Daavidien puolesta

Paltamon Melalahden suuri poika Keijo Korhonen häipyi 1990-luvun puolivälissä Arizonan yliopiston vierailevaksi professoriksi, kun elämä Suomessa kävi EU-kriittiselle tutkijalle ja entiselle ulkoministerille liian raskaaksi. Vapaana koto-Suomen paineista Korhonen on harvakseltaan osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tuorein panos on pamfletti Goljatit : Kuka niitä tarvitsee? (Auditorium 2015).

Goljatit on pamfletti, sillä Korhonen ampuu yli 200:n sivun verran suoraa tykkitulta sen kummemmin lähteisiin viittaamatta tai vetoamatta - vaikka siteeraa puolta tusinaa arvostamaansa tutkijaa uudelleen ja uudelleen. Pitkän uran tehneen tutkijan kohdalla valinta on varmaan nopeuttanut kirjan valmistumista. Asioista vähemmän perillä olevalle lukijalle pieni annos viittauksia keskeisiin lähteisiin olisi silti voinut tehdä hyvää.

Korhosen kohteena ovat liian suuret, joista hän keskittyy toisaalta Yhdysvaltoihin, toisaalta EU:hun. Samalla kun David-Korhonen vyöryttää todistusaineistoa ylikasvun tuhoisista seurauksista, hän käy kuin puolihuolimattomasti läpi yleisiä valtio-opillisia ja poliittis-historiallisia ajatuksiaan, joita voi lyhyesti luonnehtia kohtuullisuuden ja pienen mittakaavan ylistykseksi.

* * *

Vaikka Keijo Korhonen rusikoi säälimättä nykyisen kotimaansa ongelmia ja suhtautuu niin Lähi-Idän kuin Ukrainankin kriireihin inhorealistisen etäisesti myös Venäjän suurvaltapolitiikkaa hyvin ymmärtäen, ei kyseessä ole mikään takinkääntö. Korhonen on edelleen täysiverinen isänmaallinen porvari, vaikka sitten sosiobiologisesti maustettua ja nykyisin varsin harvinaiseksi käynyttä mallia.

Goljatit on kirja, joka ei mahdu eliitin ns. virallisen maailmanselityksen pirtaan. Korhonen avaa kirurgin elkein Yhdysvaltain ja EU:n parantumattomasti sairaat, pöhöttyneet rakenteet jättämättä lukijalle juurikaan tilaa vastaväitteille. Kuvaus erityisesti Yhdysvalloista, missä Korhonen on asunut viimeiset vuosikymmenet, on jokseenkin hyytävä. Sotilaallis-rikollisen eliitin vaikuttajat hypyttävät mielensä mukaan julkisia "kansan"edustajia, joiden äänestäjiä (vähemmistö äänioikeutetuista) eivät kiinnosta edes oman maan asiat, muusta maailmasta puhumattakaan.

Mutta ei Korhonen näe valoa myöskään Euroopassa, missä etelän ja pohjoisen vastakkaisuus on kirjoittajan mielestä ratkaisematon ongelma. Kuten Yhdysvalloissa, myös EU:lle Korhonen näkee ainoaksi ratkaisuksi isojen rakenteiden purkamisen ja palaamisen kohtuullisen kokoisiin kansallisvaltioihin. Korhonen ei ole optimisti, mutta ainahan voi toivoa muutosta.

* * *

Korhonen on rutinoitunut puhuja ja kirjoittaja, jonka teksti etenee luettavana ja yksityiskohtien tasolla kiinnostavana. Vuodet Yhdysvalloissa näkyvät silti sanavalinnoissa (suomalaisille Persianlahti ei ole Gulf)  ja ehkä myös oikeinkirjoituksessa, jonka olisi oikolukemisella ja ulkopuolisen toimittajan työllä saanut huomattavasti paremmaksi. Kokonaisuus vaikuttaa muutenkin nopeasti rakennetulta. Lisäajan kanssa siitä olisi saanut paljon paremman toistoa ja suoranaista jankuttamista vähentämällä.

Tai sitten Korhonen on halunnut näkemyksensä maailmalle nopeasti ja rosoisena. Vaikka kaikkiin Korhosen näkemyksiin on vaikea yhtyä (esimerkiksi kauniit sanat Saudi-Arabiasta ovat jokseenkin käsittämätöntä puhetta), pääteesi suuruuden tuhoisasta vaikutuksesta on esimerkkien valossa uskottava ja myös loogisesti johdonmukainen. Korhonen ehkä yksinkertaistaa ja pelkistää kovalla kädellä, mutta perusajatus on aika kantava. Pienempi on kauniimpaa kuin isompi, puhuttiin valtioista tai taloudesta.

Kun tällaista suorapuheista tekstiä ei saa ns. suurten kustantajien kautta julki, on aina riski jäädä sivuun julkisuudesta ja tulla vaiennetuksi kuoliaaksi. Itse toivon, että kirja löytää lukijoita erityisesti niistä kansalaispiireistä, jotka vannovat kritiikittä EU:n, Yhdysvaltain ja Nato:n nimeen. Korhosen vyörytyksen jälkeen näkemykset saattavat muuttua. Silläkin riskillä tähän kirjaan kannattaa tarttua.