Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Oikeassa kestämättömin perustein?

Riitta Kylänpää on kirjoittanut Pentti Linkolasta onnistuneen elämäkerran alaotsikolla Ihminen ja legenda (Siltala 2017). Jos legenda Pentti Linkola tämän lukemisen jälkeenkin tuntuu vaikealta täysin ymmärtää, syy ei ole ainakaan kirjoittajassa. Kylänpää on yhdistänyt perinteisen kronologian ja monen haastatellun äänet aina silloin tällöin pilkahtavaan Linkolan omaan ääneen - haastattelun tai päiväkirjamerkinnän muodossa - ja rakentanut näin kertomuksen ihmisestä, joka on vielä joukossamme mutta jonka elämä on käytännössä ohi. On vaikea tietää, olisiko postuumina julkaistu teos ollut ollenkaan toisenlainen. Ehkä ei.

Kuten Linkolaa ennalta jotenkin tunteva voi arvata, kohteen luvalla tehty elämäkerta on ristiriitainen. Kylänpää valottaa Linkolan persoonaa ja varsin poikkeuksellista elämäntarinaa lempeästi, mutta ei pelkästään myötäsukaisesti. Kirjoittaja on epäilemättä hänkin lumoutunut Linkolan karismaattisuudesta, mutta häiritsevästi se ei kirjassa näy. Välillä lähinnä takaiskuja ja alakuloa tarjoava tarina tuntuu suorastaan pitkästyttävältä, niin vähän tarjolla on valon tai ilon pilkahduksia. Kylänpää on myös jättänyt kokonaan käyttämättä mahdollisuudet rakentaa kirjaan draaman kaaria; ei varmaankaan siksi, ettei aineksia olisi ollut tarjolla, vaan siksi, ettei Pentti Linkola ole halunnut olla sellaisen näytelmän henkilöhahmo.

Veikkaan, että Riitta Kylänpää on tiivistänyt kirjansa sivuille kaiken olennaisen siitä tinkimättömästä ja kompromissittomasta maailmankatsomuksesta, jonka tulkki ja vanki Pentti Linkola on koko aikuisen elämänsä ollut. Samalla Kylänpää tulee kunnolla kumonneeksi perusteettomat myytit Linkolan erakkoluonteesta tai ihmisvihasta. Harvalla meistä on niin valtavaa ihmissuhdeverkostoa kuin Pentti Linkolalla. Hän itse onkin korostanut, että vihaa ihmiskuntaa, ei yksittäisiä ihmisiä, joita hän kirjan todistuksen mukaan on pikemminkin kaivannut koko elämänsä. Kyllä Linkola siitä huolimatta sympatiseeraa Hitleriä ja Stalinia huolestuttavan loogisesti. Ei Linkolaa uskaltaisi valtaan päästää.

* * *

Kuulun itse siihen luultavasti laajaan joukkoon, joka ei löydä Linkolan luonnonpuolustusideologiasta loogista virhettä, mutta joka ei silti voi asettua täysin Linkolan kannalle tämän fundamentaalisen vimmaisuuden takia. Olen itse ajatellut 1970-luvun alusta lähtien, että ihminen on Maapallon vaarallisin ja tuhoisin laji, että usko jatkuvaan kasvuun on mitä todennäköisimmin vaarallista itsepetosta ja että biologisesta näkökulmasta katsottuna ihmisellä ei ole sen suurempaa arvoa kuin torakalla tai ahmalla. Vaikka Linkolan dystooppiset ennusteet eivät ole toteutuneet nopeimmalla mahdollisella aikataululla, vähättelevä suhtautuminen ilmaston lämpenemiseen jo yksinään riittää todistamaan, ettei syynä ole ihmisen viisastuminen.

