Nikkelitalvisota

Teoriassa historiantutkimus on aina tietoa lisäävää toimintaa. Antti Hietalahti ei ole ammattitutkija, ja ehkä juuri sen takia hän on uskaltanut haastaa suomalaisen talvisotahistorian tulkitsijat puhumaan asioista, joista on sekä tietoisesti että ymmärtämättömyyttä haluttu vaieta. Talvisodan salainen strategia (Otava 2016) on erittäin mielenkiintoinen historiallisten prosessien kuvaus, mutta samalla erittäin tärkeä muistutus siitä, että historian tapahtumiin kajoava tulkitsee poliittisten toimijoiden tekoja. Hietalahti ei elvistele, mutta ei myöskään nöyristele. Kun todistusaineisto hänen mielestään osoittaa, että ammattitutkijoiden tulkinnat talvisotaan johtaneista - tai ylipäätään toisen maailmansodan - tapahtumista ja niiden taustoista ovat kestämättömiä, hän sanoo sen suoraan.

Antti Hietalahdella on merkittävä uutinen jokaiselle, joka on tuudittanut itsensä talvisodan pyytettömien ja sankarillisten myyttien uneen. Hietalahti väittää, että talvisota oli suomalaisten puolelta vakava virhearvio ja Neuvostoliiton puolelta hyvin rajoitetuin tavoittein toimeenpantu kurinpalautus, jonka yhteydessä ei saanut näyttää puna-armeijan todellista iskukykyä Saksalle, joka kurinpalauksen harkiten salli. Hietalahden kirjan ydin on Petsamon Kolosjoen alueen nikkeliesiintymä, jonka merkitystä Saksan sotilaalliselle suorituskyvylle on perinteisesti vähätelty, mutta jonka Hietalahti nostaa keskeiseksi elementiksi sotkuisassa kansainvälisessä tanssiesityksessä, jossa Suomen poliittinen johto - ennen muuta Risto Ryti ja Väinö Tanner - kuvitteli voivansa hyppyyttää sekä Saksaa että Neuvostoliittoa omaksi hyödykseen.

Hietalahden todistelu on myrkkyä niille, jotka haluavat pitää yllä mielikuvaa Suomesta avuttomana suurvaltojen uhrina. Hietalahti osoittaa varsin hyvin, kuinka Suomi kävi salaista sotaa Petsamon nikkelin avulla tarkoituksena pakottaa Saksa estämään Neuvostoliiton pyrkimykset Suomen suunnalla. On mahdollista, että jokin yksityiskohta ei mennyt aivan kuten Hietalahti kuvailee, mutta kokonaiskuva on huomattavasti uskottavampi kuin perinteinen uhrimyytti. Päättäjät voivat tehdä katastrofalisia päätöksiä, kuten ulkoministeri Eljas Erkko  kieltäytyessään itsepintaisesti taipumasta Neuvostoliiton rajantarkistusehdotuksiin talvisodan alla vastoin mm. Saksan, Englannin ja Mannerheimin neuvoja. Mutta tuollakin ratkaisulla oli loogiset syynsä: Erkko luotti siihen, ettei Neuvostoliitto hyökkää Saksan reaktion pelossa. Erkolla oli perusteet niin ajatella, mutta niitä ei voitu kertoa ääneen. Siksi piti sepittää myytti, jota on tekohengitetty näihin päiviin asti.

* * *

Talvisodan salainen strategia perustuu paljolti lähteisiin, joita on perinteisesti vähätelty (kuten Göringin lupaukset menetysten takaisin saamisesta) tai joita ei ole enää olemassa. Lähteiden vähyydelle Hietalahti antaa kaksi selitystä, jotka molemmat murentavat osaltaan uhrimyytin uskottavuutta. Ensinnäkin koko nikkelikysymystä käsiteltiin 1930-luvulla äärimmäisen salaisena asiana, josta ei tietoisesti haluttu jättää mitään kirjallisia dokumentteja. Aluksi sumuverhona oli "kalajauhotehdas", mutta myöhemmissä vaiheissa yksinkertaisesti hoidettiin asiaa suullisesti. Tässä oli tärkeä rooli K. N. Rantakarilla, joka toimi käytännössä Suomen saksalaismielisten asiamiehenä Hitlerin Saksassa. Tästä roolista ei esimerkiksi Wikipedian artikkeli kerro käytännössä mitään.

Totuuden paljastavia lähteitä myös tuhottiin aktiivisesti siitä lähtien, kun Saksan häviö alkoi näyttää selvältä. Näin asian kiteyttää Hietalahti: "Kun harjoitettu politiikka johti katastrofaaliseen epäonnistumiseen, vastuunalaisilla paikoilla toimineet ymmärsivät, että arkaluontoiset paperit kaipaavat vain yhtä työvälinettä: tulitikkua." Risto Ryti ajatteli kuten Churchill: historian kirjoitus täytyy hoitaa itse, jotta se näyttää hyvältä. Hietalahden mielestä Ryti ansaitsi sotasyyllisyystuomionsa erittäin painavin perustein. Hän ei ollut sijaiskärsijä vaan keskeinen peluri sotiin johtaneissa prosesseissa. Moni keskeinen arkistolähde on edelleen ulottumattomissa. Hietalahti vaatii salailun lopettamista ja esimerkiksi Petsamon Nikkeli Oy:n todennäköisesti Lontoossa olevan arkiston avaamista tutkijoille.

