Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Funk funkimpi funkis

Minulla ei ole minkäänlaista asiantuntemusta ruveta arvioimaan muotoilija Samu Aarnion kirjaa Funkis Karjalassa 1 (Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys 2016), joten teen sen puhtaasti satunnaisena lukijana. Itse asiassa mieleni tekee sanoa pari ajatusta tuosta funkiksesta eli arkkitehtuurin tyylisuunnasta, jota kuvaillaan käsitteellä "funktionalismi". Ensin silti muutama sana Aarnion kirjasta, johon tartuin uteliaana monestakin syystä. Äidin puolen sukuni on osittain karjalaista ja suvussa on ollut arkkitehteja, joista toinen eli Elsi Borg on päässyt Aarnion kirjaankin (NNKY:n Hospitz 1939 Sortavalassa, nykyään hotelli Ladoga). Kirjassa useammankin kerran esiintyvä Uno Ullberg, tunnettu funkis-arkkitehti, piirsi isovanhemmilleni kesähuvilan Neionniemeen Vuoksen rannalle (valitettavasti jäi rajan tuolle puolen ja tuhoutui sodissa) ja tarjosi nuorelle isoisälleni Kaarlo Borgille töitä toimistossaan.

Samu Aarnion kirjan taustalla on Joensuussa ja Petroissa kesällä 2016 esillä ollut samanniminen näyttely, mutta kyseessä ei ole näytttelyvihkonen, vaan täysipainoinen Pohjois- ja Laatokan-Karjalan funkis-rakennusten esittely kuvin, sanoin ja arkkitehtuuripiirroksin. Kirja on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä ei funkiksen kohdalla ole sinänsä ongelmallista, kun kohteet ovat pääosin mustavalkoisia nekin. Kun teoksessa kuitenkin on rinnakkain historiallisia ja nykyhetken kuvia, jälkimmäisten toteuttaminen värikuvina olisi helpottanut katsojan orientoitumista. Kuvatyö ansaitsee sinänsä kiitoksen, sillä Aarnio on käynyt kuvaamassa sekä edelleen käytössä olevia rakennuksia ja raunioita. Tämä ratkaisu on ehdottomasti parempi kuin olisi ollut vain todeta, mitä 1930-luvulla tehdylle rakennukselle nyt kuuluu.

Aarnion tekstit ovat asiantuntevia ja informatiivisia, taitto - sekin Aarnion käsialaa - on onnistunut ja kirjassa on tietoteokseen kuuluvat viitteet ja lähteet asianmukaisesti. Aarnion teksti olisi kuitenkin kaivannut oikolukua, sen verran on sekä kirjoitusvirheitä että vähemmän onnistunutta suomea mukana. Kukaan ei ole kaikkien asioiden mestari. Täysin anteeksiantamatonta sen sijaan on se, ettei kirjassa ole hakemistoa, vaikka kirja vilisee arkkitehtien ja muiden toimijoiden nimiä sekä paikannimiä suomeksi ja venäjäksi. Yksittäisen arkkitehdin löytäminen edellyttää jokaisen sivun läpikäymistä, mitä voi pitää jo lukijan kiusaamisena. Hakemistojen puute todistaa sekin osaltaan kustannustoimittajan tarpeesta. Kustannuksia hakemisto ei olisi juuri lisännyt.

* * *

Kirja esittelee suuren joukon arkkitehteja, jotka tuskin ovat ammattikunnan ulkopuolella erityisen tunnettuna. Funkis ei ollut suosion huipulla kuin runsaan vuosikymmenen, mutta monet sen tuloksista ovat kestäneet aikaa loistavasti ja kuuluvat edelleen ihmisiä kiinnostavien nähtävyyksien joukkoon. Tässä mielessä Aarnion kirja, vaikka keskittyykin vain yhdellä alueella toteutettuihin hankkeisiin, tarjoaa uteliaalle amatöörille mielenkiintoisia löytöjä. Ainakin itselleni tällainen "uusi" nimi oli Erkki Huttunen, jota voi hyvin perustein kutsua Karjalan funkiksen kuninkaaksi, niin keskeinen ja merkittävä hänen työnsä on ollut.

Toinen mielenkiintoinen, joskaan ei sinänsä aivan uusi havainto liittyy siihen, miten voimakkaasti funkis Suomessa ja myös Karjalassa on liittynyt osuusliike SOK:n julkiseen kuvaan. Taustalla on se, että Erkki Huttunen aloitti 1928 SOK:n rakennusosastolla piirtäjänä ja vuosina 1939-1941 hän toimi osaston johtajana. Omassa mielenmaisemassani SOK on aina ollut valkoisen funkiksen leimaama liikemerkkejään myöten. Varmaan kaikkea muutakin firman historiaan mahtuu, mutta ehkä en ole ainoa, joka yhdistää automaattisesti nämä kaksi asiaa.

Aarnion kirja kertoo myös havainnollisesti ja kiinnostavasti siitä, miten vaihtelevia 1930-luvun uusien funkisrakennusten kohtalo on ollut. Monet rakennukset ovat nykyään samassa tai samantyyppisessä käytössä kuin alkujaankin, vaikka välttämättä nykyiset katsojat ja käyttäjät eivät talojen arkkitehtonista historiaa tunnekaan. Toisaalta monet Sortavalan (Сортавала) keskustan ulkopuoliset rakennukset ovat joko tuhoutuneet kokonaan tai jääneet raunioitumaan kiinnostuksen, rahan tai molempien puutteessa. Jännityksellä kuitenkin odotan Aarnion kirjan jatko-osaa, joka oletettavasti kattaa eteläisemmän Karjalan ja Karjalankannaksen alueen. Pelkästään Viipurin takia odotukset ovat erittäin korkealla, joten toivotaan Samu Aarnion jatkavan ja saavan hankkeelle edelleen rahoitusta.

* * *

Kuten alussa vihjailin, funkis tyylinä on ollut elämässäni läsnä myös perhetaustan takia. En lapsena enkä vähän myöhemminkään ajatellut näkemieni piirustusten ja kuvien funkis-taustaa, mutta jollain tavalla kiinnyin tyyliin, vaikka en millään tavalla pelkästään siihen. Funktionalismin perusajatukset ovat minusta edelleen järkeviä, vaikka oma esteettistä aistiani viehättää myös moni ei-funktionaalinen tyyli kuten jugend ja klassismi. Funkis ei nimittäin johtanut yksiviivaiseen kaavamaisuuteen, vaikka sellaiseenkin ideologisia aineksia olisi ollut. Monissa funkis-helmissä on kiehtovia yksityiskohtia, kuten kaarevia pintoja ilman mitään erityistä syytä. Monet funkis-tyyliset kirjainmallit ja muotoillut esineet miellyttävät nekin, osin samoista, osin selittämättömistä syistä.

Miksi funktionalismi kuitenkin jäi toisen maailmansodan jälkeen sivuun ja erilaiset "modernistiset" tyylit, joita arkkitehtuurin osalta voisi kutsua myös uustylsiksi ja vieläkin ikävämmiksi, valtasivat suunnitteluhuoneet? Tai en minä oikeasti tiedä, kävikö niin, mutta jotenkin siltä tuntuu, että sotien jälkeen ei enää rakennettu mieleen painuvia uusia taloja (en tässä yhteydessä lähde pohtimaan modernia arkkitehtuuria sinänsä, olen sen suhteen aivan liian tietämätön ja möläyttäisin kuitenkin jotain todella typerää). En tiedä, olisiko tänä päivänä "sallittua" suunnitella julkinen rakennus 1930-luvun funkiksen periaatteiden ja esteettisten ihanteiden mukaisesti. Funkis-Guggenheim olisi mielenkiintoinen ajatus.

Kaltaiseni sataprosenttinen arkkitehtuuriamatööri on oman esteettisen mielensä vanki. Minua ei mikään mahti saa pitämään 1960- ja 1970-lukujen betonisuunnittelua säilyttämisen arvoisena (vaikka en aktiivisesti vaadi edes Makkaratalon siistimistä), vaikka se on olennainen osa nuoruuttani. Se ei vaan koskaan ole herättänyt minussa mielihyvää. Muistan edelleen vuonna 1970 yleisölle avatun Töölön modernistisen kirjaston, jonka piirtäjä Aarne Ervi esiintyy myös Samu Aarnion kirjan sivuilla. Se oli kirjastona ihana asia, ei vähiten tuolloin modernin musiikkikirjastonsa takia (sitäkään ei enää ole), mutta pelkästään sen sähköiskuja tarjoilleet muoviset pintamateriaalit herättivät torjuntaa (Rikhardinkadun kirjasto oli toista maata ja on edelleen). Minua se rakennus ei vaan viehätä esteettisesti. Olen selvästikin leimautunut sotia edeltäneen maailman estetiikkaan ja funkikseen, vaikka synnyin vasta 1949. Funkis koskettaa minua, sitä uudempi oikeastaan ei ollenkaan.

1 kommentti: