Ei edes pientä ja hentoa otetta...

... saa Lamppu Laamanen,  vaikka kirjassa Dave Lindholm - Tietenkin (Johnny Kniga 2015) on melkein 500 sivua ja yksityiselämäänsä äärimmäisen tarkasti varjeleva kohdehenkilö on omalla mittapuullaan hyvinkin auliisti antanut jututtaa itseään. Ei saa otetta, koska kukaan ei saa, koskaan. Dave Lindholm ei tartu mihinkään hyppysiin eikä pysy missään raameissa.Mikä ei tarkoita, etteikö tällaistakin kirjaa olisi kiinnostava lukea.

Kuten arvata saattaa, kirja ei kerro Dave Lindholmista vaan hänen musiikillisesta urastaan levystä ja kokoonpanosta toiseen, tiukan kronologisesti ja samalla davemaista hypähtelyä koko ajan viljellen. Ehkä tätä ei olisi millään muulla tavalla voinut tehdäkään, näistä asioista saa sentään jollain tavalla kiinni. Kohtalontoverit eli soittokaverit ovat auliisti äänessä, ainakin ne joita kirjassa kuullaan. Sekin nimilista on pitkä kuin mikä.

Kirjan lopussa on menninkäisten fonttikoolla printattu diskografia, jonka puuttumisesta olisikin tullut isot haukut, niin keskeistä Laamasen tarinassa levytykset ovat. Uusin albumi Ajaton on ajoissa (Johanna 2015) ei ole mukaan ehtinyt, mutta eihän sekään viimeiseksi jää. Lista on pitkä ja komea, ja samalla se muistuttaa siitä, miten paljon Dave Lindholm on tehnyt sellaista, mistä häntä ei muisteta. Asiaan kannattaa palata.

* * *

Kun on kerrankin hyvä tekosyy sanoa pari ajatusta Dave Lindholmin kaltaisesta ilmiöstä, en jätä tilaisuutta väliin. En ajattele ääneen siksi, että arvelisin oivaltaneeni jotain uutta tai omaperäistä. Yritän vain selittää itselleni, mikä Dave Lindholmin musiikissa oikein kiehtoo ja on kiehtonut jo noin neljä vuosikymmentä.

Se ei ole blues, vaikka olen viimeinen kiistämässä sitä tosiasiaa, että Suomessa on harvoja bluesimpia muusikoita kuin Dave Lindholm niin kitaristina, laulajana kuin säveltäjänäkin. Mutta blues on hetken elävää musiikkia, eikä edes Dave Lindholm ole pystynyt yllättämään englanninkielisillä levyillään. Ne ovat "hyviä", mutta eivät yllätä.

Minäkin kuulun siihen joukkoon, joka kuuntelee aktiivisesti vain Lindholmin suomenkielisiä levyjä. Käytännöllisesti katsoen kaikkia, sillä niissä kaikissa on enemmän tai vähemmän omaperäistä musiikkia, lauluja, laulamista, soittamista, sanoja ja säveliä, joita ei voi edes kuvitella kenenkään muun tekemiksi. Parhaimmillaan hänen omaperäisyytensä on ylittämätöntä niin laadussa kuin ajassakin.

* * *

Lopetin Dave Lindholmin tekstien kuuntelemisen aikoja sitten, koska totesin, etten ymmärrä niistä yhtään mitään ja siihen, minkä niistä ymmärtää, riittää musiikin kuunteleminen. Lindholm on tunnetusti puhetykistö, kun sille päälle sattuu ja kaikuja siitä on myös levyillä. Mutta minusta on tavattoman antoisaa kuunnella Lindholmin laulamista ihan siitä riippumatta, mitä sanoja hän sattuu käyttämään. Koska Lindholmin sanat ovat vapaita, kahleettomia ja antavat tulkita itsensä kuten kukin tahtoo.

Minusta Dave Lindholm on oman musiikkinsa säveltäjänä täysi nero, nykypäivän Schubert. Ei niin, että kaikki laulut olisivat täydellisiä, kaukana siitä. Mutta joka levyllä on täysosumia, monella monta sellaista. Siihen nähden on käsittämätöntä, miten vähälle huomiolle useimmat Lindholmin levyt ovat jääneet, myyntimenestyksistä nyt puhumattakaan. Ehkä tosiaan on niin, että Lindholm kavahtaa menestystä niin taitavasti, että rakentaa täysosumansakin menemään ohi suurimman suosion. No, siihenkin hänellä on täysi oikeus, vaikka joidenkin levyjen vaikea saatavuus on kulttuuriskandaali. Ai sinä haluaisit kuulla albumin Moderni hiljainen musiikki (Pyramid 1985)? Siitä vaan divareita turhaan koluamaan. Yksi Dave Lindholmin diskografian aarteista, jota ei ole koskaan julkaistu CD-muodossa eikä sitä tietenkään löydy myöskään suoratoistopalveluista.

Vaikka itse ihmisestä ei todellakaan saa mitään otetaa (ja miksi pitäisikään saada), ei Dave Lindholmin musiikki ole millään tavalla vaikeasti lähestyttävää tai omaksuttavaa. Osa siitä on kyllä hämmentävää, mutta sen vastapainoksi löytyy paljon korutonta kauneutta, jossa ehkä (rohkenenko edes ääneen sanoa) on vilaus Dave Lindholmin persoonasta. Tai sitten ei. Kannattaa kuitenkin kuunnella, miehen koko tuotanto ainakin kerran elämässä.