttaa se että vaikutat masentuneelta). Minulla on aivan samoja tuntoja. Sellaisia lauseita kuin ”olet niin vanha kuin miksi itsesi tunnet” ja ”ikä on mielentila” esitetään hilpeinä hihkaisuina osoitukseksi että ikävuosilla ei ole ei niin mitään merkitystä, kun – hiphei! - näin me vanhat mennään eikä meinata! Hah! jos ikä on mielentila ja olen niin vanha kuin miksi itseni tunnen, olen satavuotias.

    Olen tympääntynyt myös nuorten kirjoituksiin pirtsakoista vanhuksista ja kivasta vanhuudesta. Siis silloin kun ei kirjoiteta vanhustenhuollon kauheasta tilasta. Pidän Minna Lindgrenin kirjoituksista kovasti, varsinkin hänen kirjansa Sinfoniaanisin terveisin tuotti minulle suurta iloa. Vaan sitten hänen piti kirjoittaa Ehtoolehto-kirjansa! Lindgrenin missio niisä on osoittaa, että vanhuus on kivaa vapaata aikaa ja vanhukset elinvoimaisia kansalaisia. Lindgrenin sataa vuotta lähestyvät mummot reissaavat harrastuksekseen päiväkausia raitiovaunuilla ympäri kaupunkia ja käyvät ravintoloissa kaupungin toisella laidalla. Jos joskus väsymys iskeekin, hetkisen levähdys palauttaa energian ja innostuksen. Kuoleman ajatus on alati läsnä, mutta toivottavana ja iloisena asiana.

    Ehtoolehdot aikaansaavat minussa hätäännyksen tunteen: tuohon siis pitäisi yltää! en kykene siihen, en millään!

    Vanhuuden kurjia ilmiöitä on sekin että kaikki pelästyttää: päätä särkee – nytkö se iski, aivoverenvuoto? ruokatorvea polttaa – vaan jos se ei olekaan närästystä?

    Minun pitää synkistelijänä vielä päivittäin hätistää pois tietoisuudesta ajatus siitä, että ei tämä mene ohi eikä parane, tämä vanhuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olen masentunut monista asioista - kuten viiksikarvojen menettämisestä -, mutta en kuitenkaan kaikesta. Enemmän tämä vääjäämätön fyysinen rapistuminen ärsyttää, ottaa pannuun. Ja se, että lehdissä näytetään lähinnä vain näitä anomaliavanhuksia, joilla on energiaa joka suuntaan. Empiirinen tietoisuuteni väittää, että enemmistö meistä ei kuulu tähän sähäköiden ryhmään ja jopa sen sisällä tapahtuu vääjäämätöntä kehitystä siihen huonompaan suuntaan.

      Poista
  2. Luin Minna Lindgrenin uusimman: Vihainen leski. Sama vika kuin muissakin Lindgrenin gerontologiaromaaneissa: nuori ihminen kirjoittaa miltä vanhasta tuntuu. Nuoret arvioijat kehuvat Lindgrenin kirjaa yltäkylläisesti. Eikä ihme: Lindgrenin vanhat ovat sairauksistaan ja kuoleman läheisyydestä huolimatta yhtä energisiä ja virkeitä kuin nuori terve ihminen parhaina vuosinaan. Hauskahan heistä on lukea, kun vielä Lindgren kirjoittaa mahdottoman hauskasti ja mukaansatempaavasti. Oletko Heikki näitä ehtinyt silmäillä?

    VastaaPoista
  3. Näitä gerontologisia kirjoja en ole lukenut, musiikkiaiheisia lähinnä. Lindgren kirjoittaa taitavasti ja ansaitsee siinä mielessä suosionsa erittäin hyvin. Mutta nuorten kehuissa näkyy tietysti se katteeton toivo, että jokaisesta lukijasta tulisi kuvatun kaltainen energinen, virkeä ja hyväkuntoinen vanhus. No, aikanaan se selviää - ja voihan olla, että nykyisten nuorten vanhuus onkin erilainen kehittyneemmän teknologian ansiosta. Tai huumepolitiikka on muuttunut niin, että pääosa vanhuksista leijuu onnellisessa morfiinihumalassa viimeiseen hetkeen asti.

    VastaaPoista
  4. Please Click below website here & Get information about Harvahiuksinen 

    Harvahiuksinen

    VastaaPoista