Totuuden kohtalo ihmisen evoluutiossa

Havaintopsykologi Jukka Häkkinen on julkaissut kirjan Salaliitot ympärilläni : Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme? (SKS Kirjat 2023), joka ei nimestään huolimatta käsittele varsinaisesti salaliitoiksi kutsuttuja ihmisyhteisön ilmiöitä. Häkkinen on sitä mieltä, että ilmeinen taipumuksemme epäillä tämän tai tuon oudon tai mieliä kiihdyttävän tapahtuman olevan jotain muuta kuin mitä pinnalta katsoen näyttää, on (kulttuuri)evoluution myötä kehittynyt selviytymisstrategia tilanteisiin, joissa ei ole tärkeää niinkään totuus tai totuudellisuus sinänsä, vaan taistelu sen piilottamisesta tai julkistamisesta. Häkkinen on selkeästi sitä mieltä, että vain osa ns. salaliittoteorioista nojautuu ihmisten yleiseen henkiseen laiskuuteen, synnynnäiseen typeryyteen tai mielen häiriöön. Itse asiassa olemme taipuvaisia uskomaan erilaisiin "salaliittoihin" siksi, että se on evoluution aivoihin tuottama ominaisuus.

En ole Häkkisen kanssa eri mieltä tästä pääajatuksesta. En kuitenkaan ole varma siitä, että herkkäuskoisuutemme syynä on aivojen toiminnallinen dualismi eli harkinnan ja alitajuisen reaktion välisen taistelun ratkeaminen useimmiten nopean automaattisesti toimivan alitajuisen voitto. Monet "salaliitoiksi" määritellyt näkemykset eivät suinkaan synny välittömästi, vaan pikemminkin pitkällä aikavälillä eritasoisen todistusaineiston kertymisen seurauksena. Esimerkiksi varsin yleinen näkemys siitä, että Yhdysvaltain hallitus oli jollain tavalla osallinen ns. WTC-iskuihin 11.9.2001, ei roihahtanut alitajunnata suinkaan heti, koska epäilyttävää informaatiota alkoi tihkua vasta pikkuhiljaa iskujen jo tapahduttua. Vakavat epäilyt hallituksen jonkinlaisesta osallisuudesta olivat mahdollisia vasta, kun siihen viittaavaa todistusaineistoa alkoi kertyä. Myöskään kysymykseen hallinnon motivaatiosta oli vaikea reagoida muuten kuin jälkikäteen, kun nähtiin, miten Georg Bush -nuoremman hallinto saattoi hyökkäyksen synnyttämää shokkia ja järkytystä hyödyntää sekä välittömässä lainsäädännössä että pidemmän aikavälin kansainvälisessä politiikassa.

Eräs ongelmien lähde on terminologia, jota myös Häkkinen käyttää suuremmin problematisoimatta. Itse pidän termiä "salaliitto" tai sen toiminnallista vastinetta "salaliittoteoria" sekä ongelmallisina että ajattelua kahlitsevana. Erityisesti evoluution näkökulmasta kysymys siitä, onko jossain väittämässä tai näkemyksessä kyseessä sosiaalisesta salaliitosta, on varsin mutkikas. Olemme kehittyneet taitaviksi valehtelijoiksi, joten ajatus jonkin asian taustalla olevasta, mutta valheilla peitetystä toimijasta ei ole voinut mitenkään olla yllätyksellinen asia ihmislajiin kuuluvalle. Itse en usko, että ihmisaivot tekevät mitään laadullista eroa pienten ja isojen "salaliittojen" välillä, vaan kyse on molemmista päistään avonainen jana, jonka toisessa päässä ovat arkiset salaliitot tyyppiä "äiti suosii pikkusiskoa" tai "puolisoni pettää minua" ja toisessa päässä "liskoihmiset toisista maailmoista alistavat Maan asukkaita" tai "elämme Illuminatin rakentamassa simulaatiossa" -tyyppiset hurjat, suorastaan kosmologiset fantasiat.