Hietalahti selventää merkittävästi suomalaisten päättäjien rooleista ja -mielisyyksistä luotua bona fide -kuvaa. Ryti ja Tanner eivät olleet saksalaismielisiä ollenkaan, toisin kuin Rantakari ja monet muut äärioikeiston edustajat. He laskivat kuitenkin, että Saksan pakottava tarve saada Petsamon nikkeli haltuunsa tarjoaa mahdollisuuden painostaa Saksa tukemaan Suomea suhteessa Neuvostoliittoon. Myöskään Mannerheim, jonka vähäisen merkityksen talvisotaan johtaneen politiikan muotoilijana Hietalehti hyvin osoittaa, ei ollut saksalaismielinen. Yhteinen nimittäjä oli Neuvostoliiton vastaisuus, siinä Saksa sai saman roolin kuin 1918. Anglofiilit sietivät jopa saksalaisia, kun heidän avullaan näytti olevan mahdollisuus toteuttaa Suur-Suomi. Myös Mannerheim oli anglofiili, jota tosin kiinnosti Suur-Suomen sijasta tsaarin Venäjän palauttaminen.

* * *

Jälkiviisaus ei historiantutkimuksessa ole mikään synti. Hietalahti osoittaa vakuuttavasti, että Suomen hallitseva eliitti ei ole ollut kiinnostunut rehellisyydestä edes jälkiviisauden muodossa. Vaikka talvisota johtui lähinnä epäonnistuneesta riskinotosta (edes Tanner ei syksyllä 1939 uskonut Neuvostoliiton hyökkäykseen Saksa-kortin takia), todellista poliittista laskelmointia ei ole haluttu myöntää, koska uhrimyytti ja siihen kiedottu kotimaisten päättäjien "viattomuus" ovat olleet poliittisesti niin hyödyllisiä. Suurin osa suomalaisista uskoo edelleenkin, ettei talvisotaa olisi voitu välttää, vaikka tosiasiat osoittavat ihan muuta. Sota oli poliittinen valinta, vaikka sitä ei tietenkään sinänsä haluttu. Poliittisten päättäjien ydin otti riskin, koska he luottivat siihen, että Saksan intressi nikkeliä kohtaan riittää pitämään Neuvostoliiton aisoissa. Riski petti, koska Saksa halusi antaa uppiniskaiselle Suomelle opetuksen siitä, miten suurvaltojen ja pienten maitten välisiä asioita hoidetaan.

Kaiken tämän avaamalla Hietalahti on syyllistynyt majesteettirikokseen. Hän asettaa kyseenalaiseksi kaiken sen kauniin ja liikuttavan, jolla talvi- ja jatkosotia on yli puoli vuosisataa hellitty näyttönä suomalaisuuden hienoimmista puolista. Talvisota oli todellisuudessa tarpeeton epäonnistuneen nokittelun seuraus, jonka avulla sekä Saksa että Neuvostoliitto osoittivat Suomelle sen paikan kansainvälisellä näyttämöllä. Suomi otti opiksi, mutta vain Saksan osalta. Suhtautuminen Neuvostoliittoon muutti vasta totaalisesti hävityn jatkosodan jälkeen, pakon edessä. Jatkossa Suomi teki, kuten Saksan etujen mukaan tuli tehdä. Tuon valinnan katastrofaaliset seuraukset eivät kuulu Hietalahden kirjan raameihin, mutta nekin tulevat ymmärrettävämmiksi, kun tunnetaan paremmin talvisodan taustoja. Saksa ei luovuttanut Suomea Neuvostoliiton etupiiriin salaisella lisäpöytäkirjalla, vaan Saksa käytti tuota lisäpöytäkirjaa opettaakseen suomalaiset jukuripäät ja anglofiilit tavoille.


Historian ymmärtämisessä ei ole tärkeää päästä osoittamaan syyttävällä sormella. Hietalahden konnagalleria on kyllä pitkä ja siinä ovat mukana melkein kaikki 1930- ja 1940-luvun alun suomalaiset poliitikot Mannerheimia lukuun ottamatta. Suomalaisten elämillä leikittely on vakava asia, mutta tärkeämpää on ymmärtää, etteivät asiat todellakaan tapahtuneet "vahingossa" tai "jotenkin vain". Ratkaisuilla oli taustansa, jotka joiltain osin vasta nyt alkavat selkiintyä ja oudoilta aina tuntuneet linjanvedot saavat luonnollisen selityksen. Ehkä yllättävintä on se, kuinka haluttomia useimmat suomalaiset historiantutkijat ovat olleet kaivelemaan syvemmältä sitä mahdollisuutta, että suomalaiset poliitikot ovat olleet kylmäverisiä pelureita, jotka ihan oikeasti uskoivat voittavansa. Ehkä se niin kirpaisee myöntää, että poliittinen tarkoituksenmukaisuus (uhrimyyttiä ei saa uhata) on johdatellut tutkijat ei-uskottaviin johtopäätöksiin. Antti Hietalahti on tässä suhteessa ehkä tehnyt suurenkin palvelun ammattilaisille - jos he vain ymmärtävät tuon palveluksen ottaa vastaan.