Populismi - Katteettomia lupauksia pettyneille

En ole varma siitä, minkä tyyppisille lukijoille Yannick Lahti ja Matti Mörttinen ovat ajatelleet kirjansa Populismin anatomia (Into 2023). Kirjan nimi kuvaa joka tapauksessa huonosti kirjan rakennetta ja käsittelytapaa. Kirjoittajat eivät suorita anatomista leikkausta selkeine ääriviivoineen ja lopputuloksineen. Enemmänkin kirja on kokoelma ajatuksia siitä, mistä populismin vaiheisiin ja ilmenemismuotoihin liittyvistä ilmiöistä kirjoittajat ovat sattuneet olemaan kiinnostuneita. Tämä voi olla seurausta ryhmätyön (jonka työnjakoa ei avata eikä sitä voi tekstistä päätellä) tekniikasta tai kirjoittajien erilaisista taustoista (toinen on nuori tutkija, toinen kokenut toimittaja). Hajanaista ilmettä korostaa erittäin runsas ulkomaisten populismitutkijoiden nimiin ja näkemyksiin viittaaminen. Ainakin itselleni jäivät Lahden ja Mörttisen omat tulkinnat epäselviksi. Kustantaja ei ole myöskään vaivautunut varustamaan kirjaa hakemistolla, vaikka siinä esiintyy varmaan sata henkilönimeä Vennamosta Trumpiin.

En peittele sitä, että itselleni kirja oli pettymys. Kirjoittajat ovat epäilemättä paneutuneet aiheeseensa, mutta sisäisesti koherenttia esitystapaa ei mielestäni ole löytynyt. Lyhyet luvut seuraavat toistaan logiikalla, joka ei oikein avautunut. Analyysi jää jatkuvasti pinnalliseksi, on kuin lukisi päivälehdessä julkaistua jatkokertomusta, jonka osille on asetettu määrämitat. Kirjan nimessä puhutaan anatomiasta, mutta itse on löydä kirjasta selkeitä palasia, jotka yhteen kokoamalla saisi kasaan jonkinlaisen kaavakuvan populismista yhteiskunnallisena ja poliittisena ilmiönä. Kirjan alaotsikot on kyllä lainattu nisäkkäiden anatomiasta, mutta kyllä ne jäävät kielelliseksi kikkailuksi. Mielekästä vastinetta otsikoille kuten "Sielu", "Kohtu" tai "Selkäranka" ei oikein löydy, vaikka tekstissä on sinänsä runsaasti mielenkiintoisia tiedonmurusia sieltä ja täältä kummankin kirjoittajan kiinnostuksen kohteiden mukaisesti.

Päälukujen väliin on sijoitettu harmaalle pohjalle ladottuja "tietoiskuja", joiden muoto ja tyylilaji eivät erityisemmin poikkea päätekstistä. Vaikuttaa siltä, että ne ovat ylijäämäpaloja, joille ei ole löydetty sopivaa paikkaa, mutta luopuakaan ei ole hennottu. Näitä "kainalojuttuja" ei ole myöskään merkitty sisällysluetteloon, joten ne vain kohdataan pitkin kirjan lukemista kuin aavalla merellä uiskentelevat erikokoiset ja -muotoiset jäävuoret – onneksi kyllä kaikki hyvätapaisia ja pehmeäkylkisiä. Suoraan sanoen nämä tekstit tuntuvat aika tarpeettomilta muuten kuin kirjan laajuuden kasvattajina. Kun päätekstikään ei ole korostuneen loogisesti etenevä, harmaat välisivut vahvistavat leijumisen mielikuvaa ja tunnetta.

* * *

Edellä sanottu ei tarkoita, etteikö Lahdella ja Mörttisellä olisi mitään tähdellistä sanottavaa aiheestaan. Lukijalta edellytetään kuitenkin kohtalaisen hyvää kotimaisen ja maailmanpolitiikan yleistuntemusta, jotta pinnalliset pohdiskelut ehtii jotenkin sisäistää ennen kuin on ajauduttu jo seuraavan näkökulman äärelle. Itseäni tavaton ulkomaisten auktoriteettien ajatuksiin vetoaminen ei myöskään innosta. Haluaisin kuulla, mitä mieltä Lahti ja Mörttinen esiin nostamistaan tulkinnoista ja päätelmistä ovat. Se jää turhan usein epäselväksi. Syy ei mielestäni ole siinä, että populismi käsitteenä ja siihen liitetyt ilmiöt ovat saippuamaisesti käsistä luiskahtelevaa tavaraa. Kirjoittajat eivät vaan ole uskaltaneet tai halunneet kirjoittaa kirjaa oman ajattelunsa pohjalta, vaan ovat tukeutuneet ulkomaisiin auktoriteetteihin. Sellainen voi olla joskus viisasta, mutta kun populismin kohdalla tuo ulkomainen asiantuntijuus ei näytä kovin ihmeellistä tieteellistä konsensusta tarjoavan, pidän ratkaisua huonona.