Minusta Linkola on useimmissa pääväitteissään kiistatta oikeassa, mutta ei aina kestävin perustein. Vaikka hyväksymme väitteen, että ihminen on laji muitten joukossa, ajatus jostain ihanteellisesta luonnontilasta (ilman ihmistä tai agraarisen Suomen tyyppisen ihmisen kera) on ihmisaivoissa syntynyt fantasia. Linkolan esteettinen ihanneluonto on vain yksi näyte kaikista niistä lukemattomista tavoista, joilla luonto on ollut ja on olemassa. Miksi juuri tuon Linkolaa eniten viehättävän näytteen pitäisi olla yleispätevä tai moraalisesti ylivoimainen? Väite ihmisestä muun luonnon suurimpana uhkana on minusta totta, mutta se, mitä Linkola pitää ihannetilanteena, on minusta pelkkä mielipide, makuasia.

Kun en ole itse ornitologi, vaivaannun tavattomasti Linkolan subjektiivisesta suhtautumista eläimiin. Linkola rakastaa lintuja enemmän kuin muita ja tässä rakkaudessaan muuttuu täysin kylmäksi ei-lintujen säilymiselle. Yhdelläkään lauseella Linkola ei murehdi veden uumenista kuolemaan ja ihmisen lautaselle joutuvien kalojen kohtaloa, vaikka toimi itse 54 vuotta aktiivisesti tuhansien ja tuhansien kalojen teurastajana - täysin omalla päätöksellään. Yhtä vähän myötätuntoa Linkolalta heruu pyydystämälleen oranssille kollikissalle, jonka kohtalona on tulla Linkolan hukuttamaksi vain siksi, että kissat metsästävät biologisen luontonsa mukaisesti lintuja.

* * *

Pentti Linkolan syvälle pessimismille on perustelunsa, joten on erittäin hyvä muistuttaa hänen Luonnonperintösäätiöstään. Sehän on väkivallaton, erittäin myönteinen ja rohkaiseva tapa taistella luonnon tuhoutumista vastaan. Lähinnä luonnonystävää harmittaa, ettei idea syntynyt jo kymmeniä vuosia aikaisemmin. Jos Pentti Linkolan vimma ja energia olisi raivoisan talvikalastuksen sijasta suuntautunut suojelualueiden perustamiseen ja organisoimiseen, ehkä meille olisi syntynyt toisenlainen tarina Pentti Linkolan elämästä. Voi tietysti olla, että hänen parhaat tekstinsä saattoivat syntyä vain voimattoman raivon ja talttumattoman vihan voimalla. Ehkä sitä legendaa ei olisi koskaan syntynytkään, jos Linkolan voimat olisivat kanavoituneet toisin.

Pentti Linkolan kaksijakoinen suhtautuminen kulttuuriin ei ole ainutlaatuista, mutta hänen kohdallaan ristiriita on harvinaisen voimakas. Lienee selvää, ettei ekologisesti kestävä ihmisen tapa olla olemassa osana luontoa olisi koskaan mahdollistanut sitä rikasta kulttuurikirjoa, jonka tiettyjä osia - musiikkia ja kirjallisuutta ainakin - Linkola arvosti ja rakasti. Luultavasti hän ahdisteltuna olisi hylännyt Dostojevskin ja Brucknerin mieluummin kuin tarkistanut ihanneyhteiskuntansa rakennetta. Mutta jotenkin liikuttavan inhimillisen särön Linkolan kulttuurinrakkaus synnyttää hänen ehdottomaan luontosuhteeseensa. Linnuthan eivät voisi vähempää välittää ihmisen kulttuurista.

