Ei edes tiede ole turvassa

Minusta Tiina Sarjan kirjalle Kuka oikein tietää : Kun mielipide haastoi tieteen (Docendo 2016) annettu nimi ei tee sisällölle ihan oikeutta. Kyllä Sarja tästäkin kirjoittaa, mutta se on pikemmin peruste kirjoittaa laajasti ja perusteellisesti siitä, mitä tiede on, mitä se ei ole ja miksi se on ylivoimainen väline hyödyllisen tiedon jalostamisessa. Pääosin tämä kirja on nimittäin asiallista ja suorastaan oppikirjamaista johdatusta siihen, miten tiedeyhteisö ja siihen liittyvä julkaisutoiminta ovat rakentuneet, miten ne toimivat ja miten ne pärjäävät monen kirjavan haastajaporukan kanssa. Näkökulma sopii mainiosti kirjoittajalle, joka on sekä tekniikan tohtori että tiedeviestinnän maisteri.

Tiina Sarja kirjoittaa korostuneen asiallisesti, kuin halutakseen korostaa, ettei häntä saa houkuteltua samoihin käytös- ja ilmaisutapoihin kuin mihin tieteen kriitikot usein näyttävät mieltyneen. Tämä asiallisuus, välillä suoranainen kuivakkuus, on tietysti kaksiteräinen asia. Oppikirjan täytyykin sellainen olla (siis asiallinen), mutta kun kirjan otsikko viittaa ajankohtaiseen polemiikkiin, jää Sarjan perusteltu, mutta jotenkin laimeaksi jäävä analyysi vähän harmittamaan. Monia tieteen menetelmiä ja peruslähtökohtia pysyvästi kritisoivat ajattelutavat eivät joudu missään vaiheessa ryöpytykseen, vaikka olisivat sen mainiosti ansainneet. Suomessa esimerkiksi valtiollinen kirkko on kovin suopea tiedemiehille (yhdessäkin poseerataan mielellään), mutta eivät senkään teologiset lähtökohdat ole sovitettavissa edes alkeellisen tieteellisen ajattelun kanssa (yritetty toki on, huonoin tuloksin).

Toinen ilmeinen Tiina Sarjan kiinnostuksen tai kokemuksen ulkopuolelle jäävä maailma on politiikka melkein kaikissa muodoissaan. Tieteen rahoitusta käsitellään, mutta poliittisten toimijoiden vaikutusta mm. tieteellisen ajattelun arvostukseen ei valitettavasti käsitellä kirjassa ollenkaan. On kuin isoja yhteiskunnallis-taloudellisia ratkaisuja tehtäisiin epäpoliittisessa umpiossa, jossa ongelmat liittyvät enemmänkin tietoteoreettiisiin erilaisuuksiin kuin harkittuihin poikkeaviin tavoitteisiin. Kuitenkin poliittiset päättäjät ovat monella tavalla keskeisessä asemassa varsinkin tieteen perustutkimuksen rahoittamisessa, eikä päätöstä leikata yliopistojen rahoitusta voi erottaa päättäjien maailmankatsomuksista ja ideologisista pyrkimyksistä. Päättäjä ei ole automaattisesti tieteellisen ajattelun ystävä, mutta tätä Sarja ei ole halunnut tai rohjennut avata.

* * *

Itse tartuin kirjaan sen alaotsikon tarjoaman houkutuksen takia. Tiina Sarja pohtii aika laajastikin toisaalta tieteellisen tietoon, toisaalta pelkästään kokemukseen ja mielipiteeseen nojaavan ajattelun ja toiminnan eroa. Näkökulma ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, vaan se on siroteltu vähän sinne ja tänne. Itse olen sitä mieltä, että juuri erilaisten näkemysten perusteluiden suorastaan nihilistinen asettaminen samalle viivalle - mistä jotkut itsetehostuksen tarpeen kiimassa olevat mediatyöläiset ja viestinnän eliittiin päässeet kantavat päävastuun - on se varsinainen ongelma. Kautta aikojen tutkijat ovat käyneet julkista keskustelua maallikoiden kanssa. Mutta vasta nyt annetaan arvovaltaista tukea sellaiselle ajatukselle, että maallikon mielipide on aina vähintään saman arvoinen kuin asiaa tutkineen tieteilijän (tämä lienee nykyinen sukupuolineutraali termi tiedemiehelle) näkemys. Kaikkein räikeimmin populistista "kansan viisaus ohittaa aina tutkijan suppean näkökulman" -väitettä ajavat journalistin irvikuvat ovat ilmiselvästi kateellisia tutkijoiden arvostuksesta ja haluavat itse sille paikalle.

