Kiikari väärinpäin

Kirjallisuuden määristä päätellen politiikka on Suomessa ennen muuta ulkopolitiikkaa. Nuoren kansallisvaltion sijainti Ruotsin itäisenä läänityksenä ja Venäjän läntisenä porttina on tuottanut sekä rikkaan poliittisen historian että vielä rikkaamman tämän historian tulkinnan.

Silti ulkopolitiikka on myös tämän päivän työtä, jonka avulla pieni Suomi tulisi pitää hyvissä ulkosuhteissa kaikkiin suuntiin ja ennen muuta kaikkien mahdollisten kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.

Tai näin minä 1949 syntyneenä suomalaisena olen ulkopolitiikan tehtävän ymmärtänyt. Tiukkoina oppi-isinä Paasikivi ja Kekkonen, joiden ns. realistinen käsitys pienen valtion ulkopolitiikasta johdatteli Suomen toisen maailmansodan jälkeisestä kaaoksesta hyviin naapurisuhteisiin ja ehkä vielä enempäänkin: mahdollisuuteen suorastaan edistää kansainvälistä hyvinvointia ja rauhantilaa.

Nyt vuonna 2014 joutuu kuitenkin kysymään, onko Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikasta enää mitään jäljellä. Kun on lukenut ulkoministeri Erkki "Rauhanmerkki" Tuomiojan tämänvuotisia linjanvetoja ja aivan erityisesti niitä HS:n keskustelupalstoilla estoitta kehuvien kovan linjan oikeistolaisten kirjoituksia, on pakko todeta, että sekä Paasikivi että Kekkonen on totaalisesti hylätty ja kielletty kolmeen tai useampaan kertaan.

Suomen ulkopolitiikkaa voi luonnehtia mielikuvalla väärin päin pidetystä kiikarista. Kun ulkopolitiikan tekijät katsovat Venäjää, kiikari on niin että kaikki näyttää oikein pieneltä ja etäiseltä. Kun samat toimijat katsovat Yhdysvaltoja ja EU:ta, kiikari käännetään oikein päin  ja syntyy illuusio siitä, että nehän ovat ihan lähellä.

Kiikarin käyttö ulkopolitiikassa on paha virhe. Realistista kuvaa ei kiikarilla synny, oli se kuinka päin tahansa. Mutta virhe on tietysti tahallinen ja voimakkaasti ideologinen. Siksi kovat oikeistolaiset ihastelevat Tuomiojan kannanottoja, koska ne noudattelevat oikeiston näkemystä maailmasta ja maailmanjärjestyksestä.

Tuomioja sentään teeskentelee EU-keskeisyyttä, vaikka todellisuudessa kaikki mitä hän on tehnyt, tukee Yhdysvaltain pyrkimystä maailman yksiselitteiseen hallintaan. Vielä on Tuomiojalta ääneen sanomatta, että kyllä Suomen täytyy liittyä Natoon. Mutta eiköhän sekin sieltä vielä tule, kun eläkeikäisen viranhoitointo ei näytä laantuvan.

* * *

Paasikiven ja Kekkosen muotoilemaa realismin koulukuntaa tavataan syyttää oikeiston suunnalta Venäjän mielistelyksi ja lännen suuntaan pyllistelyksi. Jostain syystä pyllistely toisin päin ei ole tälle samalla porukalle mikään ongelma, vaikka nyt se takapuoli osoittaa lähinaapurina olevan suurvallan suuntaan. Tai ehkä juuri siksi se ei olekaan ongelma vaan tuntemusten aito ilmaus.

Ulkopolitiikka on aina joko itsekästä tai antautuvaa. Paasikiven ja Kekkosen aikana ulkopolitiikkamme oli selkeän itsekästä, vaikka näytti vain joustavalta. Pidettiin yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon, jotta voidaan maksimoida oma vapaus ja liikkumavara. Minusta tosiasiat näyttävät, että tuo itsekäs joustavuus oli järkevä linja.

Tänä päivänä Suomen ulkopolitiikka on täysin antautunut Yhdysvaltain hallinnon pyrkimyksille (a) hallita koko maailmaa omien suuryritysten voittojen maksimoimiseksi ja (b) ympäröidä vanhasta muistista päävihollisena pidetty oikeistolaisen Putinin johtama Venäjä Nato-maiden saartorenkaalla. Puheissa korostetaan EU:n merkitystä viitekehyksenä, mutta juhlapuhepinnan alla koko ajan valmistellaan Naton täysjäsenyyttä ja itsenäisyyden viimeistenkin rippeiden alistamista Yhdysvaltain suurvaltapolitiikalle.

Ovatko oikeistolaisen ulkopolitiikan tekijät ja tuumailijat sokeita vai pelkästään häikäilemättömiä USA-kortin varaan kaiken laittavia uhkapelureita? On vaikea uskoa, että täyskäännös olisi ollut seurausta ymmärryksen puutteesta. Uskottavampaa onkin, että Tuomioja & Co käänsivät veneen ja siinä samassa takkinsa kylmän laskelmoinnin jälkeen.

Tuossa laskelmassa Venäjä on uuden maailmanjärjestyksen häviäjä, jota ei tarvitse enää ottaa huomioon. Itään sojottavan kiikarin voi pysyvästi asentaa väärinpäin.

* * *

Itse en usko, että Tuomioja & Co ovat valinneet oikean hevosen - jos ovat edes oikealla radalla pelaamassa. Vaikka Venäjä olisi missä ongelmissa hyvänsä, se sijaitsee nyt ja tulevaisuudessa Suomen itärajalla. Mikään ei muutu helpommaksi Suomelle sillä, että tuosta rajasta tehdään Naton itäraja.

Venäjän ulkopolitiikka suhteessa Suomeen on ollut häkellyttävän johdonmukaista siitä riippumatta, kuka tai ketkä Venäjällä ovat olleet vallassa. Vain sillä on ollut merkitystä, muodostaako Suomi sumpun perällä sijaitsevalle Venäjälle sotilaallisen uhkan vai ei. Tai ei tietenkään Suomi itse vaan Suomi sotilaallisen hyökkäyksen reittinä. Vain sillä on pitkällä tähtäimellä merkitystä Venäjälle.

Juuri siksi Suomen nykyinen ulkopolitiikka suhteessa Venäjään on lyhytnäköistä ja vastuutonta pyllistelyä. EUSA:n nyrkin alta on tietysti näennäisen helppo torua venäläisiä milloin mistäkin syystä ja näyttää sitä kaapin paikkaa, jota Paasikivi ja Kekkonen eivät pitäneet pienelle maalle mahdollisena toimintamallina.

Minusta Suomen ulkopolitiikan vastuulliset toimijat ovat myyneet maamme itsenäisyyden ja perusturvallisuuden - niin miksi? Mikä saa suomalaisen poliitikon nuolemaan raivoisasti niin EU:n suurten maiden johtajien kuin Yhdysvaltain hallinnon takapuolta? Riittääkö palkaksi se, että voi lopultakin näyttää Venäjälle keskisormea pitkään ja perusteellisesti?

On tässä tuleville ulkopolitiikan historian tutkijoille selvitettävää. Ainakin siinä tapauksessa, ettei tässä jouduta Yhdysvaltain ja Venäjän välisen nokittelun tuloksena kokonaan pois maailmankartalta.