* * *

Lienee selvää, että valtaosa aivojemme kehittelemistä "salaliittoteorioista" johtuvat informaation niukkuudesta. Se on selityksiä ja johdonmukaisia tarinoita vaativien aivojen näkökulmasta sietämätöntä ja tilanne korjataan rakentamalla puuttuva informaatio itse - tai siis aivot rakentavat sen hallussaan olevista aineksista. Erityisesti tapahtumat ja ilmiöt, jotka ovat aivoillemme yllättäviä ja epätavallisia - tai peräti "mahdottomia" -, synnyttävät nopeasti alustavia selityksiä, joiden totuudellisuus tai osuvuus on tuntematon. Jos nopeita arvioita kumoavaa tai tarkentavaa informaatiota ei tule, fantasian rakentaminen voi jatkua siihen asti, kunnes omat aivot ovat tyytyväiset. Sillä, miten hyvin fantasiamme sopii todellisuuden kanssa yhteen, ei ole välttämättä suurtakaan merkitystä, koska aivojen välitön tarve on tyydytetty. 

Tästä syystä "salaliittoihin uskominen voi olla kivaa", kuten Häkkinen tiivistää (s. 208-). Aivomme rakastavat tarinoita niiden totuusasteesta riippumatta, joten kiehtovista elementeistä kyhätty "salaliittotarina" voi olla sekä haluttua että suosittua viihdettä. Jotkin uskomukset ovat hupaisampia kuin toiset ja uskoakseni aivomme suosivat sellaisia tarinoita, joita ei voi varsinaisesti todentaa tai kiistää. Litteän maan teoria on vähemmän hauska siksi, että asiaa voidaan tarkastella puhtaasti fysiikan ja tähtitieteen näkökulmasta, joka pakottaa teoriasta viehättyneet käytännössä nököttämään siellä maalatussa kulmassa koko elämänsä. Jos sen sijaan on valinnut aivoilleen tarinan ylikansallisesta, salaisesta maailmanhallinnosta, ei ole huolta, että kukaan tai mikään voisi todistaa sen fiktioksi. Se, ettei aivoille todennäköisesti löydy koskaan myöskään teorian oikeaksi todistavaa aineistoa, on pienempi ongelma, koska aivomme hyväksyvät ajatukset "joskus" paljastuvasta salaliitosta.

Paljon vakavampi on tilanne silloin, kun aivomme rakentavat voimakkaan epäluulon aineksista, jotka aivan hyvin voivat olla totta. Yhteiskunnallinen epäluuloisuus ja siitä seuraava epäluottamus ovat useimmille meistä henkilökohtaisesti kohdattuja tunteita, koska epätäydellisesti toimivat yhteiskunnalliset palvelut tuottavat käytännössä kaikille aineistoa, joka voisi johtua lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden, opettajien tai peräti kirjastonhoitajien keskuudessa harjoitetusta salaliittoilusta viattoman ja rehellisen kansalaisen tappioksi. Muistan omalta kirjastouraltani asiakkaan, joka oli vakuuttunut siitä, että (a) kirjaston henkilökunta anastaa myöhästymismaksuina saadut rahat itselleen ja (b) että on sitäkin laajempi kunnallinen salaliitto, kun myöhästymismaksua peritään myös sunnuntailta, jolloin kirjasto ei ole avoinna, jotta näin voidaan kerätä kansalaisilta enemmän, mutta oikeudetonta rahaa. Huomautus, että asiakkaalle on mahdollisuus välttää kaikki maksut palauttamalla lainansa ajoissa ei tehnyt mitään vaikutusta. 