Pentti Linkola voisi hyvin perustein olla tyytyväinen jälkeen, jonka hän on suomalaiseen yhteiskuntaan kyennyt tekemään. Harvalla 1900-luvun jälkipuoliskon yhteiskunnallisella ajattelijalla on ollut yhtä voimakasta vaikutusta hyvin erilaisiin ihmisiin. Linkola itse on tietenkin täysin toista mieltä; hänen elämänsä on ollut pelkkää epäonnistumista, koska hän ei ole kyennyt pysäyttämään luonnon vääjäämätöntä tuhoa. Tähän subjektiiviseen tyytymättömyyteen hänellä on oikeus ja siihen on helppo eläytyä. Sekään ei silti ole ihan totta, kuten eivät monet muutkaan hänen subjektiivisen vimmaiset kärjistyksensä. Mutta emme voi valita, meillä on vain juuri tällainen Pentti Linkola.



PS. Kahta konkreettista asiaa jäin Riitta Kylänpään kirjassa kaipaamaan. Olisi ollut herkullista lukea, millaisin argumentein Suomen virallinen tekno-optimisti Esko Valtaoja ja vähintään yhtä virallisesti pessimistinen syväekologi Pentti Linkola olisivat pyrkineet toisensa suohon laulamaan. - Se toinen asia on hakemisto, jonka puuttuminen tällaisesta ihmisiä ja paikkoja vilisevästä tietokirjasta ei ole moka vaan häpeällinen skandaali. Sen hakemiston olisi ammattitaitoinen toimittaja tehnyt yhden työpäivän aikana ja se olisi lisännyt sivumäärää korkeintaan 5-10 sivulla. Eikö näin tärkeälle kirjalle olisi kannattanut uhrata yksi kustannustoimittajan päivä?

3 kommenttia:

  1. Kun muistaa Linkolan manifestin vuodelta 1986 ja on seurannut hänen haastattelujaan, tuntuu oudosti vähän masentavalta lukea tämä sinänsä sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu kirja. Luulen, että moni on minun laillani pitänyt esim. Linkolan manifestia vuodelta 1986 jonkinlaisen filosofisen ajatteluprosessin hedelmänä, tietoisen päättelyn kristallisoituneena tuloksena, persoonallisena lahjana ihmiskunnalle... Ja nyt näyttääkin siltä, että kyse on masentuneen ihmisen pidättelemättömästä purkauksesta. Sinne meni sekin illuusio. Tilalle tuli epäily, että monia asioita, lopulta lintuja, tilastoinut Linkola syöttää koko kansalle pakkomiellettään. Oikeassa Linkola tosin on perusteluissaan, ja sanankäyttäjänä alati kiehtova. Henkilöhakemiston puuttumisesta olen ihan samaa mieltä.

    VastaaPoista
  2. Olen kyllä pitkälle samaa mieltä. Pentti Linkola on ilman muuta "ajattelija", mutta ehkä kuitenkin vähemmän asiat kokonaisuutena järjestelmällisesti pohtinut filosofi. Kyllä tyylitaiturikin voi olla putkinäköinen, ja sitähän Linkola monessa mielessä on. Olen henkilökohtaisesti tehnyt sen ratkaisun, että kannustan ihmisiä tukemaan Luonnonperintösäätiötä ja sen toimintaa, mutta lukemaan Linkolaa kriittisesti ja omin aivoin. Ei ole mitään pakkoa ottaa Linkolaa sellaisenaan, kyllä hänenkin näkemyksistään voi pyrkiä jalostamaan sen, mikä kestää kaiken kritiikin eli näkemyksen ihmisen koskemattoman luonnon arvosta.

    VastaaPoista
  3. Ilman muuta Linkolan ajattelussa on paljon herättelevää, uusia näkökulmia tarjoavaa. Ja Linkolan kiehtovuus liittyy hänen ajatustensa ehdottomuuteen. Ehkä se vähän selittää yleensäkin ääriajattelun outoa suosiota: kompromisseja, vaikeaselkoisia reunaehtoja ja pitkäjänteistä rakennustyötä tarjoava peruspolitiikka tuntuu helposti tuskastuttavan tehottomalta verrattuna kerrasta poikki -tyyliseen, vaikka sitten saneltuun ratkaisuun.

    VastaaPoista