Ettei romahdus olisi lopullinen

Maailmanlopun ennustaminen on todennäköisesti yhtä vanha harrastus kuin luomiskertomusten keksiminen. Tavallisimmin lopullista loppua odotetaan jonkin katastrofaalisen luonnonilmiön muodossa. Se on täysin perusteltuakin, sillä jos jossain lähistöllämme sattuu räjähtämään supernova tai riittävän kookas taivaankappale iskeytyy Maahan, kiireemme loppuvat siihen paikkaan.

Useimmiten maailmanloppua manaillaan kuitenkin uskonnollisin motiivein eli pelotellaan ihmisiä käyttäytymään jonkin tietyn normiston mukaisesti, jottei jumala vihastu ja tuhoa meitä. Tähän pelottelukuvastoon kuuluu, että nämä jumalat käyttävät vihansa välineinä meille tuttuja luonnonilmiöitä kuten liikaa vettä, maanjäristyksiä, kaikkialle pursuavaa tulikuumaa laavaa ja tietenkin taivaalta niskaan satelevia tulikiviä.

Älyllinen ihminen säikähtää silti paljon enemmän, kun lukee David Jonstadin kirjan Sivilisaation loppu (Into 2016) kaltaisen asiallisen tietoteoksen. Siinä ei spekuloida vaan nojaudutaan runsaan historiallisen aineiston sivustatuella muutamaan varsin hyvin perusteltuun luonnontieteelliseen tosiasiaan ja todetaan, että jonkinlainen romahdus on vääjäämättä edessä. Aikataulu on auki, mutta päättely on melko aukoton. Monimutkainen nykymaailma on ollut mahdollinen vain käyttämällä suunnattoman pitkinä ajanjaksoina fossiilisiin polttoaineisiin kerääntynyttä energiaa. Tämä varanto ei kuitenkaan ole loputon, vaan olemme todennäköisesti jo nyt siirtyneet vaiheeseen, jossa niukkuus alkaa vaikuttaa globaalisti.

* * *

Jonstadin esityksen johtoajatuksena on, ettei energiaa riitä kaiken sen monimutkaisuuden ylläpitämiseen, jolle moderni maailma rakentuu. Monimutkainen järjestelmä ei ole resilientti eli joustava (tässä puhutaan käsittääkseni suunnilleen samasta asiasta, jota Nassim Nicholas Taleb kutsuu termillä anti-hauras, antifragile), vaan sen kohtalona on romahtaa, kun käytettävissä olevan energian määrä vähenee.

Jonstad ei ole viihdekirjailija, joten romahduksen kauhujen kuvailun sijasta hän keskittyy pohtimaan, millä tavoin moderni yhteiskunta voisi muuttua nykyistä resilientimmäksi. Hänen reseptinsä on melkein yhtä karvas kuin Pentti Linkolalla, mutta täysin nieltävissä täydellisen romahduksen vaihtoehtona. Olennaista on hidastaa, vähentää monimutkaisuutta, pienentää yksiköitä, parantaa omavaraisuutta ja tietenkin ennen muuta lopettaa uskominen ikuiseen kasvuun, joka perustuu valheeseen ylimääräisen energian ikuisesta saatavuudesta.

Mitä Jonstad sanoo ydinenergiasta ja mahdollisista sen ylikin menevistä mahdollisuuksista korvata fossiilisten energialähteiden käyttö? Yllättäen Jonstad ei sano niistä yhtään mitään. Ratkaisu on joko outo lipsahdus tai sitten hyvin harkittu ratkaisu kuvan pelkistämiseksi. Itse olin joka tapauksessa pettynyt, ettei Jonstad vaivaudu vastaamaan tämän maailman eskovaltaojien toteamukseen, ettei romahdusta tule, koska ihminen (siis insinööri, tiedemies) keksii öljyn tilalle loppumattoman uuden energialähteen. Jos esimerkiksi fuusiovoimalaitos yhtäkkiä saataisiin taloudellisesti ja teknisesti kannattamaan, muuttaisiko se Jonstadin hahmottelemaa prosessia? En tiedä, ei välttämättä.

* * *

Todennäköisesti David Jonstad ei olekaan ensi sijassa kiinnostunut väittelemään spekulatiivisista näkökohdista (meillä ei ole öljyn korvaavaa ratkaisua, koska fissiovoiman ongelmat tekevät siitä äärimmäisen epäresilientin energialähteen). Häntä kiinnostaa saada käynnistymään muutos maailman ihmisten mielissä. Muutos, jonka tuloksena korvaamme sokean uskon tuhoon tuomittuun ideologiaan käytännön toimilla, joilla voimme sitä omaa resilistenssiämme parantaa.

Jonstad uskoo paluuseen maalle, joka ei kuitenkaan merkitse paluuta kokonaan tai pelkästään maalle. Jatkuvalle kaupungistumiselle, ihmisten keskittymiselle äärettömän monimutkaisesti rakentuneisiin teknisiin keskuksiin Jonstad ei anna mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Kysymys ei ole siitä, romahtaako fossiilisten energialähteiden varaan rakennettu jatkuvan kasvun ja keskittymisen maailma. Kysymys on pelkästään siitä, millä tavalla ja millä aikataululla romahdus tapahtuu. Juuri niihin Jonstad haluaa vaikuttaa.

Jonstad ei spekuloi sen paremmin tekniikan kuin politiikankaan ulottuvuuksilla. Ilmeisesti hän ajattelee, etteivät insinöörit ja poliitikot halua kuulla ikäviä totuuksia vaan lykkäävät muutoksen tielle astumista, vaikka hiukan eri syistä. Siksi kannattaa puhua suoraan niille kansalaisille, jotka piittaavat jo nyt siitä, miten asioita hoidetaan. Itse olisin kaivannut kirjaan hiukan yhteiskuntapoliittista ärhäkkyyttä, mutta ymmärrän myös Jonstadin ratkaisun. Hän ei halua käynnistää keskustelua, hän haluaa, että ryhdymme käytännön toimiin estääksemme romahduksen muuttumisen lopulliseksi.