Ymmärtää metsä ja sen puut

Peter Wohllebenin kirja Puiden salattu elämä (Gummerus 2016) kuuluu viime vuoden tietokirjasadon ehdottomiin huippuihin. Ei siksi, että se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu. On helppo huomata, ettei tietokirjoittaminen ole Wohllebenin varsinainen ammatti, joskin tässä tapauksessa amatöörin ote on tarkoittanut myös perisaksalaisen pikkutarkan raskauden poissaoloa. Kirja on huippu, koska se avaa ymmärrystämme alueelle, jonka luulimme jotenkin jo hallitsevamme. Wohllebenin tarinointi osoittaa nopeasti ja terävästi, kuinka järkyttävän riittämättömästi olemme ymmärtäneet sekä puut että metsän.

Puiden salattu elämä ei missään vaiheessa lipsahda huuhaan puolelle, siitä ei skeptisen lukijan tarvitse huolestua. Wohlleben lähestyy rakkaita puitaan luonnontieteen kautta, mutta uskaltaa käytännön metsänhoitajana myöntää, että alamme vasta ymmärtää, emme tiedä vielä läheskään kaikkea. Tämä on myös kirjan ehkä järkyttävin huomio. Samalla kun Wohlleben paljastaa perinteisiä oletuksia kumoavia havaintojaan, hän tulee osoittaneeksi, mitä valtavan paljon on vielä sellaista, mitä emme tiedä emmekä varsinkaan ymmärrä.

Puiden salattu elämä ilahduttaa ja liikuttaa meitä puiden ja metsien ystäviä. Wohlleben ei peittele syvää kiintymystään ja se on aivan oikein. Hän ei kuitenkaan ole puita silmät kiinni halaileva ja niiden tunne-elämästä huolestuva höpsö. Käytännön esimerkein Wohlleben osoittaa, että puut ja metsä ovat paljon enemmän kuin kasa selluloosaa, ligniiniä ja lehtivihreää. Kirjan lukemisen jälkeen huuhaalta vaikuttaneet väitteet puiden sosiaalisesta elämästä ja kommunikaatiokyvyistä eivät ole sitä enää ollenkaan. Wohlleben kuitenkin muistuttaa siitä, etteivät puut piittaa meistä ihmisistä vähääkään, rakkaus on yksipuolista. Ihminen on vain yksi tuholainen muiden joukossa, vaikkakin pelottavan kyvykäs. Tämä biologinen realismi on kirjan vahvuuksia, se pitää latvuksiin kurkottajan jalat tukevasti materiaalisessa todellisuudessa.

* * *

Nostan esiin joitakin kirjan tuottamia elämyksiä, vaikka useimmat täytyy jättää seuraavan lukijan löydettäviksi. Wohlleben korostaa kautta kirjansa, että luonnontilainen metsä on jokaisen puun ainoa oikea elinympäristö. Suomalaisten metsänhoitajien ja kaupunkisuunnittelijoiden poskilla läikkyy varmasti paljon punaa Wohllebenin lempeässä puhuttelussa. Kaupunkien puista hän käyttää ilmaisua ”katulapset”, koska suurin osa urbaaneista puista joutuu elämään – tai siis kituuttamaan koko surkean lyhyen elämänsä – ilman luonnontilaisen metsän tarjoamaan opastusta ja suojaa. Ihmisen toimet merkitsevät puille ja metsälle aina huononnusta verrattuna siihen, että niiden annettaisiin olla rauhassa. Wohlleben tarjoaa aivan uusia perusteluita niin luonnonsuojelualueiden puolustajille kuin asfalttiviidakon vastustajille.

