Ei pelkästä kateudesta

Suomalainen tapa käsitellä näkyvästi edellisen vuoden verotustietoja marraskuun harmauden kunniaksi herättää aina intohimoja. Meidän vähävaraisten mielestä verotustietojen julkisuus on hyvä asia, moni ei-vähävarainen puhisee raivosta ja ties mistä muusta syystä. Puhutaan "yleisestä kateuspäivästä" ja "palkkajahdista". Ajatus lienee, että julkisuudessa sinänsä on jotain torjuttavaa ja että ainakin on kyse sietämättömästä kateudesta.

Varmasti myös kateudesta. Kukapa ei nauttisi mielellään kymppitonnin kuukausipalkkaa ja seuraisi pankkitilille valuvia pääomatuloja. Kun usein tässä asemassa olevat ihmiset eivät tunnu tekevän sen kummempaa työtä kuin 2500 euroa kuussa ansaitseva hoivaihminen, inhimilliselle kateudelle on luonnollinen perusta. Suomessahan ei perinteisesti ole varakkuudella rehennelty, kuten joissakin muissa kulttuureissa tapana on, vaan syntymärikkaat ovat ymmärtäneet vaieta, pukeutua ja elää kuten muutkin. Vasta 2000-luvulla on kulttuuri ollut muuttumassa: muutkin kuin työeläkejärjestöjen johtajat esiintyvät röyhkeästi tunnuksella "tämä kuuluu minulle", "olen ansainnut kaiken tämän varakkuuden". Kyllähän se kateuden syntiä lisää.

Mutta että kysymys olisi vain kateudesta, se on tietenkin pötypuhetta. Julkinen keskustelu varallisuuseroista, verotuskohtelusta ja kohtuudesta on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeää. Varakkaiden kyky elää eristyneenä todellisuudesta on varsinkin Suomessa rajallinen, joten heillekin on tärkeää, ettei se kateus muutu väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi. Meille muille keskustelu on tärkeää, jotta eriarvoisuus ei lisääntyisi vaan vähentyisi. Varakas voi itsekkäästi vastustaa eriarvoisuuden vähentämistä, jos epäilee sen merkitsevän oman varakkuuden vähenemistä tai sitä, ettei varakkuus enää ole yhtä hienoa kuin aikaisemmin. Mutta onhan se selvää - ellei nyt ihannoida brutaalia vallihautayhteiskuntamallia -, että kaikkien edun mukaista on, etteivät varallisuuserot kasva hallitsemattoman suuriksi.

* * *

Tämän aamun Hesarissa espoolainen Leena-Maija Soini kirjoitti "palkkajahdista" ja väitti, että yhteiskunta pysyy pystyssä sen ansiosta, että naapuri on varakkaampi kuin itse on. Minusta Soinilla on tässä kaksi väärää väitettä. Ensinnäkään kukaan ei "jahtaa" Suomessa ketään palkan takia. Jos varakas kokee julkisen keskustelun kiusallisena, ehkä kannattaa sitä peiliä katsoa ja kysyä, miksi se keskustelu kiukuttaa. Siksikö, että siellä syvällä, pois arjesta tungettu omatunto muistuttaa, ettei se oma varakkuus aina ole rehellisellä työllä saavutettua? Julkisen verokeskustelun kohteena ovat vain aidosti suurituloisimmat, eivät edes kaikki varakkaat. Jos puhutaan "jahdista", pitäisi olla jotain näyttöä siitä, että julkisuudesta on seurannut jotain konkreettista haittaa - paitsi kateutta. Ainahan siitä varakkuudesta ja kateuden kohteena olemisesta eroon pääsee.

Vielä kestämättömämpi on Soinin logiikka varakkuuden merkityksestä yhteiskunnan pystyssä pitämisessä. Jos nyt unohdetaan veroparatiiseihin piilotetut miljoonat - nehän eivät ole näissä keskusteluissa edes mukana, koska verottaja ei niistä tiedä -, fakta on, ettei suomalainen yhteiskunta pyörisi varakkaiden maksamilla veroilla kovinkaan pitkään, heitä on yksinkertaisesti liian vähän. Veronsa nipottelematta maksavalla erityisen varakkaalla ihmisellä tai yhteisöllä voi toki olla pienellä paikkakunnalla merkitystä, mutta vastaavasti monet varakkaat pääomatuloista nauttivat eivät osallistu kunnallisveron maksamiseen eurollakaan. Suomen päättäjät kun ovat vapauttaneet pääomatulot jostain syystä kokonaan kunnallisverotuksen ulkopuolelle. Tällaisista ratkaisuista julkista keskustelua juuri kaivataan.