Julkisessa viestinnässä on 2000-luvulla sotkettu tehokkaasti - ja uskoakseni paljon myös tarkoituksellisesti - välttämätön ja usein arvokas dialogi ammattitutkijoiden ja maallikoiden välillä sellaiseen tiedonvälitykseen, joka tähtää jo lähtökohtaisesti tietämisen ja ymmärtämisen lisäämiseen. Kun lyödään saman pöydän ääreen väittelemään uskontotieteilijä, fundamentalistiuskovainen ja ateisti, parhaassa tapauksessa voidaan löytää itse kunkin ajattelussa olevia jääkyhmyjä ja sulatella niitä niin pitkälle, että myönnetään myös tuon toisen pöydän ääressä olevan keskustelijan olevan ihminen kuten minäkin. Ei sellainen hyödytöntä ole.

On kuitenkin kokonaan eri asia uskotella, että tuollaisesta keskustelusta voisi syntyä merkityksellistä uutta tietoa. Ateismi ei edusta tiedettä (vaikka keskusteluun kutsuttu ateisti voi tietenkin olla tieteen edustaja) yhtään sen enempää kuin uskovainen tai uskontotieteilijäkään. Heidän puheenaiheensa ei ole tieteen ulottuvilla edes samalla tavalla kuin vastaava väittely eläin- ja kasviperäisten rasvojen terveysvaikutuksista voisi olla. On paljon asioita, joihin tieteellä ja tieteellisellä ajattelulla ei ole paljoakaan annettavaa (uskonto, politiikka, makuasiat). Toisaalta on paljon asioita, joissa vain tieteellä on mielekästä tietoa tarjottavana (useimmat luonnontieteet, monet sovelletut tieteet) ja vielä enemmän niitä, joitten kohdalla tieteen rooli on vähintäänkin iso kysymysmerkki (talous, teologia, humanistiset alat).

* * *

Ei ole tietenkään Tiina Sarjan vika, että hän on kirjoittanut asiallisen oppikirjan eikä räväkkää, poleemista pamflettia. Sarjan kirja on ehdottomasti hyödyllinen ja tarpeellinen, mutta se ei välttämättä kykene iskemään suoraan siihen mätäpaiseeseen, jota kohti kuitenkin kurkottaa. MV-lehden annilla itseään päivittäin ruokkiva tuskin tarttuu Tiina Sarjan asiatekstiin, joten muitakin konsteja täytyy yrittää. Itse nostan kriittisen tikun nokkaan toimittajat ja heidän taustayhteisönsä. Viime kädessä ne näyttävät sekä esimerkkiä että tarjoavat foorumit tieteenvastaisuudelle. MV ei ole itse ongelma, vaan enemmänkin ongelman tuottama, pahasti tulehtunut näppylä.

On täysin ratkaisevaa vallitseville asenteille, miten toisaalta keskeiset tiedonvälityskanavat (YLE, Hesari jne) ohjaavat keskustelujen tyyliä ja asenteita ja miten toisaalta poliittinen eliitti suhtautuu ns. kokemus- ja mielipidetietoon eli käytännössä populistiseen taktiikkaan. Nyt kun Perussuomalaiset on hallituspuolue, sen oma julkinen retoriitta on lieventynyt, mutta jäsenistön militantti osa ei ole seurannut perässä. Kun poliisi suojelee uusnatseja vastamielenosoittajilta, se on poliittisen eliitin tukea myös tieteenvastaisuudelle. Äärioikeisto on aina halveksinut tutkittua tietoa, koska totuus ei sovi kansalliskiihkoiseen veripuheeseen. Tieteenvastaisuuden tukeminen on aina myös tieteenvastaisuutta.

En itse ole erityisen optimistinen. Vaikka tiedebarometrit ja kirkostaeroamistilastot kertovat hienoisesta taikauskoisuuden vähenemisestä, julkisen puheen laatu ei ole foorumeiden vapautumisen ja määrällisen lisääntymisen seurauksena noussut. Nekin, joiden täytyisi kantaa kovin vastuu tolkun säilyttämisestä, kilpailevat mainosrahoista antautumalla sensaatioiden metsästykseen ja "kansan" mielistelyyn. Hyvä huono esimerkki on Hesarin verkkokeskustelu, joka moderoituna ei tietenkään koskaan yllä MV-lehden avoimesti rikolliseen riehuntaan, mutta joka esimerkiksi sallimalla pysyvän rasistisen venäläisvastaisuuden näyttää mallia. Vastaavasti Yleisradio on selkeästi edistänyt ns. kokemusasiantuntemuksen nousua tiedepohjaisen asiantuntemuksen rinnalle ja jopa ohi. Jos isoiset toimivat näin, miksi se ei vaikuttaisi? Tiedekään ei ole näissä oloissa turvassa.