Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kaikki mitä et koskaan halunnut tietää

Juhani Suomi on viimeisiä mohikaaneja, ellei peräti viimeinen. Siinä ulkopoliittisessa prosessissa, jonka kuluessa sodanjälkeinen realistinen ulkopolitiikka Venäjän suuntaan muutettiin Yhdysvaltoja nuoleskelevaksi, Natoon hinkuvaksi seikkailupolitiikaksi, siinä Juhani Suomi ei näe oikeastaan mitään hyvää. Tämä prosessi on kuitenkin kitkerä loppunäytös pitkässä kertomuksessa, jonka Suomi on koonnut tuoreeseen kirjaansa Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus (Tammi 2016).

Suomen historiikki on niin perusteellinen, että tähän magnum opukseen tuskin kellään on mitään olennaista lisättävää, vaikka arkistoista tietysti aina uusia detaljeja löytyykin. Kokonaan eri asia ovat johtopäätökset. Juhani Suomi on korostuneesti ja tunnetusti Kekkosen miehiä, eikä hän mitenkään peittele Kekkosen poistumisen jälkeiseen aikaan kohdistamaansa tyytymättömyyttä, vaikka se pääosin onkin muotoiltu kohteliaan ironian muotoon.

On todella hienoa, että nykymaailmassa vielä tällaisiakin perusteoksia julkaistaan. Suomen kirjan aihepiiri on mitä ajankohtaisin, mutta tietysti väärällä tavalla, kun se kritisoi nykyistä Venäjä-politiikkaa ja osoittaa historian voimalla, kuinka paljon osaavammin asioita ennen hoidettiin. Halutonkin joutuu myöntämään, että mikään ei peruskuvioissa ole muuttunut, vaikka Stalin on vaihtunut Putiniin. Venäjän sotilasstrategiset ja puolustuspoliittiset tarpeet ovat ennallaan, vaikka maailma ympärillä on rajusti muuttunut.

* * *

Juhani Suomen upea teos herättää varmasti närää niissä oikeistohenkisissä piireissä, joiden mielestä Kekkosen aika piti jo unohtaa ja ymmärtää, että nyt maailmassa määrää Yhdysvaltain johtama Läntinen Liitto eli Nato. Närän ymmärtää, sillä Suomi marssittaa lukijan silmien ohi niin valtavan määrän todistusaineistoa, että vastahakoinenkin - jollaisiin itse en tosin kuulu - joutuu myöntämään, että kovin samanlaisilta kuulostavat tarinan vaiheet, otti minkä vuoden tahansa tutkittavaksi. Aina on ollut kysymys siitä, että meriteitten osalta sumputettu Venäjä on huolissaan Saksan suunnalta tulevasta hyökkäyksestä ja haluaa Suomelta takuut siitä, ettei Suomi ainakaan heti ja halukkaasti anna maatilkkuaan hyökkääjän käyttöön, kuten on aikaisemmin antanut.

Suomen tapa kirjoittaa perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti on palkitsevaa sille, joka janoaa tietoa, mutta voi se pinnallisemman kiinnostuksen kohdalla kääntyä itseään vastaankin. Itsekin joudun varaamaan kirjan kirjastosta uudelleen, koska en ihan ehtinyt kuukaudessa kaikkea läpi käymään. Silti tekee mieli sanoa, että tämä taival kyllä kannattaa tarpoa läpi. Suomi tietää asiasta käytännöllisesti katsoen kaiken ja on ollut myös itse mukana kuvioissa hyvin lähellä vallan ydintä, joten mukana on myös omakohtaista tietämystä, vaikka kirjoittaja ei itseään esiin tuokaan.

Blogini otsikko syntyy suoraan siitä tosiasiasta, että Juhani Suomen kirjan viesti on nyky-Suomessa totaalisesti kielletty. Se viesti - että Venäjällä on legitiimit perustelut hakiessaan Suomen suunnalta sotilaspoliittisia turvatakuita -, ei kerta kaikkiaan kelpaa Natoon koko 2000-luvun salaa hiipineelle valtiolle ja sen eliitille, joka on päättänyt laittaa kaikki munansa Yhdysvaltain koriin. Suomen oikeistolainen eliitti ei halua tietää faktoja Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän yhteisestä turvallisuushistoriasta, koska niistä ei voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen: Natoon liittyminen on avoin sodanjulistus Venäjän suuntaan ja Suomelle onneton ratkaisu.

* * *

Ulkopoliittinen osaaminen on Suomessa vaihdettu "läntisen linjan" kritiikittömäksi seuraamiseksi. Toki ammattidiplomaatteja edelleen on, mutta kun halutaan ottaa kantaa, asialle värvätään jokin Ulkopoliittisen instituutin kaltainen yhden aatteen toimisto. Nykyinen SOS-hallitus tuntuu suorastaan ylpeilevän sillä, miten vähäistä sen ulkopoliittinen itsenäisyys ja rohkeus on. Nöyrä alistuminen EU:n ja Yhdysvaltain ulkopoliittisen päätöksenteon mukaiseen käytökseen on johtanut siihen, ettei Suomella enää ole itsenäistä ulkopolitiikkaa. Sitä voidaan juhlapuheissa teeskennellä, mutta teeskentelyksi se jää. Päätökset tehdään Bonnissa ja Washingtonissa.

Se lienee selvää, että Juhani Suomen kaltaisen kadonneen maailman tietäjän sanomaa ei haluta kuunnella ja vielä vähemmän ottaa siitä viisautta nykyhetken ratkaisuihin. Linja on valittu ja se on ihan muuta kuin YYA-sopimuksen ydin eli realismi suhteessa naapuriksi sattuneeseen suurvaltaan. Linjan valintahan ei ole ideologinen, kummallakin puolella rajaa valtaa pitää oikeistolainen hallinto, vaikka sen kansallismielisyyden aste on Venäjällä paljon korkeampi kuin itsenäisyydestään iloisesti luopuneessa Suomessa. Linjana on pysyvä Venäjän vastaisuus, mitä kaikkea se milloinkin tarkoittaa. Tai ainakin siihen hetkeen asti, jolloin isännät ja emännät ilmoittavat, että nyt se Venäjä onkin taas liittolainen ja pahan puhuminen täytyy lopettaa.

Historia on usein turhauttavaa, myös siitä lukeminen. Historian ymmärtämisestähän ei yleensä seuraa, ettei virheitä tehtäisi uudelleen, joskus jopa ilomielin ja suurella haulla. Juhani Suomen näkemys historiasta on pragmaattinen, vaikka sellainen ei ole muodikasta. Kaltaiseni poliittisen historian harrastaja on joka tapauksessa kiitollinen siitä, että Juhani Suomen kaltainen asiantuntija jaksaa kirjoittaa meille tavallisille kansalaisille, vaikka julkista kiitosta ei liiemmin tule. Jos aiot sanoa jotain Suomen ja Venäjän suhteista, etkä ole lukenut tätä kirjaa, et todennäköisesti tiedä, mistä puhut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti