Agnostinen mentalisti

Tartuin ehdottomasti uteliaana Jose Ahosen tuoreeseen kirjaan Yli luonnollisen : Mentalistin tutkimusmatka salatieteisiin (Atena 2023). Arvioin myönteisesti Ahosen vuonna 2020 ilmestyneen oman ammattinsa esittelyn. Tästä ei taida tulla yhtä myönteistä, sillä kirja tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, turha sitä on kiistää. Ei niin, että kirja olisi jotenkin huonosti kirjoitettu tai edes, että Ahosen päätelmät olisivat toiveiden vastaisia. Kirjassa on mielestäni kaksi suurempaa ongelmaa ainakin itseni kaltaiselle kriittiselle lukijalle, joka ei osaa ohittaa havaintojaan kaikessa hiljaisuudessa. Ensinnäkin kirjan sisältö on melkoisen epäkoherentti siitä huolimatta, että metodologisesti Ahonen noudattaa yhtenäistä taktiikkaa eli kytkee ylenpalttisen torjunnan pois päältä ja heittäytyy tarkastelemaan outoja ilmiöitä ja niihin lujasti uskovia ihmisiä. Kirjaan on valikoitunut kymmenkunta aihetta, mutta ulkopuolelle jää vielä enemmän (Ahonen kuvailee tilannetta itse näin: "Olisin halunnut perehtyä myös esimerkiksi enkeliterapiaan, kaivonkatsomiseen, aaveisiin, korvavaloihin, power balance -rannekkeisiin, astrologiaan, enneuniin, homeopatiaan, kehostapoistumiseen, kirliankuvaukseen, telekinesiaan ja wiccaan." s. 185). Ahonen ei mielestäni riittävästi perustele sitä, miksi hän päätyi siihen valikoimaan, johon päätyi. Ehkä se oli puhdasta sattumaa. Ehkä hänellä oli jokin tiedostamaton pyrkimys. Emme ehkä koskaan saa tietää.

Toinen itseäni vaivaava Ahosen tekstin piirre on se, että hän on ulottanut "avarakatseisen" tutkimusasenteensa myös kirjan käsitteistöön niin, ettei lukija voi mitenkään tietää, käyttääkö kirjoittaja erilaisia epämääräisiä termejä tarkoituksella tutkimuskohteittensa valitsemalla tavalla vai onko peräti kyse siitä, ettei Ahonen itse pidä niitä ongelmallisina. Tällaisia kirjassa "luonnollisina" esiintyviä käsitteitä ovat mm. sielu, sydän (ei-fysiologisessa mielessä) ja yliluonnollinen. Tiedän kokemusperäisesti, millaisiin semanttisiin tulkintoihin termit todennäköisesti liittyvät, mutta varma en voi olla. Ahonen ei itse käytä termiä "agnostikko", mutta oman tulkintani mukaan se on laajassa mielessä (ei ahtaasti ja vain uskonnolliseen uskomiseen liittyen) ainoa asenne, joka voi selittää kirjan löysän terminologian. Agnostikko ei ota kantaa hankaliin asioihin, vaan jättää toisensa poissulkevatkin vaihtoehdot rauhaan. Tämä on täysin sallittua myös ns. tietokirjallisuudessa, mutta juuri tässä kirjassa siitä kehkeytyy mielestäni ongelma.

Kovasti toivon olevani täysin väärässä, mutta kirjaa lukiessa tuli useita kertoja tunne, ettei Jose Ahonen ole itse asiassa kovinkaan syvällisesti perehtynyt esimerkiksi skeptisen eli kriittisen ajattelun piirteisiin, uskonnottomuuden ja ateismin väliseen rajanvetoon tai edes siihen, miten moderni luonnontiede piirtää rajaa tutkittavissa olevien ja ulottumattomissa olevien ilmiöiden välillä. Ratkaisu voi olla harkittu "pudottautuminen" kirjassa esiintyvien "salatieteiden" edustajien maailmaan, jossa sinkoilevat huolettomasti isot ja pienet termit, joiden määritelmistä tuskin on laajaa yksimielisyyttä edes tiedemaailman ulkopuolelle. Ikävämpi vaihtoehto on, ettei ammattimentalisti pidä ongelmallisena soveltaa vaikeasti todistettavien väitteiden esittäjien sanastoa ja maailmankatsomusta sellaisenaan näiden toimintaa esitellessään. Tältä osin Yli luonnollisen ei edusta ainakaan ns. kriittistä journalismia.

* * *

Selvyyden vuoksi on ehkä todettava, että vaikka pidän itse itseäni uskonnottomana rationalistina ja luonnontieteellisen maailmankuvan omaksujana, en suhtaudu halveksivasti kummallisiin väitteisiin sinänsä. Minusta on ilmeistä, että tieteen valtavista saavutuksista riippumatta on todellisuudessa luultavasti rajattoman paljon ilmiöitä ja piirteitä, jotka ovat meille toistaiseksi tuntemattomia ja selittämättömiä. On myös täysin mahdollista, että merkittävä osa näihin liittyvästä tiedosta jää kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessakin arvoitukseksi. Pidän kuitenkin väitteitä "toisesta, henkisestä todellisuudesta" yhtä epäuskottavina kuin perinteisiä uskonnollisia uskomuksia. En itse asettaisi Ahosen tavoin luonnontiedettä ja jonkin uskomuksen edustajan kertomuksia samaan näyteikkunaan näytteinä todellisuuden eri puolista. "Esoteerinen maailma" on minulle ihmisaivojen fiktiota siinä missä perinteiset jumaluudet, menninkäiset ja joulupukit.

Näinkään tylystä ja jyrkästä lähtökohdasta ei kuitenkaan seuraa, että pitäisin Ahosen kirjassa esiin nostettuja aihepiirejä turhana ajanhukkana tai haitallisina, ellei niihin liity viattomien ihmisten häikäilemätön huijaaminen rahan, vallan, sekin tai jonkin muun ihmistä houkuttavan edun muodossa. Minusta kaikkea voi ja saa tutkia, mihin tahansa saa uskoa ja mitä tahansa saa kritisoida. Luonnontieteet eivät tiedä kaikki vastauksia, minä vielä vähemmän. Mutta pidän Jose Ahosen eläytymistä ja empatiaa kirjassa kohtaamiaan outouksia kohtaan kirjan antoisuutta heikentävänä asiana. Kun luin Ahosen loppuhenkosta, olin huomaavina, että myös kirjoittaja itse haluaa hiukan toppuutella itseään ja muistuttaa siitä, miten helppoa ihmisen aivoja on ohjailla ja saada ne pitämään hyvin todentuntuisina ja uskottavina asioita, jotka eivät sitä oikeasti ole. Ammattimentalistina Ahonen tietää liikaa voidakseen olla uskottava salatieteilijä. Mutta uskottava agnostikko hän ehkä onnistuu olemaan.

Mistä päästään eettiseen kysymykseen siitä, minkä vastuun edes varovaisen myönteisesti kiistanalaisista ilmiöistä kirjoittava kantaa. Yli luonnollisen käsittelee ainakin seuraavia aihepiirejä: lavailluusiot ja hypnoosi, spiritismi, energiahoidot, Empty Force -tekniikka, Wim Hof -tekniikka, ufot, kaukonäkeminen, pleijadilaiset, psykedeelit ja tarot-kortit. Osaan jutuista Ahonen heittäytyy henkilökohtaisesti ja kehuu jälkikäteen kaikkia opastajiaan vilpittömiksi ja hyviksi ihmisiksi. Kyllä hän pitää esillä myös sitä mahdollisuutta, että kauniin kuoren alla sittenkin piilee jonkinlainen asiakkaan vedätys. Mutta jostain syystä se sää Ahosen esittelyissä sivuosaan, vaikka ammattimentalismi pystyykin monessa tilanteessa erittelemään tapahtumia neutraalisti ja jopa luonnontieteellisesti. Itse en voinut mitään sille, että minulle jäi päällimmäiseksi tunne jonkinlaisesta lempeästä puffaamisesta. Ei vimmaisesti tai fundamentalistisesti, vaan kevyesti kannustaen kokeilemaan ja kokemaan. En ole ihan varma siitä, onko tällainen täysin harmitonta.