Wohlleben ei anna lukijan missään vaiheessa unohtaa, kuinka erilainen aikakäsitys puilla on kuin meillä lyhytikäisillä nisäkkäillä. Puuteollisuuden tarpeisiin synnytetty mielikuva satavuotiaista metsistä yli-ikäisinä ja ”hakkuukypsinä” osoittautuu katteettomaksi propagandaksi (silläkin varauksella, että Wohlleben toimii Keski-Euroopassa, ei Suomessa). Tuossa iässä useimmat puut ovat vasta nuorukaisia, jotka jaksaisivat ilman ihmisen tuhoavia toimia elää 400-500 vuotta, parhaissa tapauksissa tuhansia vuosia. Wohlleben ei kiistä sitä, että kaikki puulajit eivät ole yhtä pitkäikäisiä, mutta korostaa toistuvasti sitä, että puiden todellisen iän voi hahmottaa vain sellaisissa metsissä, joissa ihminen ei ole aiheuttanut tuhojaan. Tästä syystä joudumme omissa erämaissammekin tyytymään nuorempiin puihin kuin mikä olisi periaatteessa mahdollista.

Kolmas Wohllebenin tarjoama valtavan oivalluksen lähde on puiden verkostoituminen. Me näemme varren ja syksyllä maahan putoavat lehdet, mutta puiden kannalta tärkeimmät osat ovat maan alla. Juuret ja niiden monimutkaiset yhteydet toisiin puihin, sieniin ja maannoksen pieneliöihin ovat puun elämän hermokeskus, jonka vähäinenkin vahingoittaminen estää puun täyden kehittymisen (kaupunkiympäristössä juuristo ei koskaan voi elää kunnolla). Emme vielä ymmärrä kovinkaan hyvin, miten puiden hämmentävän monipuolinen kommunikointi tapahtuu, mutta jo nyt tehdyt löydöt osoittavat, että puut ovat yhteydessä toisiinsa, ne osaavat varoittaa ja auttaa toisiaan, reagoivat ulkoisiin uhkiin sekä yksilöinä että yhteisön jäseninä. Juurten avulla puut muodostavat yhteisön eli metsän.

* * *

Puiden salattu elämä on kirja, jonka toivoisi jokainen luonnosta vähänkin välittävän ihmisen lukevan. Kouluissa se voisi olla pakollisena osana biologian kurssia, päiväkodeissa siitä voisi mainiosti lukea valittuja otteita. Lapsille monet kirjan huomioista olisivat ehkä helppojakin ottaa vastaan ja omaksua, koska he eivät ole vielä ehtineet tulla puunjalostusteollisuuden aivopesemiksi. Wohlleben ei itse polemisoi eikä kritisoi suoraan, vaan tyytyy toteamaan, että puille ja metsille olisi parasta, jos ihmistä kaikkine touhotuksineen ei olisi lähimaillakaan.

Wohlleben kirjoittaa niin käytännönläheisesti, ettei oikeastaan hurjinkaan väite synnytä torjuntaa. Hän voi käyttää ilmaisua Wood Wide Web ilman skeptikon tuhahtelua, sillä kaikki loksahtaa paikalleen luontevasti, johdonmukaisesti. Wohlleben kirjoittaa uskottavasti, koska hän ei teoretisoi, vaan kuvaa henkilökohtaisia havaintojaan. Arvaan, että osa biologeista karsastaa kirjan tapaa haastaa perinteinen rajanveto eläinten ja kasvien välille. Meille maallikoille voi olla helpompi hyväksyä ajatus siitä, että kaikilla elollisilla on enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä, eikä jyrkistä rajauksista ole oikeastaan mitään hyötyä.

Vaikka Wohllebenin tapaa kirjoittaa puista ja metsistä on realismissaankin lempeä, kirjan pohjalta syntyy isoja moraalifilosofisia, suorastaan eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen oikeudesta kohdella puita ja metsiä kuten niitä kohtelemme. Olen itse jo vuosikausia pyytänyt puilta anteeksi jokaista paperille painettua julkaisuani, koska olen tietoinen siitä, että puut eivät kuole ja muutu sahatavaraksi tai paperiksi vapaaehtoisesti. Puut eivät halua joutua toukkien, sienten tai ihmisen saaliiksi, nekin haluavat elää mahdollisimman pitkän elämän terveinä ja osana yhteisöään eli metsää. Siihen niillä on yhtä suuri oikeus kuin kaikilla muillakin elollisilla olennoilla?