Säveltäjä ennen kaikkea muuta

Emmin pitkään esittelyn kirjoittamista Pekka Hakon kirjasta Kristallista savuksi : Kaija Saariahon maailma (Otava 2022). Olen seurannut Kaija Saariahon uraa siinä missä kaikkia muitakin suomalaisia taidemusiikin säveltäjiä osana musiikkikirjastonhoitajan ammattikuvaa ja yleistä ajan tasalla pysymisen pyrkimystä. Kuulun silti niihin musiikin harrastajiin, joihin Saariahon musiikki ei ole osunut ja tehonnut, vaikka olen sitkeästi yrittänyt uusia levytyksiä kuuntelemalla. Kun kuitenkin sattuman oikusta sain kirjan eteeni täsmälleen samaan aikaan, kun tieto Saariahon kuolemasta ilmestyi uutisvirtaan, tunsin jonkinlaista velvollisuutta käsitellä säveltäjää, joka objektiivisten mittareiden perusteella oli 2000-luvun kiistatta menestynein suomalainen säveltäjä (nousu maailman ykköskaartiin alkoi jo 1990-luvulla, mutta asia varmistui vuonna 2000 valmistuneen oopperan L'amour de loin valtavan menestyksen myötä). Koska en kuitenkaan kunnolla tunne Saariahon tuotantoa, seuraava teksti on korostuneesti Pekka Hakon kirjan esittely ja arvio.

Pekka Hako on kokenut kirjoittamisen ammattilainen, jonka tekstiä on helppo lukea. Otavan oikolukijat ovat myös tehneet työnsä, vaikka en itse puhuisi uruista yksikkömuodossa ("jokainen urku on omanlaisensa", s., 378). Kirjassa on aakkosellinen sävellysten hakemisto tai tarkemmin ottaen sivunumerohakemisto. Kronologiselle tai systemaattiselle teoslistauksellekin olisi voinut olla käyttöä, vaikka 119 teosta ei sinänsä ole hallitsemattoman suuri sävellysten määrä. Systemaattinen teosluettelo löytyy onneksi Wikipediasta. Myös henkilöhakemisto on mukana, kuten tällaisessa kirjassa aina pitääkin olla. Harmillisesti Hako on jättänyt yksinkertaisen tekstin hahmottamisen välineen eli teosnimien kursivoinnin hyödyntämättä. Nyt lukuisat erisnimet eivät nouse tekstistä niin hyvin kuin olisivat voineet. Itseäni vaivaa myös Hakon ratkaisu käyttää kirjan kohteena olevasta henkilöstä systemaattisesti pelkkää etunimeä. "Kaija" on sikäli perusteltavissa, että Hako tunsi Kaija Saariahon henkilökohtaisesti ja säveltäjä on hyväksynyt ratkaisun. Voi silti kysyä yleisellä tasolla, mikä tarve suurelle yleisölle suunnatun elämäkerran kirjoittajalla on tällaiseen tuttavallisuuteen, kun teksti on muuten täysin asiallista ja pelkkä sukunimi toimisi kautta kirjan ilman ongelmia. Samaan ratkaisuun päätyi aikanaan myös Erkki Salmenhaara Madetoja-elämäkerrassaan (1987), tosin vielä huonommin perustein.

Pekka Hako ei ole kirjoittanut varsinaista elämäkertaa, vaan Kristallista savuksi on alanimekkeensä mukaisesti Kaija Saariahon "maailman" esittely. Hako on liittänyt kirjaan erittäin suuren määrän Saariahon omaa tekstiä, joista osa on päiväkirjamerkintöjä, osa muistiin merkittyjä unia ja osa itsenäisiä esseitä. Saariahon teksteillä on kirjassa niin keskeinen rooli, että olisin kustantajan roolissa merkinnyt Saariahon kirjan toiseksi tekijäksi siitä riippumatta, onko Saariaho tällaista ehdottanut tai ei. Kirjan taitossa nämä Saariahon tekstit eivät erityisen hyvin erotu Pekka Hakon teksteistä, vaan lukija joutuu pitkälle sanamuodoista päättelemään, kumpi on äänessä. Jotain selkeämpää typografista ratkaisua olisi taittajan kannattanut soveltaa, lopputulos ei ole minusta lukijaa palveleva. Silti se, että Saariaho on itse näin paljon äänessä, on ehdottomasti hyvä ratkaisu ja dokumentaarisesti arvokas palvelu Saariahon persoonasta kiinnostuneille.

