Luokkayhteiskunta ei puhumalla katoa, mutta...

Luokista ja luokkayhteiskunnasta ei ole pitkään aikaan saanut puhua, meillähän on ollut jo vuosikymmeniä käynnissä vastakkainasetteluiden purkaminen eli kokoomuslainen työväenpresidentti ja hyvinvointi jaettuna tasan kaikkien kesken. Siksi onkin niin tyrmistyttävää, että joku uskaltaa kirjoittaa pamfletin otsikolla Luokkalaki (Into 2016). Asialla on ollut kansanedustaja, tutkija Anna Kontula, joka muistuttaa yltäkylläiseen jouluun ja aivan uskomattomaan vuoteen 2017 valmistautuvia suomalaisia siitä, että Suomi on edelleen luokkayhteiskunta.

Kantola kuvaa kiihkoilematta, mutta vastaansanomattomasti sitä syrjintää, joka silkoisen tasa-arvonpinnan alla todellisuudessa vallitsee. Kantola tarkastelee myös itse yhteiskuntaluokan käsitettä monipuolisesti osoittaen oikeiston propagandan katteettomaksi. Vastakkainasettelu ei ole todellakaan ohi, työväenluokka on edelleen olemassa ja sitä kohdellaan tasa-arvon nimissäkin huonommin kuin muita. Kantolan todistelulle antaa vahvaa tukea hänen rehellinen näkemyksensä työväenluokkaisesta taustasta kansanedustajaksi nousseen tilanteesta: Kantola on kyllä peräisin työväenluokasta, mutta ei siihen enää kuulu, sillä kansanedustaja nousee eliittiin, halusi tai ei.

Porvaristo on perinteisesti hyljeksinyt luokkapuheita, koska ne vievät niin vääjäämättä asioiden ytimeen eli siihen, että kansalaiset eivät muodollisessa demokratiassakaan ole saman arvoisia ja ettei yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoita, että työläinen olisi johtajan veroinen. Kantolan kirjan suurin ansio onkin siinä, kuinka hän konkreettisin esimerkein osoittaa, millä tavoilla sosiaalinen asema johtaa eriarvoisuuteen, oli kysymys pankkisalaisuudesta, yksityisyyden suojasta tai terveysjärjestelmästä. Tarkoitukseni ei ole tässä kerrata Kontulan todistelua, se kannattaa jokaisen lukea itse.

* * *

Tartun sen sijaan mielelläni Kontulan loppukaneettiin, jonka siteeraan tässä kokonaisuudessaan sen herättämien isojen ajatusten takia:

"Tänä päivänä lähes kaikki suomalaiset allekirjoittavat syrjimättömyyden ja tasavertaisuuden ihanteet. Miksi ei tälle perustella voisi syntyä liikettä aidosti tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta? Sellaisen, jossa laki ja oikeudet eivät katso luokka-asemaasi. Jopa sellaisen, jossa luokkia ei enää ole."

Tämän kauniin ja optimistisen ajatuksen taustalla on Kontulan näkemys siitä, että maailman kapitalistiseen tuotantotapaan perustunut järjestelmä on romahtamassa. Ei niinkään "sosialismin" takia, kuten aikaisemmin ajateltiin, vaan (tieto)tekniikan ja digitalisaation kaikkialle ulottuvien vaikutusten takia. Kapitalismin perusta, lisäarvon nyhtäminen ihmisen työstä, käy ohueksi, kun työn tekevät robotit ja tavaran kopion hinta lähenee nollaa. Finanssikapitalismi yrittää näyttää elinvoimaiselta vaihtoehdolta, mutta kaikki tiedämme, että se ei ole todellista, sitä ei voi syödä ja juoda.

Kysymys luokkajaon pysyvyydestä on siis täysin mielekäs, sanoi mainostoimisto Bob mitä hyvänsä. Tavaroita tuottava kapitalismi on jo nyt joutumassa nurkkaan, kun maailmasta ei pian löydy enää maata, johon tuotannon siirtämällä olisi mahdollista alentaa tuotantokustannuksia. Tuottava tuotanto ei voi nojata globaaliin köyhyyteen, jossa kellään ei ole varaa ostaa tuotteita. Vauraan eliitin ostoilla ei pyöritetä kovinkaan isoa teollisuutta. Köyhät eivät tarvitse eliittiä, mutta eliitti tarvitsee köyhiä paitsi lisätäkseen vaurauttaan, myös ollakseen eliittinä olemassa. Eliittihän katoaa, jos kaikki kuuluvat siihen.

* * *

Luokaton yhteiskunta on perinteisen marxilaisen kommunismin perimmäinen tavoite. Minusta se on arvokas ja kestävä tavoite, jonka puolesta on jaksettava toimia, sanoivat Stalin, Reagan tai paavi mitä tahansa. Luokaton yhteiskunta voi olla utopiaa, mutta silti sitä kannattaa tavoitella, sillä hiukan vähemmänkin luokkayhteiskuntaa on parempi kuin täysiverinen jako ylä- ja alaluokkaan. Anna Kontulan kysymys on helppo ohittaa ja kuitata epärealistisena haihatteluna, mutta minusta se ei ole sitä vaan täysin ajankohtainen, perusteltu näkemys. Ahneuteen ja oman voiton tavoitteluun perustuva yhteiskunta on tuottanut suunnattomia rikkauksia, mutta ei todellista tasa-arvoa. Se on mahdollista vain hävittämällä luokkien mahdollisuuskin.

Juuri nyt eivät Kontulan maalaamat visiot näytä olevan suosiossa. Toisaalla todellisuudesta erkaantunut finanssikapitalismi elää omaa varjoelämäänsä, johon tuotantokapitalismi kiinnittyy yhdeltä reunaltaan. Toisaalla politiikassa jylläävät äärimmäiset tunteet, kansallishenkisyys, kansainvaellus pakoon sotia ja köyhyyttä, siekailematon väkivalta oman näkemyksen edistämiseksi, pahimmillaan kaikkien sota kaikkia vastaan. On vaikea löytää esimerkkejä, jotka puhuisivat ihmiskunnan kääntymisestä rationaalisesti ongelmia selvittävään suuntaan. Viha on nyt rakkautta vahvempi. Luokkataistelu uhkaa paisua globaaliksi välienselvittelyksi.

Kapitalismi ei ole koskaan ollut erityisen itsekriittinen järjestelmä, mutta sen markkinataloudellinen äpärälapsi (äpärä siksi, että aito kapitalisti rakastaa monopolia ja vihaa kilpailua) on osoittautunut sopeutumiskykyiseksi. Kykeneekö se sopeutumaan myös palkkatyön katoamiseen? Kukaan ei vielä tiedä. Palkkatyön korvaava yhteiskunta ei kuitenkaan vääjäämättä perustu kapitalismiin ja markkinatalouteen. Siinä piilee myös mahdollisuus lähteä aivan uusiin suuntiin. Aidosti tasa-arvoisuuteen perustuva luokaton yhteiskunta ei ehkä tule olemaan täysin Marxin ennusteiden mukainen, mutta ainakaan se ei voi perustua eliitin valtaan. Paljon riippuu siitä, kumpaa eliitti tulee pitämään parempana: sopeutumista vai täydellistä tuhoutumista.