* * *

Jostain syystä minua ärsytti eniten kirjan tarot-kortteja käsittelevä osio. Se on alkeellisella tavalla kritiikitön ja ottaa oudolla tavalla totuudellisina jokseenkin kaikki näihin kortteihin liitettävät ominaisuudet. Ahonen päätyy jopa otsikoimaan yhden alaluvun ilmaisulla "Uskon yliluonnolliseen, hetkittäin" ja toteamaan, että "Tarot-kortteihin on sisällytetty paljon viisautta, oli se sitten esoteeristä tai ei. Meille kaikille tekisi hyvää välillä hiljentyä meditoimaan elämäntilannettamme ja vaikka peilata sitä korttien symboliikkaa vastaan" (s. 177) Näin siitä huolimatta, että Ahonen on edeltävillä sivuilla kuvaillut, kuinka kysymys on kuvasymbolien tulkinnasta ja että pakkoja on "lukemattomia". Ahosta ei myöskään mietitytä, millä tekniikalla korttipakasta vedetään tulkittaviksi juuri "oikea" korttipari. Muuttuuko todellisuus, jos pakkaa sekoitetaan yksi kerta aiottua enemmän? 

Ammattimentalistina Ahonen tietää, että korttiparin tulkinta voidaan saada tulkintaa kuuntelevalle yllättävän "sopivaksi" monilla tekniikoilla, joissa ei ole mitään "yliluonnollista". Miten voidaan erottaa toisistaan tulkitsijan psykologiset taidot ja korttien mystisellä tavalla sisältämä "viisaus"? Kortit itsessäänhän eivät sano mitään, eikä ole olemassa mitään kaikkia tulkitsijoita sitovia normeja. Skeptisen ulkopuolisen mielestä tarot-kortit ovat potentiaalista viihdettä kuten kaikki muutkin ihmisen kehittelemät korttipelit. Hiukan erilaista, mutta silti sattumaan ja tulkitsevan ihmisen mielikuvitukseen, ei kätkettyyn tietoon saati viisauteen perustuvaa viihdettä. Ongelmalliseksi asia muuttuu, kun korttien "sanoman" alkaa ottaa vakavasti. Ongelmia voi olla luvassa erityisesti silloin, jos tarot-kortit ottaa vakavasti joku, jolla on valtaa muihin ihmisiin.

Lukija voi tässä vaiheessa turvallisesti päätellä, että suhtaudun agnostisuuteen kärttyisesti. Agnostikko istuu toden ja ei-toden välisellä aidalla vihellellen huolettomasti ja itseään fiksusta valinnasta onnitellen. Minusta päätyminen agnostikoksi on merkki siitä, ettei ole halunnut tai tohtinut viedä erittelyään loppuun asti. Jose Ahonen kirjoittaa: "En tiedä, onko Jumala olemassa. En myöskään tiedä, ovatko henkiparannus, energiat tai selvänäköisyys totta." Ei niistä tiedä kukaan muukaan, mutta eivät vaihtoehdot ole myöskään samalla viivalla tai yhtä painavia. Oudon väitteen esittäjällä on aina todistustaakka, ei sillä, joka outoa väitettä ei usko tai pidä todennäköisenä. Ahonen lähti kirjaprojektinsa puitteissa hakemaan ajattelunsa avartamista ja arvioi siinä myös onnistuneensa. Lukija onnittelee kirjoittajaa, mutta jää pohtimaan, mitä tällainen egotrippi käsittelemistään asioista loppujen lopuksi antaa lukijalle. Itse en kokenut suuria elämyksiä ja lähinnä vain ufoja ja psykedeelejä käsittelevät luvut tuntuivat aidosti kriittisiltä ja informatiivisilta. "Salatieteistä" kirja ei juuri mitään kerro, kirjan alaotsikko on melko katteeton. Toisaalta voi myös ajatella, ettei lukija menetä mitään tärkeää, jos kirjoittaja ei kerro lisää fiktiivisistä uskomuksista.