Venäläisestä Suomesta

Tartuin tähän kirjaan Suomi on venäläinen (Schildts & Söderström 2015) uteliaana, koska tekijän aiempi kirja Suomi on ruotsalainen (2014) sai minut kirjoittamaan blogitekstin verran. Marjo Vilkko ei ole varsinainen tutkija vaan enemmänkin toimittaja, jota historia kiinnostaa. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Toimittaja osaa kirjoittaa napakasti ja luettavasti, mutta välillä tulee tunne, että väitetään kepein perustein aika isoja asioita.

Kehut alkuun. Vilkko on koonnut kirjaan paljon sellaista aineistoa, joka ei ehkä tarjoa historian tutkijoille uutta, mutta joka taatusti saa tavallisen harrastajakansalaisen kohottamaan silmäkulmiaan. Vilkolla ei ole tarvetta ripustautua vanhoihin kiihkokansallisiin myytteihin, eikä myöskään myötäillä kiihkeimpiä svekomaanisia näkemyksiä (tämä kävi ilmeisesti jo edellisestä kirjasta). On aina hyvä muistuttaa siitä, kuinka myöhään sellaiset käsitteet kuin "Venäjä" tai "Suomi" ovat todellisuudessa syntyneet. Ruotsillakin oli pitkään päävastustajanaan Novgorod, ei Moskova.

Vilkko onnistuu varsin hyvin kuvailemaan sitä monimutkaista tilannetta, joka eri säätyihin kuuluneilla suomalaisiksi itsensä kokeneilla oli suhtautumisessa keisarilliseen Venäjään. Vilkko ei rupea historian tuomariksi, vaan valottaa mielenkiintoisesti sekä Venäjän palveluksessa uran tehneiden että jatkuvasti Ruotsin suuntaan vilkuilleiden joskus hyvinkin vaikeita valintoja. Selväksi käy, että maailma on aina ollut hirveän paljon monimutkaisempi kuin millaisena kansallishenkinen propaganda (kaikenmaalainen) sen mielellään maalaa.

* * *

Valitettavasti kirjoittamisen taso suorastaan romahtaa, kun Vilkko pääsee 1900-luvulle ja Venäjän keisarivallan romahtamiseen. Marjo Vilkko osoittautuu vanhanaikaiseksi antikommunistiksi ja Neuvostoliiton vastaiseksi historian tulkitsijaksi, joka ei ole selvästikään edes halunnut ottaa sitä etäisyyttä, jota historian tapahtumien analysointi aina kaipaa. Tämän seurauksena Vilkko muuttuu tapahtumia erittelevästä ja esittelevästä asiantuntijasta pamfletistiksi, jolla ei kuitenkaan ole käytännössä mitään uutta sanottavaa.

Erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiä tapahtumia kuvatessaan Vilkko näyttäytyy lähinnä Kokoomuksen oikeistosiiven ideologisena seurapiiritoimittajana, joka tuntee Neuvostoliitosta kirjoittaessaan vain mustan ja valkoisen. Kysymys ei ole siitä, etteikö Vilkko saisi tätä mieltä olla. Siinä ei vain ole mitään uutta ja mielenkiintoista, kaikki on niin moneen kertaan sanottu ja vatvottu. Vilkko ei näytä tajunneen, miten loppuunkaluttua polkua hän etenee toistellessaan suomettumisideologia fraaseja.

Vilkon pinttymiä ei ole mieltä tässä edes esimerkin vuoksi siteerata, mutta lainaan kuitenkin yhden kohdan kuvaamaan sitä tyylilajia, johon hän Neuvostoliitosta puhuessaan helposti lipsahtaa. (Vilkko tuntuu lainanneen puhetapansa muutenkin Yhdysvaltalloista; kaikki on "kommunismia", vaikka NKP itse korosti Neuvostoliiton olevan sosialismia rakentava yhteiskunta, joka on vasta matkalla kohti kommunismia.)

"Jos Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta Kekkosen ajalla verrataan parisuhteeseen, Neuvostoliiton käytös muistutti narsistisen mustasukkaisen rakastajan edesottamuksia. (...) tuntiessaan asemansa uhatuksi Neuvostoliitto pelasi sadistista peliä ja nautti voidessaan pyöritellä silmiä Suomen hötkyilylle." (s. 314) Suurvallan ulkopolitiikan tulkitseminen sadistiseksi ihmissuhteeksi voi toimia romanttisessa fiktiossa, mutta analyysinä monen toimijan monimutkaisesta valtapelistä pitkällä aikavälillä se palvelee vain jonkinlaista Pahan Valtakunnan pinnallista retoriikkaa. Sehän on meille tuttua esimerkiksi Ronald Reaganin ja George W. Bushin hallintojen kaudelta, mutta siihen ei odottaisi - eikä varsinkaan toivoisi - törmäävänsä yleistajuisessa historian esittelyssä enää vuonna 2015.

* * *

On jossain määrin outoa, että erilaisten ennakko-oletusten kumoamisessa kunnostautuva historiallinen matka kompuroi lähihistorian osalta niin paljon kuin Marjo Vilkon teksti minun mielestäni tekee. Olisihan vaihtoehtona ollut, että jättää käsittelemättä tuoreemman historian, jos sitä ei tunne tai sitä ei halua neutraalisti lähestyä.  Raadollinen selitys on tietysti se, että Vilkko on tällä annoksella antikommunismia ja neuvostovihamielisyyttä varmistanut sekä kirjan menekin että hyvän kritiikin niissä piireissä, jotka asioista tässä maassa päättävät.

Olisin halunnut antaa tälle kirjalle kiitettävän yleisarvosanan, koska perinteisiä ajatuskuvioita haastava teksti on aina tervetullutta. Ideologinen kiihottuneisuus ei kuitenkaan tee hyvää millekään eikä kenenkään tekstille. Siksi minua lähinnä harmittaa.