* * *

Kun totesin, ettei Kristallista savuksi ole varsinainen elämäkerta, tarkoitin ensi sijassa kirjan rakennetta ja painotuksia. Vaikka tekstin pääpaino on ehdottomasti Saariahon sävellystyön ja sen taustojen varsin tarkassa ja eläytyvässä esittelyssä, kirja esittelee kyllä myös Saariahon siviilielämän vaiheet kohtalaisen hyvin. Nämä osiot on kuitenkin siroteltu sillä lailla, ettei niitä voi helposti lukea erikseen. En moiti ratkaisua, kunhan totean, mutta epäilen, että perinteistä säveltäjäelämäkertaa odottaneet ovat voineet hiukan pettyä kirjan painotuksiin. Minusta ratkaisu vastaa kirjan otsikointia, eikä Pekka Hako itsekään halua, että kirjaa luettaisiin pelkästään elämäkertana. Kirjassa ei ole varsinaista draaman kaarta, koska se ehti valmistua - mikä oli hieno asia sinänsä - juuri ennen Saariahon melko yllättävää kuolemaa. Pekka Hako ei ole voinut kirjoittaa kokonaisarviota, jollaiseen hän epäilemättä olisi tuntenut vahvaa vetoa, jos Saariahon kuolema olisi tapahtunut ennen kirjan painamista.

Minusta Kristallista savuksi tarjoaa erinomaisen Saariahon sävellystuotannon esittelyn, vaikka se ajoittain muuttuu ylimalkaiseksi mainitsemiseksi. Mutta kun Pekka Hako pysähtyy esittelemään tärkeämmiksi arvioimiaan teoksia, teksti on informatiivista ja antoisaa sillekin, joka ei ole Saariahon musiikista syttynyt. Saariahon antaumuksellinen suhtautuminen säveltämiseen, tinkimätön työmoraali ja tarkka yksityiskohtien hiominen tulevat hyvin valotetuiksi. Hakon tekstistä heijastuu myönteisellä tavalla sekä pitkä ura kotimaisen taidemusiikin promoottorina että säveltaiteellisesti luovien ihmisten elämien tulkitsijana. Tässä katsannossa Kristallista savuksi on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoitetaan yleistajuista, mutta sisällöstä tinkimätöntä tekstiä taiteesta ja taiteilijoista.

Tässä suhteessa jäin itse pohtimaan lähinnä sitä, onko Pekka Hako joutunut karsimaan tekstistä säröiksi tulkittavissa olevia osia. Pohdin tätä siksi, että kirjassa esiintyy erittäin vähän muihin toimijoihin kohdistuvaa kritiikkiä ja niissäkin parissa kohdassa, jossa selvästi moititaan jotakuta, tämän nimi on jätetty asioista paremmin selvillä olevien yksinomaiseen omistukseen ja lukija joutuu arvuuttelemaan, kenestäköhän voisi olla kysymys. Se on selvää, että Pekka Hako on halunnut kirjoittaa Kaija Saariahosta myötäsukaisen kirjan, vaikka esimerkiksi säveltäjän vaikeahkoa isäsuhdetta kuvataan avoimesti. Kokonaisuudesta jää nyt sellainen tunne, että Kaija Saariaho oli kaikin puolin jokseenkin täydellinen ihminen, vaikka hänellä itsellään oli selvästi ongelomia itsetunnon ja ujouden alueilla. On inhimillisesti täysin ymmärrettävää, että Pekka Hako on kirjoittanut eräänlaisen 70-vuotisjuhlakirjan hyvästä ystävästään. Rohkenen silti arvella ääneen, että lukijoita voisi myöhemmin kiinnostaa myös sellainen Saariaho-tutkimus, joka on tehty kohdehenkilön vaikutuspiirin ulkopuolelta.

