Prenikkateatteri

Sitä ehtii aina vuodessa unohtaa, mitä kaikkea koomista ja typerää itsenäisyyspäivän ns. virallisiin rituaaleihin liittyy. Tänään on uutisoitu niistä virallisin silmin ansioituneista miehistä ja muutamasta naisesta, joilla on kunnia ottaa vastaan jonkun "ritarikunnan" myöntämä kunniamerkki eli prenikka. En tiedä, kuinka edustava oma suhtautumiseni on ikäluokassani eli niissä suurissa. 1960-luvun hippunuorena en kovallakaan miettimisellä ole keksinyt mitään järjellistä syytä suhtautua tähän prenikkateatteriin vakavasti saati arvostavasti. Minulle tämä on pelkästään monarkiavajeesta kärsivien pakkotasavaltalaisten sijaistoimintaa.

Eikä tarvitse kenenkään tulla erikseen muistuttamaan, että siellä Neuvostoliitossahan ne prenikat vasta kunniassa olivatkin! Tiedetään ja suhtaudutaan myös prenikoiden itäversiohin samalla hilpeydellä, joskin on todettava, että siellä prenikkateatterin yhteiskunnallinen kattavuus oli meikäläistä paljon laajempi eli muutkin kuin eliittiin kuuluvat raskautettiin rintapieliin kasautuvilla romumetallisilla koristuksilla. Sitähän nokkela tietää tulleensa epädemokraattisesti hallittuun maahan, kun hallitsija tuskin pysyy pystyssä itselleen myöntämiensä kunniamerkkien vetovoiman takia.

Eikä tarvitse myöskään tulla epäilemään, että siinä se vanha hippikommari vaan kateellisena kuolaa, kun isänmaa palkitsee kunnollisen uran tehneitä, aisan yli potkimattomia ja muutenkin nuhteettomia eliitin jäseniä. Mikään ei tuottaisi minulle suurempaa (hetkellistä) iloa kuin lähettää Valkoisen Ruusun ritarikunnan sihteeristölle (kai heillä sellainen on?) vastauskirje, jossa kieltäydyn kohteliaasti, mutta päättäväisesti Valkoisen Ruusun ritarikunnan pronssisesta ansiomerkistä, vaikka sitä ei ole koskaan myönnetty kenellekään. Minusta valtiolliset ansiomerkit ovat yksinkertaisesti syvältä, erittäin syvältä. (Ansiomerkit ovat syvältä yleensäkin, mutta yleensä vaarattomia.)

* * *

En tiedä, kaipaatko lukijana lisäperusteluita, mutta koska vielä luet tätä, täältä niitä pesee.

A. Valtiolliset kunniamerkit ovat syvältä, koska niiden valintaperusteet ovat silkkaa silmänlumetta. Niitä ei myönnetä todellisten tekojen tai saavutusten perusteella, vaan johtavan aseman ja riittävän pitkän uran seurauksena (ikää täytyy myös olla, ritarikunta ei erityisemmin arvosta nuoruutta, mikä tiedoksi Robinille, Benjaminille ja myös Cheekille - hän tosin saattaa olla pian vaaravyöhykkeessä). Tänään viimeksi pankinjohtaja Reijo Karhinen näytteli Hesarissa "nöyrää" oloa, vaikka hänen pitäisi eliitin ytimeen kuuluvana oikein hyvin ymmärtää, mistä tässä teatterissa on kysymys.

B. Valtiolliset kunniamerkit ovat syvältä, koska ne ovat todellisuudessa eliitin sisäinen palkitsemisjärjestelmä, jossa ei yritetä edes muodon vuoksi teeskennellä demokratiaa. Äitienpäivänä saattaa aittapolulta parrasvaloihin napattu 20:n lapsen väsynyt äiti kiitävän hetken paistatella, mutta itsenäisyyspäivän alla ei rahvaalla ole paikkaa valokeilassa, paitsi jos sattuu olemaan ohiammuttu ja aivan hemmetin sitkeähenkinen veteraani. Nämä poikkeukset ovat kuitenkin samassa roolissa kuin Hesarin kiintiövasemmistolainen toimittaja: että voidaan sormella osoittaa, jos syytetään yksipuolisuudesta.

C. Valtiolliset kunniamerkit ovat syvältä, koska ne ovat aidon tasavaltalaisuuden näkökulmasta silkkaa monarkismin tekohengitystä. Jos prenikoita jakelisikin karusti oikeusministeriön 13. osaston prenikkajaosto,  mutta ei, pitää olla "Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan" kaltaisia teennäisyyksiä. Mikä ihmeen "valkoinen ruusu", ruusuhan on yleensä punainen? Vainko siksi, että keisarillisen Venäjän armeijan korkea upseeri Gustaf Mannerheim pääsi vaikuttamaan asiaan tämän alan asiantuntemuksellaan, eikä hän tietenkään voinut hyväksyä mitään punaista? No, toisaalta, onhan meillä vaakunassakin leijona, tuo Varsinais-Suomesta Koillismaalle ulottuvalla vyöhykkeellä niin yleinen suurikokoinen kissapetoeläin.

* * *

En missään tapauksessa haluaa riistää keneltäkään niitä miellyttäviä väristyksiä, joita tällaisen valtiollisen huomionosoituksen osuminen kohdalle saattaa synnyttää. Jos koko teatteria ei lakkauteta, jollekullehan niitä titteleitä ja prenikoita täytyy myöntää ja kadunmies moisesta vain hämmentyisi. Olen silti vakavasti sitä mieltä, että satavuotiaaksi sinnitellyt Suomen tasavalta pärjäisi vallan mainiosti ilman tätä jokseenkin irvokasta prenikkasirkusta. Irvokasta siksi, että sekä myöntäjät että vastaanottajat teeskentelevät. Teeskentelevät, että kyse olisi oikeasti "ansioituneesta toiminnasta isänmaan hyväksi" ja metallia saavat olisivat siinä objektiivisesti muita paremmin ansioituneita.

Itsenäisyyspäivän mitalisade on aina suunnattu, suunnataan ja tullaan suuntaamaan siihen kaveriporukkaan, jonka avulla valta pidetään niiden käsissä, joihin se vuonna 1918 päätyi ja jotka onnistuivat surkean veikkauskierroksen 1939-1944 tuloksista huolimatta pitämään tuosta vallasta kiinni. Sateen yksi suihku on tarkoitettu militääreille, jotka urheasti pitävät porvarilliset siviilit turvassa, vaikka kunnon rähinää ei ole ollut seitsemään vuosikymmeneen. Kyllä moisesta turhautumisputkesta jo muutama kenu joutaa prenikoida. Se toinen suihku suuntautuu luonnostaan sille samalle verkostolle, joka muun ajan vuodesta nostaa toistensa palkkoja ja palkkioita, jotta hajurako rahvaaseen ei pelkästään säily, vaan mieluummin kasvaa koko ajan.

Tiesitkö muuten, arvoisa lukijani, ketkä ei-suomalaiset ovat sadan vuoden aikana saaneet em. ritarikunnan ketjun? No esimerkiksi  Hermann Göring, keisari Hirohito, Nicolae Ceaușescu, Erich Honecker ja Bašar al-Assad. Monen muun lisäksi tietenkin, ei ritarikunta vallankäyttäjiä aseta eriarvoiseen asemaan, kaikki kuuluvat kuitenkin samaan kerhoon. Tai tiesitkö, että vuonna 1963 ritarikuntamme joutui vaihtamaan Akseli Gallen-Kallelan suunnitteleman hienon hakaristin kuusenhavuristiin, koska Charles de Gaulle joutui harmikseen peittelemään prenikkaansa ranskalaisten tuoreen äkäisiltä katseilta? Tekevälle sattuu ja prenikkateatterin pitkät näytäntökaudet ja vaihtuva ohjelmisto tuottavat yllätyksiä. Mutta tärkeintähän on, että eliitillä on kivaa keskenään.

 

 Kuvalla on yhteys blogitekstiin, vaikka se meneekin vähän mutkan kautta.