* * *

On kiintoisaa, miten taitavasti tietyn todellisuusnäkemyksen omaksuneet aivomme osaavat selittää sille epämukavat vastatodisteet tehottomiksi. Tästä lienee meistä jokaisella kokemusta ainakin tilanteissa, joissa kiistattomia tosiasioita on saatavissa. Aina ei ole kyse haluttomuudesta omaksua uutta, itselle epämukavaa informaatiota. Aivomme ovat erilaisia ja niiden kyky tehdä uuden informaation pohjalta muutoksia ajattelutapaamme on usein hyvin rajoitettu. 6000 vuoden ikäiseen Maahan uskovaa kreationistia ei varmasti kiinnosta todistusaineisto, jonka mukaan Maa on noin 4,5 miljardin vuoden ikäinen planeetta. Mutta voi myös olla, että todistusaineiston prosessointi aivoissa ei onnistu, koska kognitiivisia välineitä ei ole riittävästi. Onkin muistettava ennen typerimpiin ideoihin uskovien sättimistä, että jokaisen yksilön aivojen kyvyt vaihtelevat. Joku geologiset prosessit hyvin hallitseva ei välttämättä tajua mitään ihmisten välisistä suhteista tai ryhmädynamiikasta. Ei, vaikka kuinka selittäisi.

Jukka Häkkinen päättää aihepiirinsä esittelyyn varoitteluun sekä salaliittoajattelun ali- että yliarvioimisesta (s. 236-). Olen tässä pitkälle samaa miltä. "Kauhistelun sijasta salaliittoteorioita pitäisi tarkastella yhtenä uskomuksena muiden joukossa." (s. 241) Juuri näin ajattelen itsekin. Osa todistamattomista väittämistä ja uskomuksista on pohjimmiltaan totta, vaikkei kiistatonta todistusaineistoa olekaan (voi olla, että Bushin hallinto tiesi tulevista lentokoneiskuista, mutta asian kiistaton todistaminen voi olla mahdotonta). Monet uskomukset ovat luonteeltaan sellaisia, että voimme jättää ne huomiotta, ellei väitteen esittäjä hyväksy todistustaakkaansa ja tee jotain väitteensä todistamiseksi. Osa on kuitenkin yleisesti tai yhteiskunnallisesti niin vaarallisia, ettei reagoimattomuus ole hyvä vaihtoehto. Tällainen on esimerkiksi väite rokotusten mukana verenkiertoon ujutetuista mieltä muokkaavista nanoboteista, rasistiset väitteet tämä tai tuon etnisen ryhmän yli- tai ali-ihmisyydestä tai vaikka väite "varastetuista vaaleista" ja yllyttäminen luottamushenkilöiden hirttämiseen sillä perusteella.

Viime kädessä ns. salaliittoteorioiden kirjoon kuuluvat näkemykset eivät ole ollenkaan vähemmän omituisia tai yhteiskunnallisesti vaarallisempia kuin useimpien uskontojen ja ideologioiden ikävimmät pakkomielteet. Termi "salaliittoteoria" onkin ehkä kehitetty heikentämään kansalaisten kriittistä ajattelua, ainakin se käytännössä toimii tähän suuntaan vihjatessaan, että moisiin uskova on jonkin asteen hullu tai ainakin omituinen, vaikka samaan aikaan miljardit ihmiset uskovat jumaliin, joista ei ole mitään konkreettista näyttöä ollut koskaan eikä missään ilman vaaraa tulla tuomituksi "salaliittoteoreetikoksi". Arvelen itse, etteivät aivomme kehittele "salaliittoteorioita" ollenkaan, se on vain vallankäyttäjien keksimä termi torjua jo ennakolta sellaiset näkemykset, jotka voisivat haastaa vallitsevan eliitin hyväksymät "totuudet". Objektiivista totuutta kaipaa ani harva. Aivoillemme riittää, että kaikki koettu saadaan ympättyä tarinaan. Eihän se ihan viatonta toimintaa ole, mutta onko kukaan toisaalta luvannut, että elämän tarkoitus on totuuden tavoittelu?