Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 3. helmikuuta 2017

Aina oikealla puolella

Olen suomalaisen upseerin poika, reservin luutnantti ja vakaumuksellinen pasifisti. Minulla ei ole Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuutta, mutta isän puolen sukutaustan puolesta voisi ollakin. Reservin upseerin tittelistä huolimatta henkilötiedoissani on ainakin virtuaalisesti paksu punainen merkintä, jonka takia (a) minua ei olisi otettu sisään Kadettikouluun eikä (b) päästetty reserviläisenä lähellekään mitään strategisesti tärkeää, "salaista" tai salaista. Syynä ei kuitenkaan ole ollut se, että isoisäni isoisä päätti tulla jostain Rostovin takaa kaukaiseen provinssikaupunki Gelsingforsiin yrittäjäksi. Syyksi riitti se, että olin ja olen yhteiskunnallisten näkemysteni takia "epäluotettava".

Viime päivinä on ihmetelty, valehtelevatko puolustusministeri Jussi Niinistö ja Suomen armeija, vai pelkästään jälkimmäinen. Itse epäilen, että vaikka Niinistö on perussuomalaisten edustaja, ei häntä niin täydellisesti ole voitu asioista sivussa pitää, ettei hän tuntisi Suomen armeijan historiallista ja nykyaikaista rakenteellista oikeistolaisuutta. Itse uskon tässä vaiheessa paljon enemmän Ylen toimittajia kuin kenraaleja. Heille totuuden kertominen ei tarjoa mitään etuja, mutta kaikki kiistämällä voidaan jatkaa "kansanarmeijan" illuusion ylläpitoa. En usko, että Ylen puoleltakaan ollaan valmiita penkomaan tätä asiaa pohjia myöten, kyllä toimitusjohtaja jossain vaiheessa puhaltaa pelin poikki.

Ääneen puhutaan vain Venäjästä ja sen vaikutusvallasta, mutta koko ajan kaikki asioista vähänkin perillä olevat tietävät, että puhutaan myös niistä suomalaisista, joiden isänmaallisuutta ja luotettavuutta kriisin hetkellä epäillään. Kaksoiskansalaisuudesta voidaan puhua ääneen, minun kaltaisistani ei. Suomalaisten jakaminen luotettaviin isänmaallisiin ja epäluotettaviin epäisänmaallisiin oli julkista arkea 1920- ja 1930-luvuilla, mutta Neuvostoliiton voittoon päättyneen sodan jälkeen kaikki se piti painaa pinnan alle, näkymättömiin ja kuulumattomiin. Mutta ei se mihinkään kadonnut, tietenkään. Armeija on aina ja kaikissa yhteiskunnissa vallassa olevan luokan ja eliitin työkalu. Suomen armeija on ollut pian sata vuotta valkoisen, porvarillisen Suomen armeija. Jos se sodan jälkeen hetken näytti joltain muulta, se häivähdys ei kauaa kestänyt.

* * *

Ideologisesti epäluotettavien kansalaisten diskriminointi jopa armeijassa olisi perustuslain vastaista, joten virallisesti sitä ei tietenkään esiinny. Jokainen armeijan käynyt julkisesti vasemmistolainen kuitenkin tietää, miten homma toimii. Suomen armeija on itse itseään täydentävä säätiö, jonka palvelukseen otetaan vain "sopivia" ihmisiä. Ei niin, etteikö jopa vastuunalaisissa tehtävissä saattaisi joku demari olla - muistan itse rajut huhut Kadettikouluun päässeestä demarista 1970-luvulla -, mutta todennäköisesti hänkin on demari tannerilaisittain, ei mikään "tuomiojalainen". Varusmiehet ovat tietenkin eri asia, vaikka vahvistamattomien huhujen mukaan erinäinen joukko kommunistiksi leimattuja olisi erityisesti 1970-luvulla saanut vapautuksen palveluksesta hyvin köykäisin perustein. Ei niitä pahimpia agitaattoreita haluttu edes varusmiehiksi. Parempi oli pitää ne ulkopuolella.