Leena-Maija Soinin tapaan ajattelevat näkevät tulonjaon taisteluna, jossa tappiolle jääneiden luusereiden pitäisi ymmärtää vaieta kiitollisena siitä, että saavat sentään olla olemassa, vaikka eivät selvästikään ole varakkaan veroisia eläjiä. Tällaista itsekkyyttä ei tietenkään pidä yleistää kaikkien varakkaiden piirteeksi, vaikka vanha sanonta rikkaiden saituudesta todennäköisesti pitääkin paikkansa. Vastapainona ovat jotkut "uusrikkaat", jotka pitävät verojen maksamista reiluna meininkinä ja haluavat omaa menestystään jakaa. Mikään yleinen asenne tämä ei varakkaiden keskuudessa näyttäisi kuitenkaan olevan. Korjatkaa vapaasti, jos olen väärässä.

* * *

Verotustietojen julkisuus ja mahdollisuus keskustella asiasta numeroiden pohjalta on tietenkin vasta lähtökohta, mahdollisuus. En ole itse havainnut, että vuosittaisesta veromekkalasta olisi koskaan seurannut syvällisempää pohdintaa siitä, mitä kaikkea jyrkistä tuloeroista - niistähän lähinnä on kyse - voi seurata ja seuraakin. Pitkään aikaan ei ole enää ollut muodikasta puhua taloudellisesta tasa-arvosta hyveenä, koska vallitseva markkinaliberalistinen ideologia pitää tuloeroja aatteellisena itseisarvona, olivat perustelut miten kiistanalaisia hyvänsä. Perinteinen sosialistinen argumentointi on julkisuudessa työnnetty niin marginaaliin, ettei sitä kukaan enää kuule. Se ei silti tarkoita, ettei se voisi olla täysin ajankohtaista.

Pienillä tuloeroilla on todennäköisesti psykologisesti ahkeroimista ja pinnistelyä virvoittava vaikutus. Tietoisuus siitä, että työskentelemällä hiukan tehokkaammin voisi saavuttaa naapurin tulotason, voi toimia myönteisenä voimana. Toisaalta lienee selvää, että tuloerot, joita pidetään kohtuuttomina, eivät tällaista myönteisyyttä synnytä, vaan lähinnä ärtymystä, kiukkua ja ehkä jopa poliittista aktiviteettia. Voisi siis kuvitella, että varakkaiden kannattaisi edistää toimia, jotka vähentävät kateutta ja tuloeroista johtuvaa vihamielisyyttä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, varakkaat eivät yleisesti ottaen piittaa tuloerojen ikävistä seurauksista. He pitävät mieluummin isot tuloerot ja oman sijoittumisensa silläkin uhalla, että yhteiskuntarauha voi järkkyä ja pitkällä tähtäimellä saattaa varakas hankalaan tilanteeseen.

Varakas ei piittaa, koska hänen ei ole pakko. Riittävä tulotaso mahdollistaa eristäytymisen, tiukan paikan tullen fyysisen siirtymisen sellaiseen elinympäristöön, jossa ilmasto on miellyttävä ja kukaan ei uhkaa sosialisoida varakkaan omaisuutta. Näitä paikkoja riittää ainakin toistaiseksi ja käyttäjiä piisaa. Oikein rikkaathan ovat aina eläneet sillä lailla. Ei-varakas ei voi pakottaa varakasta yhtään mihinkään. Suomen kaltaisessa näennäisdemokratiassa voi tietysti äänestää ja toivoa, että se edustaja ei liian nopeasti unohda, kenen äänillä tuli valituksi. Mutta siihen se vaikuttamisen mahdollisuus ei-rikkaalle jämähtääkin. Liekö siis suurikaan ihme, jos edes kerran vuodessa ei-varakas harrastaa masokistista rituaalia lueskellen ihmisistä, joiden tulot kuukaudessa ovat moninkertaiset omaan vuosituloon verrattuna. Sen päälle sitten taas lottoamaan, mitäpä sitä tavallinen ei-varakas muuta.