Miksi uskonnottomuus ei ole uskonto

Olin nuorempana aika ärhäkkä ateisti. Kuvittelin, että kyllä se siitä, kun pääsee rauhassa keskustelemaan ja argumentoimaan. Enpä olisi voinut pahemmin erehtyä. Tarkemmin ajatellen mistään elämäni keskusteluista uskonnollisesti ajattelevien ihmisten kanssa ei ole seurannut ainakaan mitään sellaista, minkä olisin itse voinut havaita, suuntaan tai toiseen. Havainnon masentama luovuinkin ateismista joskus 2000 luvun alussa ja olen siitä alkaen määritellyt itseni uskonnottomaksi.

Jos kuvittelin sen riittävän, tarjolla oli uusi erehdys. Missä tahansa maailmankatsomuksellisessa keskustelussa, jossa ateisti tai uskonnoton ottaa kantaa asiaan, jossain vaiheessa joku älypää keksii väittää, että ateistit ja vapaa-ajattelijat ovat vain yhden sortin fundamentalistisia uskovaisia. Tätä keskustelullista "nokkeluutta" viljelevät ihmiset ovat todennäköisesti kiukkuisia, kun omat argumentit loppuvat. Silti heidän väitteensä on niin eriskummallinen, että se kaipaa mielestäni hiukan pohdintaa.

Jos ohitamme sen loogisen ristiriidan, joka sisältyy väitteeseen, että olla uskomatta jumalaan olisi itsessään uskoa, voimme kuvitella fundamentalistisyytöksiin joitakin syitä. Silkka kiukku siitä, että ateisteilla ja uskonnottomilla on niin kovia perusteluja, vaikuttaa todennäköisesti joihinkin ihmisiin niin, että suusta alkaa tulla "ite olet" -syytöksiä, vaikka niissä ei olisi mitään tolkkua. Taustalla lienee ajatus, että pudottamalla ateistit uskovaisten tasolle he osoittautuvat yhtä erehtyväisiksi kuin uskovaiset - ainakin välittömän psykologisen reaktion tasolla.

* * *

Ehkä jotkut "ite olet" -syytösten sinkoajista tekevät niin silkaa nolostumista, kun ovat tajunneet, että todistustaakka tosiaankin on eriskummallisen väitteen esittäjällä ("Jumala on olemassa"), ei niinkään sillä, joka väitettä epäilee. Tämän yksinkertaisen toteamuksenhan pitäisi lopettaa jokainen jumala-keskustelu alkuunsa, koska uskovaiset eivät ole koskaan ottaneet todistustaakkaa kannettavakseen, vaan ovat kautta vuosituhansien tyytyneet joko kohauttamaan olkapäitään tai vetoamaan "uskon voimaan" ja väittämällä korskeasti, ettei jumalan olemassaoloa tarvitse todistaa, koska asia on inhimillisen todisteluvelvollisuuden yläpuolella (samalla nämä korskurit tietenkin tulevat myöntäneeksi, ettei heillä ole mitään väitteidensä tueksi).

Mutta entä jos uskova tai sellaisena esiintyvä ei kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä tarkoittaa olla uskomatta mihinkään korkeampaan voimaan? Voisiko se olla yhtä vaikeaa kuin on uskonnottoman ymmärtää, miksi ja miten normaaliaivoinen ihminen voi uskoa väitteisiin, jotka ovat hyvin yllättäviä ja joiden tueksi ei ole olemassa yhtään ainutta todistetta? Jos uskonnottomuus on käsittämätöntä, on tietenkin paljon helpompi niputtaa se muitten "väärien" uskomusten valtavaan joukkoon kuin ottaa se vakavana haasteena. Näin tekevät todennäköisesti ainakin ne, jotka eivät muutenkaan pohdiskele uskomustensa perusteita.

Itse olen päättänyt selittää näkemykseni kärsivällisesti jokaiselle, joka haluaa kuunnella ja ajatella. Olen myös päättänyt, etten esittele uskonnottomuutta lähetyssaarnaajien tyyliin "parempana vaihtoehtona". Jos kuulija ei vakuutu perusteluistani, asiaa tuskin auttaa vakuuttelu, painostus tai houkuttelu. Ns. taistelevan ateismin suurin ongelma eivät ole faktat, vaan ihmisen psykologia. Harhaisen maailmankuvan sisäistänyt ihminen ei näe sitä harhaisena, joten uusiin ajatuksiin voi päätyä vain oman polun kulkemalla, ei inttämällä. Meistä ihmisistä ei ole hauskaa huomata olleemme hölmöjä. Julkisesti vielä vähemmän hauskaa.

* * *

Uskonnottomuus ei ole uskonto, koska se ei pyri vastaamaan yhtään mihinkään. Uskonnottomuus on yhtä pieni asia kuin pisamattomuus. Uskonnottomuus ei ole alku, vaan lopetus, josta ei seuraa mitään. Uskonnottomuutta ei juhlita tai murehdita. Kun siihen on päätynyt, sen voi käytännössä unohtaa (vaikka ympäröivä maailma tietysti tekee unohtamisen vaikeaksi). Uskonnottomuus ei ole edes vastaamista väitteeseen, että jumala on olemassa. Se ei kiistele tai väittele, koska se ei ole ideologia, vaan taikauskon puuttumista. Uskonnottomuus on täysin immateriaalinen olotila, joka ei välttämättä reagoi mitenkään ulkomaailmaan. Sillä ei ole erityisiä tuntomerkkejä, se vain on.

Uskonnottomuus ei ole ideologia tai "vain yksi uskomus muiden joukossa", vaan useimmiten ideologisten pohdintojen lopputulos, pääteasema. Tämä voi kuulostaa karulta, jos aivot ovat täynnä metafyysisiä kysymyksiä ja luonnontieteiden tarjoama vastaus ei tunnu riittävän. En tiedä, miltä muista uskonnottomista tuntuu, mutta itse koen sen vain kielellisenä ilmaisuna sille, etten ole vähäisessäkään määrin taipuvainen taikauskoisuuteen. En myöskään "usko" tieteeseen, vaan pidän sitä yksikertaisesti parhaana todellisuuden kuvaamisen välineenä.

Aika yleisesti ilmeisesti ajatellaan, että uskonnottomalla ei voi olla moraalia eikä elämälle syvällistä tarkoitusta. Uskonnottomana tiedän, että asia on täsmälleen päin vastoin. Koska en voi vedota jumalan tahtoon, joudun tekemään moraaliset ratkaisut itse ja joudun siksi pohtimaan niitä koko ajan. Myös "elämän tarkoitus" on koko ajan pohdintaa vaativa asia, ellei laillani ajattele, että elämällä ei tarvitse olla mitään tarkoitusta. Uskonnoton on vapaa pohtimaan isoja ja pieniä asioita ilman ehtoja. Tässä mielessä ajattelen, että uskonnottomuus tarkoittaa ennen muuta vapautta ja velvollisuutta ajatella itse.