Ei minua Helsingissä asuessani koskaan häiritty kertausharjoituskäskyillä, mutta kun asuin joitakin vuosia Kainuussa, siellä oli pula reservin upseereista niin kova, että kaltaiseni K-mapin äijäkin kutsuttiin muutamaksi päiväksi maastoon. Kuten varusmiesaika, myös nämä muutamat reservin harjoitukset olivat perin opettavaisia (typeriä, mutta opettavaisia). Ensinnäkin vahvistui oletus, että armeija valmistautuu ainakin tykinruokaporukan kohdalla edelleen pitkin pääteitä idästä panssarivaunuilla köröttelevän vihulaisen varalle. Tätäkin mielenkiintoisempaa oli erään ilmeisesti hiukan liikaa ilolientä nauttineen paikallisen gauleiterin uhopuhe siitä, mitä tapahtuu, kun liikekannallepanokäsky tulee. Kun ketään kantahenkilökuntaan kuuluvaa ei ollut kuulolla, tämä sankari kertoili varsin avoimesti siitä, miten salaistakin salaisempi systeemi toimii.

Viesti tulee ensin tietysti gauleiterin kaltaisille varmoille yhteyshenkilöille. Seuraavaksi pannaan turvasäilöön epäilyttävät tyypit (siis minut, kaksoiskansalaiset ja varmaan myös maahanmuuttajat taustastaan riippumatta - tarinan aikaan asia ei vielä ollut ajankohtainen). Lopuksi kootaan niistä luotettavista ja isänmaallisista etukäteen tehdyn suunnitelman mukainen joukkio sotakuntoisia miehiä. Avainhenkilöitä olivat tietysti metsästäjät, rajamiehet ja "määrättyjen" klubien jäsenet. Gauleiterimme huomasi jossain vaiheessa olevansa ehkä liian puhelias ja korosti, että tällaisista asioista ei tietenkään saa puhua ääneen. Eihän sitä voi tietää, milloin sellainen epäluotettava "isänmaanpetturi" on kuulolla.

* * *

Minusta on aivan turhaa kiistellä siitä, ovatko armeijan vakanssit kaikille avoinna. Eivät ole, tietenkään, eivät ole koskaan olleet eivätkä tule koskaan olemaan. Armeijan kaltainen organisaatio toimii vain osittain ns. parlamentaarisessa valvonnassa, monet asiat se päättää täysin itsenäisesti ja siviilejä vaivaamatta. Kaikkein salaisimpien organisaatioiden osat eivät ole mukana eduskunnan budjetissa, vaikka valtion rahaa käyttävätkin. Näin on kaikissa maissa järjestelmästä riippumatta. Sitä voi turvallisesti pitää ns. oletusarvona kaikkialla. Armeija on tiedustelupalveluiden lisäksi aina se yhteiskunnan nurkka, jossa yleiset lait pätevät vain näennäisesti. Järjestelmä toimii, koska armeijan edustajat kiistävät kaiken jyrkästi ja koska sanattoman sopimuksen perusteella ideologisesti riittävän samanhenkiset päättäjät teeskentelevät uskovansa, mitä armeija sanoo.

Historian ironiaa tietenkin on, että kansallis-oikeistolaisen Venäjän hallinto on Suomen armeijan näkökulmasta yhtä epäilyttävä kuin oli aikoinaan Neuvostoliiton hallinto. Venäjän kohdalla edes yhteinen oikeistolainen ideologia riitä tekemään naapurista luotettavaa. Tunne lienee molemmpinpuolinen. Kun oikeistolainen puolustusminsiteri julmistelee oikeistolaisten johtamalle Yleisradiolle oikeistolaisten täydellisesti hallitseman armeijan puolesta, täytyy ehkä henkäistä muutaman kerran paradoksin ymmärtämiseksi. Avain on tietysti russofobia, joka on porvarillisuuttakin vahvempi ideologia. Niinistön fobiat eivät välttämättä kumpua ihan samasta lähteestä kuin kenraaleilla, mutta kyllä se heidät samalle puolelle varmistaa.