* * *

Minulla ei ole kompetenssia arvioida, miten perusteltu Kaija Saariahon maine suurena 2000-luvun eurooppalaisena taidemusiikin säveltäjänä loppujen lopuksi on. Olen tätä pientä tekstiä varten kuunnellut uudelleen isohkon joukon Saariahon musiikkia, enkä valitettavasti voi kertoa, että se olisi vaikuttanut minuun yhtään enempää kuin ennenkään. Sillä, pidänkö minä tai joku muu Saariahon musiikista, ei ole tässä yhteydessä tietenkään mitään merkitystä. Mutta yleisemmällä tasolla voinee pohtia sitä, millaiset tekijät – joista osa voi olla ulkomusiikillisia – ovat Kaija Saariahon kansainvälisen maineen synnyttäneet. Olen itse arvellut, että jos Saariaho olisi jäänyt asumaan Suomeen, nyt koettua uraa ei välttämättä olisi syntynyt. Muutto Ranskaan ja Ircamin piiriin epäilemättä avittivat Saariahon uraa, mutta siitä ei toki seuraa, ettei se ura olisi voinut urjeta jotain muutakin reittiä pitkin.

On kuitenkin huomion arvoista, että vaikka meillä on myös joitakin Saariahon ikätovereita ja ystäviä Korvat auki -yhteisöstä, jotka ovat myös luoneet kansainvälisen uran (erityisesti Esa-Pekka Salonen kapellimestarina ja Magnus Lindberg säveltäjänä), Saariaho on vertaistensa joukossa silti varsin ylivoimainen, kun asiaa mitataan sävellystilausten, kansainvälisten esitysten ja levytysten määrässä sekä erilaisten palkintojen tulvassa (Saariaho ehdittiin vain pari kuukautta ennen kuolemaansa nimittää myös taiteen akateemikoksi, jota isompaa virallista tunnustusta ei Suomessa oikein voi saada). Auttoiko "puoliranskalaisuus" pyyhkäisemään osan esteistä syrjään? Auttoiko sukupuoli ja ulkoinen habitus feministisen emansipaation vanavedessä? Oliko Saariaholla onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Oliko hänessä karismaa, joka sai sävellystilausten päättäjät ja ohjelmistosuunnittelijat kiinnostuneiksi? En tiedä, eikä Pekka Hako mielestäni edes yritä tällaisiin tavallaan epäolennaisiin kysymyksiin vastata.

On hienoa, että suomalainen taidemusiikin säveltäjä, joka ei sävellä laskelmoitua taidepoppia kaupallisille markkinoille, menestyy kansainvälisessä musiikkimaailmassa, jossa kuitenkin käydään aika kovaotteista sotaa näkyvyydestä ja kuuluvuudesta. Suomessa varsin harva näyttää tajuavan, miten merkittävän aseman Saariaho ehti saavuttaa. Ei tajuta, koska Suomessa arvostetaan lätkää ja Euroviisuja, ei niinkään omituista nykytaidetta tekeviä luusereita, jotka ovat koko ajan kärttämässä apurahoja voidakseen harrastaa tarpeetonta taiteiluaan. Jos tämä Suomi lukisi Pekka Hakon Saariaho-kirjan – mitä se ei tee –, se tuskin muuttaisi vakaita ennakkoasenteita myönteisemmiksi. Silti on hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu ja Kaija Saariahon omaperäinen ja monella tavalla huikea ura säveltäjänä on tiivistetty monografian kansien väliin odottamaan sitä hetkeä, että uteliaisuus voittaa ennakkoluulon. Jean Sibelius saattaa edelleen olla maailmalla tunnetumpi kuin Kaija  Saariaho, mutta ei hänkään omana aikanaan saanut kokea samanlaista eurooppalaisamerikkalaista ylistystä – myös saksankielestä maailmasta – kuin Kaija Saariaho. Se ei ole ihan vähän se.