Stephen Fry's Incomplete and Utter History of Classical Music (Classic FM, 2015) kirjan otsikkona panee uumoilemaan - luonnollisesti kirjoittajan itsensä luomien ennakko-odotusten lisäksi - hiukan epätavallista lähestymistapaa. Fryn huumori on omanlaistaan ja sitä onkin tarjolla koko kirjan pituudelta, siis koko ajan. En usko kaikkia vivahteita edes tajunneeni, mutta mielenkiintoisen näkymän brittiläisen vitsikkään puhe- ja kirjoitustyylin äärelle tämä kirja tarjoaa.
Kokonaan toinen asia sitten on, onko länsieurooppalaisen taidemusiikin historia Stephen Fryn kertomana kiinnostavampi kuin jossain muussa muodossa. Vaikka nautin kirjan lukemisesta, syynä ei ollut niinkään aihe kuin kirjoitustapa. Fry kirjoittaa kuten puhuu, ja se nyt vaan sattuu kutkuttamaan minun hermojani miellyttävästi. Voin silti ymmärtää, jos joku on ihan toista mieltä. Makuasia.
En pidä itseäni kirjan käsittelemän aihepiirin suhteen täysin tietämättömänä, mutta etsisin lievän leipääntymisen (minun kohdallani Schubertin kuoleman jälkeen eli noin 1830) selitystä enemmän asian luonteesta kuin siitä, että se liittyy musiikkiin.
* * *
Toki on kysymys myös musiikista ja siitä, miten siitä voi ylipäätään kirjoittaa. Näin lyhyesti asiaa on hankala lähestyä kaikilta tarpeellisilta suunnilta, joten valitsen vain yhden ja kysyn: kiinnostaako ketään ihmistä maailmassa edes länsimaisen taidemusiikin koko historia?
Voitte laskea kädet alas, uskon kyllä. Mutta väitän silti, että suurin osa musiikkia harrastavista ja siitä jopa vapaaehtoisesti lukevista (paljon pienempi joukko) alkaa haukotella, kun pitäisi kulkea koko tie eteläisen Ranskan luolissa luuhuilua väsäävästä Muusikosta nro 1 modernin tekniikan hyllyä koko ajan koluavaan nykymuusikkoon Nro Ziljoona.
Oma teoriani on, että musiikista kiinnostunutkin ihminen haluaa lukea vain niistä musiikillisista ilmiöistä, joita rakastaa tai inhoaa. Tai ainakin niistä joita rakastaa. Jos barokki ei kiinnosta, peruukkien pöly alkaa yskittää alta aikayksikön. Jos nimen "Wagner" lausuminen saa nopeuttamaan askelia poispäin, jää varmasti lukematta aikamoinen jakso sitä musiikin historiaakin. Jokainen intohimoinen sibeliaani on tänä vuonna voinut testata teoriaani. Ainakaan testiaineistosta ei ole ollut puutetta.
* * *
Musiikista kuten muistakin aihepiireistä tehdään kirjoja pääosin kolmesta eri syystä: (1) rahan toivossa (onnistuu varsin harvoilta), (2) intohimoisesta kiinnostuksesta aiheeseen ja (3) koska kustantamoiden mielestä aina silloin tällöin pitää jokin musiikkiaiheinen kirjakin julkaista, vaikka niillä ei Seppo Heikinheimon muistelmien jälkeen ole voinutkaan tehdä varsinaista voittoa.
Kuten arvata saattaa, itseäni kiinnostaa vain tuo toinen motiivi. Intohimo ei tietenkään takaa, että sen työstäminen hyväksi kirjaksi onnistuu. Usein käy ihan päin vastoin ja sitä intohimoa täytyy kaivella tekemättä jääneen toimitustyön ja oikoluvun väleistä.
Mutta kyllä musiikista kirjoittaminenkin joskus onnistuu. Mainitsen taidemusiikin saralta kaksi onnistumista: Wolfgang Hildesheimerin Mozart-kirjan (Otava 1984) ja Matti Suurpään Neljätoista mestaria (WSOY 1986). Kumpikaan tekijä ei ollut musiikin ammattilainen, mutta kirjailijoita molemmat. Hildesheimer puhdistaa Mozartin romantisoivasta roinasta kiihkeästi, Suurpää puhuu hiljaa siitä mistä ei voi puhua.
Musiikistakin voi siis kirjoittaa.Mutta se ei ole helppo laji. Ei kirjoittajalle, ei lukijalle.
PS. Huomasin juuri, että tämä oli järjestyksessä teksti nro 101. Kun aloitin toukokuussa 2014, en ajatellut ihan näin kovaa tahtia. Mutta näköjään aiheita riittää. Riittääkö lukijoita, se onkin ihan eri juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.