Populismin suhde ideologioihin ja järjestäytyneisiin politiikantekovälineisiin eli puolueisiin jää mielestäni avoimeksi. Kirjoittajat eivät ole halunneet naulita näkemystään tavalla, josta voisi joskus joutua vastuuseen. Se voi olla järkevää, mutta lukijan kannalta ehkä vähän turhauttavaa. Anatomian oppijakso päättyy lukuun "Päätelmiä", jossa on kaksi alaotsikkoa: "Tuhkimokompleksi ja populismin kaava" ja "Ruoansulatus ja aineenvaihdunta: Mistä populismi saa energiaa?". Itse en löydä luvusta oikeastaan minkäänlaisia päätelmiä, ellei sellaisena halua pitää Yannick Lahden kehittelemää populismin kaavaa

Populismi: Yhteiskunta = Me (Affekti 1) + He (Affekti 2)                                                       (Me \ He = Kansa)

Kaavaa selitetään noin sivun verran, mutta otan tähän vain sen lopputiivistelmän: "Tämän populismin mallin ja kaavan voisi siis visualisoida kahdeksi erikokoiseksi palapelin palaksi, jolloin käsite Me on suurempi, ja siten arvokkaampi, palapelin pala ja yhteiskunnan osa. Se kuitenkin tarvitsee oman itsemäärittelynsä työkaluksi vähempiarvoisen yhteiskunnan palan: He." (s. 257)

Myönnän, etten ymmärrä kaavan yleiskäyttöistä ideaa (kaikille rasistisille ajattelutavoille luontainen Me vastaan Ne on minusta ymmärrettävissä ilman kaavamuotoakin). Mutta ehkä se on Lahden vastine pakkomielteiseksi kuvaamalleen pyrkimykselle määritellä populismi kaikenkattavalla tavalla. Populismin anatomian kirjoittajat eivät selvästikään näytä uskovan sen olevan mahdollista.

* * *

Päädyin kysymään itseltäni, mikä loppujen lopuksi luonnehtii populismia yhteiskunnallisen viestinnän muotona kaikkein selkeimmin. Ymmärrän hyvin, että populismia historiallisena ilmiönä ei voi eikä kannatakaan pusertaa yhteen muottiin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole ollut aina ja kaikkialla ihan sama asia, vaikka joitain tunnusmerkkejä voikin löytää jokseenkin kaikista populistisiksi leimatuista ilmiöistä. Populismin sisältö on vaihtunut aikojen kuluessa, koska yhteiskunnat, joissa sitä sovelletaan, ovat erilaisia ja muuttumisen prosessissa koko ajan. Esimerkiksi suomalaisen puoluepoliittisen populismin nousut laskut ovat häkellyttävän jyrkkiä ja jälkikäteenkin arvioiden melko arvoituksellisia ja vaikeasti selitettäviä. Arkkityyppeinä on vaikea keksiä erilaisempia hahmoja kuin Veikko Vennamo/Timo Soini ja Jussi Halla-aho.

Populismi on kansainvälinen ilmiö, jolla on kansalliset kasvot ja irvistykset. Siksi on ehkä turhaa keskittyä kansallisiin erityispiirteisiin ja etsiä jotain kaikille populistisille liikkeille yhteistä piirrettä. Itse uskon vastauksen löytyvän siitä, että populisti/populismi kohdistaa viestintänsä aina tyytymättömille, pettyneille, katkeroituneille ja pelotelluille. Populismi ei houkuttele rakentavaan yhteistyöhön, vaan aina jonkin sortin kostoon (siitä myös loputon vihapuhe). Kun tätä kostoa ei käytännössä pystytä kuitenkaan tarjoamaan, populistin on vaikea pysyä pitkään vallassa, johon kuitenkin jossain määrin liittyy aina vastuu ja vastuullisuus. Populistisille ilmiöille tyypillinen uhriutuminen ei ole erillinen ilmiö, vaan väistämätön seuraus siitä, ettei kostajalla todellisuudessa ole sen paremmin kykyä kuin resurssejakaan toteuttaa kannattajiensa janoamaa kostoa. Oma epäonnistuminen käännetään siksi muiden pahantahtoisuudesta johtuvaksi juoneksi, jonka avulla koston mielikuvaa voidaan pitää elossa kannattajien keskuudessa.

Henkilökohtaisesti en kaipaa populismin täsmällistä määrittelyä, koska se ei loppujen lopuksi ole tärkeää. Kaikki yhteiskunnalliset liikkeet soveltavat populistisia keinoja jollain tavalla, kokonaan sen varassa toimivat liikkeet ovat vain yksi osa. Sen sijaan kannattaa pohtia ja kysyä, minkälaisia haasteita – jos minkäänlaisia – populistinen liike kohdistaa vallanjakoon. Työväenliikettähän ei perinteisesti mielletä populistiseksi, koska se haastaa selkeästi suurpääoman ja sitä edustavan poliittisen oikeiston, vaikka joskus myös populistisin painotuksin (tässä ei ole tilaa työväenliikkeen populismin ilmentymille, mutta mielestäni niitä on). Sen sijaan oikeistolaiset populistiliikkeet, joita Lahti ja Mörttinen lähinnä käsittelevät, eivät halua kumota kapitalismia ja porvarillista yhteiskuntaa, vaan nousta sen hierarkian puitteissa valtaan, mieluiten yksinvaltaan (joitakin koston elementtejä voidaan yksinvallalla toteuttaa, esimerkiksi rasistinen kansanmurha). Se, ja vain se, on oikeistolaisessa populismissa tärkeää ja huolestuttavaa.