Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäinen vai itsenäisehkö?

En juhli Suomen virallista itsenäisyyspäivää, joka ulkona talvimyrskyssä lepattavista lipuista päätellen on tänään. Olen koko aikuisikäni vierastanut militaristisia rituaaleja, joiden avulla yritetään vakuuttaa 70:n vuoden takaisen verenvuodatuksen olleen hyvä juttu ja joiden tarkoituksena on joka päivä varmistaa, että eliitin tarpeellisiksi katsomia "arvoja" ei unohdeta.

Vallitsevan ajattelun näkökulmasta lienen siis lähinnä kurja isänmaanpetturi ja viideskolonnalainen tai ainakin surkea ilonpilaajakuokkavieras, kun suhtaudun vielä Linnan juhlintaankin tasavaltalaisen tympeydellä. Vaikka vain sisätiloista käsin ja passiivisesti, veteraanien verellä hankittuja kynttilöitä vuodesta toiseen säästellen.

Pidän silti itseäni erittäin isänmaallisena ja itsenäisyysmyönteisenä ihmisenä. Kaikkihan riippuu siitä, miten tällaiset termit määritellään. Suomessa ne on sata vuotta määritellyt hegemonistisesti poliittinen oikeisto, jonka into turvautua vieraan vallan (yleensä Saksan) apuun toisenlaisten suomalaisten nujertamisessa tunnetaan riittävän hyvin. Minä määrittelen asiat hiukan toisin.

* * *

Suomen valtiollinen lyhytikäinen itsenäisyys päättyi vuonna 1995, kun maa liitettiin poliittisesti tarkoituksenmukaisten kiemuroitten jälkeen pidetyllä kansanäänestyksellä Euroopan unioniin. Tätähän eliitti ei myönnä eikä tule koskaan myöntämään, mutta 2000-luvun kehitys on osoittanut käsiemme sitoutuneisuuden lukemattomia kertoja. Nyt sitä kansanäänestystä ei uskallettaisi järjestää, Väyrysestä riippumatta. Suomesta on tullut itsenäisehkö. Meillä on vielä kansanedustuslaitos, mutta se saa päättää vain toisarvoisista asioista.

Vain suurvallat voivat olla näennäisesti "itsenäisiä" eli muista kokonaan riippumattomia, ja niidenkin kohdalla kysymys on aina tilapäisestä olotilasta. Valtiollinen itsenäisyys määrittyy suhdanteilla ja historian oikuilla, mutta sen takana oleva ihmisten näkemys samasta asiasta on hitaampaa lajia. Tuntea itsensä "suomalaiseksi" määrittyy silti sekin koko ajan uudelleen.

Ihmislajin yksilönä koen itseni korkeintaan suomalaiseksi. En tunnista "eurooppalaisuuttani" mitenkään konkreettisesti (perimässäni on myös slaavilaisia geenejä). Olen suomalainen, koska suomi on kieli jolla ajattelen ja suomalainen kulttuuriympäristö on minulle tuttu, läheinen ja turvallisen tuntuinen. En pidä kaikista sen piirteistä, mutta en osaa kuvitella asuvani jossain toisessa kulttuuripiirissä. Saattaisin juuri ja juuri pärjätä Ruotsissa, mutta toisaalta, herregud miten outoa se olisi!

* * *

Isänmaa ja itsenäisyys ovat minulle arkisia asioita. Ne ovat sitä, että asiat sujuvat kohtuullisesti ja voin omalla kielelläni olla mitä mieltä haluan, myös julkisesti. Että väkivaltakoneisto ei puutu yksilön elämään kohtuuttomalla tavalla (normaaliaikoina), että ihan kaikkea luontoa ei ole alistettu (vaikka yritys on kova). Että ihmiselle myönnetään tietty perusarvo ja sen myötä siedettävä sosiaaliturva (ainakin toistaiseksi). Että uskonnollinen poliisi ei vie minua kivitettäväksi vain sen takia, etten halua uskoa typeriin satuihin (ainakaan toistaiseksi).

Isänmaa ja itsenäisyys ovat vaarallisia asioita, kun ne muuttuvat kiihkoilun kohteiksi ja välineiksi. Kun niitten nimeen vannotaan, uhotaan, kalistellaan sapeleita ja painetaan murhalennokin lähetysnappia. Kun niitten kuori ja rituaalit muuttuvat tärkeämmiksi kuin sisältö. Kun yksilö, kipua ja kaipausta tunteva ihminen saa ennen muuta luvan uhrautua, uudelleen ja uudelleen, eliitin etujen turvaamiseksi.

Eliitti ei harrasta vakavahenkistä isänmaallisuutta, sille Kiitos1939-45 -paidassa roihuavat ovat vain käyttökelpoista räjähdysainetta. Eliitillä ei ole isänmaata, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Eliitti tarvitsee isänmaata ja itsenäisyysrituaaleja vain vallan välineinä ohjaamaan kiihkoa omien tarpeiden mukaisesti. Siksi sanon sille nyt ja aina: kiitos mutta kiitos ei.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.