Oikeus olla köyhä ja silti tasa-arvoinen

Raisiosta kajahtaa! Asta Leppä on kirjoittanut tärkeän kirjan, josta kotimainen poliittinen ja taloudellinen eliitti ei taatusti halua kuulla sanaakaan, eivät luultavasti myöskään ne, jotka tuohon eliittiin haluaisivat kuulua. Voittajien varjot : Elämää eriarvoisten tasavallassa (Kirjapaja 2017) osuu juuri siihen, mistä eliitti haluaa vaieta eli kansalaisten tasa-arvoisuuden illuusioon. Tällaisena "Suomi 100" -ilveilyn juhlavuonna teräväkielisistä ilonpilaajista vaietaan tietysti oikein tuplaten, koska keskitysleirit nyt eivät enää kuulu yleisesti hyväksyttyjen ratkaisu- ja rankaisuvälineitten joukkoon.

Leppä kirjoittaa rohkeasti, ketään mielistelemättä. Hän ei silittele myötäkarvaan myöskään "voittajien varjossa" eläviä, joitten puolesta on liikkeellä. Se tuo kirjaan lisää uskottavuutta, vaikka ei lähtökohtaisesti epäuskottava olekaan. Leppä kirjoittaa selväjärkisesti, hän uskaltaa olla aidosti itsekriittinen (ei siis vain esitä itsekriittistä) ja kaivaa tietä kohti totuutta, oli se kuinka kitkerä ja masentava hyvänsä. Tällaista rehellisyyttä ei (tieto)kirjallisuudessamme ole ainakaan haitallisen paljon.

Asta Leppä toteaa useammankin kerran olevansa feministi, mutta se ei estä häntä laukomasta suoria sanoja naiseudesta ja siihen liittyvistä harhaluuloista. Kuten aina, feministiksi itseään kutsuvan naisen sanomana viestillä on eri paino kuin sillä olisi jonkun tunnetun machoilijan vinoiluna. Leppä ei toki säästä miestenkään typeryyksiä, hän vetää maton sukupuolisidonnaisen itsetyytyväisyyden alta useammankin kerran hyvin tasapuolisesti.

* * *

Voidaan kysyä, sopiiko tällainen suorapuheisuus, jonka kyynisyyden ja pessimistisyyden kirjoittaja itsekin myöntää, jo valmiiksi syksyn pimeydestä ja huonoista uutisista masentuneen suomalaisen luettavaksi. Heikkona hetkenä sanoisin, että kyllä tämän lukemiseen aika karaistunut sopii olla, herkästi mielensä mustuttavat voivat sovulla jättää väliin. Toisaalta olen sitä mieltä, että todenpuhujana Asta Leppä kuuluu jokaisen kriittisesti ajattelevan lukulistalle, halusi tai ei. Leppä ei välttämättä sano mitään täysin ennenkuulematonta (en ole ihan varma, pitäisi lukea kirja toiseen kertaan), mutta hän kirjoittaa omaperäisesti, oivaltavasti ja osuvasti asioista, joita emme aina osaa asioiksi hahmottaa.

Asta Lepän madonluvuilla on otsikot "Nopeudesta", "Onnesta ja onnellisuudesta", "Tasa-arvosta", "Minästä", "Rakkaudesta, sukupuolista ja hivenen seksistä" ja "Mammonasta ja materiasta". Ehkä hiukan yllättäen hän ei kirjoita suoraan politiikasta tai poliittisesta järjestelmästä, vaikka antaakin niiden pilkottaa lauseittensa välistä. Ehkä Asta Leppä on halunnut korostaa viestinsä epäpuoluepoliittisuutta, vaikka lukija tietenkin pystyy asemoimaan hänet perinteisellä puoluejanalla selkeästi keskiviivan vasemmalle puolelle. Leppä viittaa toistuvasti Vihreiden vasemmistoon yleensä luettuun Maria Ohisaloon. Se on tuskin sattumaa.

Asta Leppä on kuitenkin ennen muuta niiden puolella, jotka eivät kuulu "voittajiin". Hän tunnistaa kuuluvansa itse keskiluokkaan, jota suomii mennen tullen, ei siihen työväenluokkaan, joka on kaikkein huonoimmassa asemassa. Kyky pitää itsensä osasyyllisten penkillä on kirjassa voimavara, vaikka sekin käy ilmi, ettei kirjoittaja todellakaan kuulu taloudelliseen tai poliittiseen eliittiin, ei ole siihen koskaan kuulunut eikä varsinkaan sinne janoa.

* * *

Asta Leppä toistaa lausetta "eipä nyt moralisoida", koska hän ei halua lukijan tuudittautuvan helppoon sormella osoittamiseen tai perusteettomaan uhriutumiseen. Leppä haluaa meidän ymmärtävän, että jokaisen teot ovat merkityksellisiä, vaikka yksittäisen ihmisen teko ei sinänsä vaikuta juuri lainkaan. Ehkä hän on pohjimmiltaan pessimistinen, mutta toisaalta "Ihminen voi toimia moraalisen imperatiivin mukaan, vaikka haluaisi 'oikeasti' muuta. Ihan sama, vaikka minua ei haluttaisi lahjoittaa rahojani kehitysapuun, jos lopulta kuitenkin lahjoitan. (...) Hyvinvointivaltion ylläpito on hyvä teko. Näin ajateltuna suomalaiset ovat hyviä ihmisiä. Kiitos hyvinvointivaltiosta. Säilykää hyvinä ihmisinä tulevaisuudessakin." (s. 201)

Asta Leppä ei ole perinteinen poliittinen agitaattori. Hän osoittaa epäkohdat, mutta ei saarnaa siitä, miten ne täytyy ratkaista. Silti varsinkin luku "Mammonasta ja materiasta" antaa aika selkeästi ymmärtää, että kapitalismi, erityisesti sen moderni, hallitsematon muoto eli finanssikapitalismi, on Lepänkin mielestä tuhoisa voima. On silti vaikea tietää, uskooko Leppä enemmän järkeen vai joukkovoimaan. En yritä tulkita, mutta kannustan lukemaan ajatuksella hänen mietteitään. Näin ironisesti hän päättää rahan pahaa tekevää kaikkivaltaa suomivan jakson: "Voin kulkea korskeasti pystypäin, luoda halveksivia katseita muihin kuin köyhtynyt aatelinen nukkavierussa samettitakissaan. Sillä jos pienituloisella ei muuta ole, on hänellä ainakin moraalinen ylemmyys." (s. 198)

On aina hienoa, kun epäkohdista ankarasti kirjoittava ei sääli myöskään itseään, ei kuvittele olevansa moraalisesti tai tuottamuksellisesti parempi saati täydellinen. Asta Leppä on onnistunut kirjoittamaan vaikeista asioista niin rehellisesti ja fiksusti, että on liki mahdotonta olla koko ajan nyökkäilemättä ja virtuaalisesti aplodeeraamatta. Yllätin itseni pohtimasta, minkälaisia ovat mahtaneet olla ne ihmiset, joiden kanssa Leppä ei ole parisuhteessa onnistunut. Itselleni tuli vahva tunne, että tämän ihmisen haluaisin tavata vakavan keskustelun merkeissä. Se on aika paljon se.