Mutta miksi siis Yleisradio on ruvennut keikuttamaan valkoisen armeijan venettä? Onko joku ihan oikeasti huolissaan Suomen kansalaisten tasa-arvoisesta kohtelusta armeijassa? Jos on, sitä huolta tulee riittämään, vaikka kaksoiskansalaisuusasia ratkaistaisiin lailla tai millä muulla tahansa tavalla. Omassa kiihkeässä poliittisessa nuoruudessani kiisteltiin siitä, onko parempi boikotoida porvarillista armeijaa (siviilipalvelus) vai yrittää vaikuttaa siihen sisältä päin (normaali asepalvelus, pyrkiminen aliupseeri- ja upseerikouluun). Reservin upseerina kannatin jälkimmäistä, vaikka tiesinkin, että armeija on umpiporvarillinen maailma, jonka muuttaminen ei ole mahdollista. Minusta tuli kuitenkin pasifisti, joskaan ei armeijan ideologisen valkoisuuden takia. Minulle kaikki armeijat ovat nykyään saman värisiä, kuoleman mustia.

* * *

En pidä siitä, että armeija ja porvarilliset vallankäyttäjät eivät myönnä armeijan poliittista väriä. Se on ohittamaton tosiasia, josta ei kuitenkaan saa puhua ääneen. Tämä vaikeneminen on asian vaarallisin puoli, ei niinkään se, ettei vasemmistolaisesti ajatteleva ihminen pääse näkemään armeijan strategisia papereita, tukikohtia ja asejärjestelmiä. Tietenkin tämä kansalaisten jakaminen luotettaviin ja epäluotettaviin on sietämätöntä ja perustuslain vastaista. Sitä muuria ei kuitenkaan hevin rikota, en itsekään ole pitänyt pään takomista mielekkäänä. Aina löytyy jokin näennäisesti legitiimi peruste sille, ettei epäluotettavaa päästetä näkemään ja kokemaan liikaa. Armeijan pakasta eivät valttikortit lopu koskaan kesken.

On kuitenkin eri asia todeta asioiden tila ja tyytyä periaatteelliseen kritiikkiin kuin teeskennellä Jussi Niinistön tavoin, että Suomen armeija kohtelee kansalaisiaan tasa-arvoisesti ja vielä vaatia, että muidenkin täytyy yhtyä teeskentelyyn. Isänmaan puolustaminen, isänmaan etu ei ole sama asia kuin eliitin, vallassa olevien etu. Jussi Niinistö palvelee Suomen nykyistä eliittiä (ikä yli 100 vuotta), kuten tekee myös Suomen armeija (epäilyt epäisänmaallisesta hingusta alistua Naton päätäntävallalle eivät mahdu tämän tekstin puitteisiin) ja päättäjien suuri enemmistä. Minäkin haluan suojella isänmaatani, mutta myös ja ennen muuta tältä samalta eliitiltä, ahneelta ja epäisänmaalliselta oikeistolaiselta porvaristolta, joka tiukan paikan tullen on ennenkin hypännyt milloin Saksan, milloin Yhdysvaltain sylikoiraksi.

Loppuvuodesta tunteet tulevat kiihtymään. Jos Jussi Niinistö on joulukuun alussa edelleen puolustusministeri, hän tulee pitämään perinteisiä juhlapuheita perinteisesti hurraaville kansanjoukoulle. Minä taas muistutan siitä, että eliitti ei koskaan anna kaikille suomalaisille samaa arvoa. Veneen keikuttaja tai sellaiseksi leimattu on automaattisesti alempiarvoinen tai suoraan arvoton, oikeudeton ja saa kuulla kunniansa, kuten nyt Yle (nykyisissä oloissa ei kuitenkaan kuulaa kalloonsa). Historia tuntee puolta vaihtaneita armeijoita. Sen varaan ei Suomessa kuitenkaan kenenkään kannata laskea. Armeija valitsi puolensa vuonna 1918 - tai eliitti armeijansa, ihan kuinka vain asian haluaa ilmaista. Muutosta ei ole näköpiirissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti