Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 8. joulukuuta 2016

Salaa muu?

Tähtitieteilijä ja toimittaja Anne Liljeström puhuu Hesarin henkilöesittelyssä "muunsukupuolisuudestaan". Verkkokeskusteluun osallistuneiden reaktioista päätellen aihe kiinnostaa monia, mutta samalla juttua on moitittu siitä, ettei se loppujen lopuksi avaa perimmäistä asiaa eli subjektiivista kokemusta yhtään ymmärrettävämmäksi. Ehkä jutun tarkoituksena olikin nostaa aihe esille, ei selittää sitä. Näin siksi, ettei toisen ihmisen sukupuolen kokemusta taida olla helppoa ymmärtää, jos ylipäätään mahdollista ollenkaan. Nythän ei puhuta biologiasta vaan psykologiasta - tai suoraan neuropsykologiasta.

Minusta Hesarin juttu ei tehnyt riittävän selväksi, ettei Liljeström puhu biologisesta sukupuolesta, joka ei ole mielipide tai subjektiivinen tuntemus. On ilmeisesti aivan eri asia syntyä "väärään" kroppaan kuin kokea olevansa biologisten vaihtoehtojen ulkopuolella. (Tästä asiasta en halua ryhtyä kiistelemään, kun en ole biologi, mutta käsittääkseni kromosomitasolla sukupuolia ei ole loputtoman monta). Myös Liljeström viittaa tähän harmitellessaan alitajuisia pyrkimyksiä korostaa hänen feminiinisyyttään esimerkiksi television maskeeraustuolissa. Täysin biologiasta riippumatta "muunsukupuolinen" ei halua tulla kohdelluksi korostuneesti miehenä tai naisena.

Jos ajatellaan, että biologia muodostaa aineellisen perustan sekä sukupuoleen liittyvien elinten, hormonien että aivojen tasolla, yksilön subjektiiviset kokemukset ovat biologian ja ympäristön (ympäröivän yhteisön) käyttäytymien välissä teoriassa ja käytännössä. Useimmat yhteisöt suhtautuvat asiaan aika yksitotisesti, eikä mitään "muita" liene siedetty kuin poikkeustapauksissa. Liljeströmin lailla tuntevien ihmisten kohtalo lienee historiallisesti ollut sopeutua jompaankumpaan pääsukupuoleen, hyvällä tai pakolla. Se, että tänä päivänä asiasta voidaan puhua ja se voi heijastua jopa lainsäädännössä sallivasti, lienee hyvin uusi ilmiö, jonka saanee elintilastaan kiittää yleistä seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvien ahdasmielisyyksien osittaista lievenemistä.

* * *

Yritin tosissani lukea Anne Liljeströmin kuvausta siitä, millaista on olla "muunsukupuolinen" ja joudun myöntämään, etten luultavasti kykene sitä ymmärtämään. Yritin muistella omaa elämääni ja varsinkin tuntemuksiani nuorempana. Muistan useinkin hassutelleeni pukeutumalla hameeseen. Olen leikkinyt innokkaasti pikkuautoilla, mutta toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa perinteisiin miesten piireihin (autot, urheilu, metsästys, ryyppääminen, testosteroniuhoilu). Muistan toisaalta antaneeni viiksien kasvaa jo varsin nuorena, koska pidin kasvojani jotenkin liian naisellisina ilman viiksiä ja partaa. Olen ensimmäisen lapseni syntymästä alkaen kokenut aika voimakasta hoitoviettiä, joidenkin tuttujen mielestä miehelle oudon voimakkaastikin. Tiedän pohtineeni useinkin, millaista olisi olla nainen. Joskus kateellisena, joskus kauhistuneena.

Olenko tällä perusteella salaa itseltänikin "muunsukupuolinen"? Biologisesti ja seksuaalisesti olen mies, enkä usko minkään visuaalisen piirteeni viestittävän epävarmuutta sukupuolestani. Silti, kun oikein uppoudun yritykseen ymmärtää Anne Liljeströmin maailmaa, joudun myöntämään, etten oikeastaan osaa sanoa, mikä muu määrittäisi minut mieheksi kuin biologia ja seksuaalinen käyttäytyminen. En voi kiistää, ettenkö olisi "heteromies", mutta jos joku kysyisi, tunnenko suurta yhteenkuuluvuutta muitten heteromiesten kanssa, niin vastaukseni olisi kielteinen. Asia ei missään tapauksessa ole minulle iso ja tärkeä, eikä minulla ole mitään vaikeutta esiintyä yhteiskunnan oletusten mukaisena heteromiehenä. Koko totuus se ei silti taida olla.

Kun jatkan syvemmälle, löydän aika paljon asioita, joissa en ole koskaan halunnut olla kuten muut heteromiehet enkä ehkä ole ollutkaan. Minulla ei ole ajokorttia eikä alfa-uroksen tarpeita. En koe itseäni äijäksi, enkä viihdy äijäilevässä seurassa. Välttelen riskejä ja vaaroja, viihdyn hyvin kotona. Kutsuilla leikin mieluummin lasten kanssa kuin juttelen joutavia tylsässä aikuisseurassa. En silti ole koskaan tuntenut tarvetta määritellä itseäni joksikin muuksi kuin mieheksi. Mutta johtuuko se vain siitä, ettei sellaista vaihtoehtoa ole ollut näkyvästi tarjolla? Vai pikemminkin siitä, ettei asia ole minulle kuitenkaan oikeasti tärkeä. En huolestu, jos joku ei pidä minua tarpeeksi "miehenä".En muista, että olisin moista koskaan murehtinut, en edes seurusteluyrityksissäni.

* * *

Mietin vielä sitä, voisiko "muun" kokemisessa olla eroa siitä riippuen, kumpaan biologiseen pääryhmään on sattunut syntymään. Anne Liljeström ei selvästikään halua olla nainen eikä mies, mutta minua asia ei niin huoleta. Stereotyyppisesti voisi ajatella, että yhteiskuntamme on aina suhtautunut suvaitsevammin ei-naisellisiin naisiin kuin ei-miehekkäisiin miehiin. Homofobian lisäksi ei-miehiin saattaa kohdistua suurempia vaatimuksia käyttäytyä biologian mukaisesti. Mutta ehkä vahvasti koetun "muunsukupuolisuuden" ongelmana onkin juuri se, että puoli pitäisi valita, vaikka itse ei ollenkaan halua. Tässä vaiheessa myönnän, että vaikka olisin kuinka häilyvästi "mies", en ole samassa tilanteessa kuin Anne Liljeström.

Kuinka pitkälle ihmisen subjektiivisia tuntemuksia pitäisi kuulla ja kunnioittaa? Eihän kukaan paheksu sitä, miltä Anne Liljeströmistä tuntuu, mutta jo se, ettei häntä saisi maskeeraajantuolissa kohdella naisena, asettaa ympäristölle haasteita, joihin ei välttämättä olla vielä kypsiä. "Oletettuun" sukupuoleen liittyviä ennakko-oletuksia on valtavan paljon, eikä ole realistista odottaa tai vaatia, että ne katoaisivat vain siksi, että joku "androgyyni" sellaista pyytää. Toisaalta Kanadassa ja Yhdysvalloissa on jo lainsäädäntöä, jonka perusteella voidaan määrätä rankkoja sakkoja siitä, jos yksilöä ei puhutella juuri sillä persoonapronominilla, jonka hän itse kokee oikeaksi. Eikä tämä ole vitsi, New York Cityssä on julkaistu 31 termin lista, josta valita ja joihin viranomaisten täytyy mukautua. NYCissä voi olla "drag queen", mutta myös "non-op", "HIJRA" tai "two-spirit", mitä ne sitten tarkoittavatkin (minulla ei ole aavistustakaan).

Näen tässä asiassa vahvan ylilyönnin vaaran (joka mielestäni on rapakon takana jo toteutunut). On yksi asia tunnustaa, että yksilöllä on oikeus kokea itsensä juuri sellaiseksi kuin haluaa ja toinen asia vaatia, että yksilöllä on subjektiivinen oikeus vaatia 250 000 dollarin sakon uhalla verovirkailijaa muistamaan, että tiskille tulee "two-spirit" tai "non-binary transgender". Minusta tuollaiset 31:n termin listat (Kanadassa huhutaan olevan jo 72 termiä valmiina) voisi jättää tutkijoille ja yksityiseen kanssakäymiseen. Ajatelkaa nyt vähän niitä lomakepohjiakin! Pahoin silti pelkään, että Anne Liljeströmin myötätuntoa herättävä puheenvuoro tulee meilläkin hukkumaan joululahjalistaa pitempien gender-vaatimusten alle. Itse olisin täysin tyytyväinen, jos voisin valita kyselykaavakkeesta vaihtoehdon "muu", jos siltä sillä hetkellä tuntuisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti