Sananvapausabsolutismista

Osmo Tammisalo on koulutukseltaan elintarviketieteiden maisteri, joka on kuitenkin meritoitunut aivan toisella suunnalla eli kustantamo Terra Cognitan harvojen suomalaiskirjailijoiden selvästi eniten julkaistuna kirjailijana ja ahkerana poleemikkona mm. Skeptikon sivuilla. On silti hiukan yllättävää, että myös tuoreimman kirjan, Sananvapaus, rakastettuni (2023) on kustantanut juuri Terra Cognita, kun sen luontevampi koti olisi voinut olla vaikkapa Suomen Perustan julkaisusarja. Kyseessä on  sisällöllisesti tietokirjallisuuden puolelle kuuluva teos, mutta tyylillisesti se on lähempänä ajankohtaispamflettia kuin perinteistä tiedekirjaa. En itse tarttunut kirjaan niinkään sen kirjoittajan vaan aihepiirin takia. Sananvapausproblematiikka askarruttaa itseäni lähes päivittäin, joten olin utelias näkemään, miten varsin vahvoista ja usein ärhäköistä näkemyksistään tunnettu Tammisalo on lähtenyt monimutkaista ja erittäin laajaa aihetta purkamaan. Tammisalon motiivi käy kyllä nopeasti selväksi, hän on kirjoittanut sananvapauden puolustuspuheen omasta, subjektiivisesta näkökulmastaan. Lukijan tehtäväksi jää toimia paholaisen asianajajana ja tehdä Tammisalolle kriittisiä kysymyksiä kohdissa, joissa rakkaus on voinut sumentaa kirjoittajan logiikkaa.

Tammisalo ei pahemmin pohdi käyttämiensä käsitteiden historiallista tai kulttuurista taustaa, koska häntä kiinnostavat ensi sijassa sananvapautta uhkaavat modernit ilmiöt. Niinpä emme tiedä, mistä Tammisalo arvelee sananvapauden käsitteenä tai ilmiönä kumpuavan. Välillisesti voi päätellä, että sananvapaus on jotain "länsimaisen demokratian" synnyttämää hyvää, jota ei-länsimaalaisten kulttuureiden piireissä lähinnä sikiävät sananvapauden esteet uhkaavat. Kuva on pelkistetty, yksinkertaistettu ja samalla paitsi historiaton, myös staattinen. Tammisalo ei esitä ennen modernia polemiikkiaan edes karkeaa hahmotelmaa siitä, millä tavalla sananvapauden kaltainen ihmisoikeuksien piiriin epäilemättä kuuluva ilmiö suhteutuu muihin historiallisesti kehittyneiden vapauksien kokonaisuuteen. En löydä kirjasta myöskään edes alustavaa pohdintaa sananvapauden suhteesta valtaan, poliittiseen, taloudelliseen, ideologiseen. Asiaa kyllä sivutaan kirjan kuluessa, mutta ei teoreettisesti tai muuten eritellen.

Tammisalon tapa ottaa sananvapaus jotenkin valmiiksi ja täydelliseksi paketoituna suureena tekee mahdottomaksi käydä kirjoittajan kanssa ajatusten vaihtoa kirjan lukujen edetessä. Tammisalo kyllä toteaa, monestikin, ettei absoluuttista ja rajoittamatonta sananvapautta ole olemassa (tästäkin voi tosin olla historian vahvimpien yksinvaltiaiden tapauksessa eri mieltä; tuskin Hitlerin tai Stalinin kaltaisilla toimijoilla oli estettä käyttää absoluuttista sananvapautta), mutta lukijalle jää epäselväksi, onko sananvapaus pohjimmiltaan jonkinlainen sosiaalinen luonnonlaki vai kuitenkin historiallisesti kehittynyt yhteiskuntapoliittisen toimeliaisuuden näkökulma, joka on erottamattomasti kytkeyksissä valtaan sen kaikissa muodoissaan. Olen itse todennut toisessa yhteydessä, ettei eliitti ole koskaan eikä missään tarvinnut sananvapauden käsitettä, koska sillä on aina ollut suurin valta niin sanomiseen sinänsä kuin viestin levittämiseenkin. Sananvapaus on siksi ihmisoikeus, jonka puolesta ovat aina taistelleet ja toimineet eniten ne, joiden ihmisoikeudet ovat eliitin suopeuden varassa. Tammisalon lähtökohdat ovat aivan toiset, mistä syystä harkitsin myös vakavasti jättää teoksen itseltäni rauhaan. Uteliaisuus kuitenkin voitti.

* * *

Seuraava teksti on tavanomaista pidempi, koska sananvapauden alue on laaja ja monimutkainen, vaikka sitä ei Tammisalon pamfletin perusteella välttämättä tule ajatelleeksi. En kiistä, että tekstini on enemmän omien näkemysteni muotoilua kuin Tammisalon kiistanalaisten näkemysten kritiikkiä. Yritän silti kattaa edes osan Tammisalon käsittelemistä näkökulmista, joita on A5-kokoiseenkin kirjaan mahtunut melko monta ja joista useimmat ovat sinänsä mielekkäitä ja tärkeitä, vaikka ei voisi yhtyä kirjoittajan arvomaailmaan ja asenteisiin.

Sananvapauden arvostaminen saattaa olla evoluution näkökulmasta ihmislajin synnynnäinen piirre, joskin asian todentaminen lienee mahdotonta. Voidaan kuitenkin pohtia, mikä olisi voinut rajoittaa varhaisten ihmisyhteisöjen yksilöiden mahdollisuutta ajatella vapaasti ja ilmaista itseään kenenkään estämättä kognitiivisten kykyjen puitteissa. Saalistukseen ja keräilyyn perustuvassa elämäntavassa keskeistä on ollut yhteistyö, keskinäinen riippuvuus ja resurssien jakaminen. Vaikka muinaiset esivanhempamme ovat ehkä välillä hermostuneet jonkun nuotion äärellä istuneen puheliaisuuteen, on vaikea kuvitella syytä rajoittaa yhteisön jäseniä ilmaisemasta ajatuksiaan tavoista, joilla eloonjäämisen todennäköisyyttä ja lisääntymiskykyä on voitu parantaa. Uudet ideat ovat kai olleet aina tervetulleita ja toisaalta villeintä ideointia tasapainottavat kokemusperäiseen tietoon perustuvat vasta-argumentit ovat yhtäläisesti olleet tarjolla ilman konsultin paikalle kutsumista.

Tilanne muuttui, kun yhteisöt alkoivat asettua paikalleen, harjoittaa maanviljelyä ja kerätä ylijäämää, jonka ei-tasa-arvoisella jakamisella saattoi saavuttaa etua itselleen, omille perheenjäsenilleen ja luotettaviksi liittolaisiksi koetuille. Kun ideat ja argumentit muuttuivat yhteisöllisestä omaisuudesta yksityistaloudelliseksi voimavaraksi, ei ollut enää yhdentekevää, kuka näkemyksiä julkisesti esittää. Kun sanominen muuttui vallankäytön osaksi, sen edistämiseen yksien kohdalla ja rajoittamiseen toisten kohdalla syntyi selkeä motiivi. Hyvin karkeasti pelkistäen yhteisön jakautuminen eliittiin (varakkaammat, paremmin resurssein varustetut) ja muihin synnytti sananvapauden tarpeen. Eliitillä se oli luonnostaan eli vaurauden tuottaman vallan myötä, muiden oli keksittävä uusia tapoja päästä kertomaan yhteisölle oma näkemys ja samalla huolehtia siitä, ettei tuon näkemyksen ilmaisemisesta seuraa rangaistusta. Periaatteessa elämme edelleen samassa asetelmassa.

* * *

On harmillista, ettei Tammisaloa ole kiinnostanut pohtia ajattelun ja sanomisen vapauden suhdetta. Vaikka voimme teoreettisesti arvella, että ajatuspoliisi on edelleen dystopiakirjallisuuden yksinoikeus, on minusta tärkeätä pohtia ajattelun ja sanomisen sanoisinko orgaanista yhteyttä. Käytännöllisestä oikeudesta tai mahdollisuudesta ilmaista ajatus julkisesti ei ole paljon iloa, jos potentiaalisilla ajatustensa avaajilla ei ole vapautta hankkia päänsisäisen ajattelun eväitä rajoituksetta. Jos pääsyä muiden ihmisten julkistettujen ajatusten äärelle vähänkin rajoitetaan tai se on köyhyyden, eriarvoisen kohtelun tai vastaavan eriarvoistavan tekijän estämää, emme ole yksilöinä samassa asemassa hetkellä, jolloin sanomisen vapautta voisi tai haluaisi käyttää. Monissa tapauksissa riittää eliitille rajoittaa vallasta eristettyjen pääsyä esimerkiksi koulutuksen tai kirjastolaitoksen palveluiden piiriin. Ajatukset eivät kukoista tyhjyydessä, joten keinotekoisen sivistyksellisen tyhjiön tuottaminen on tehokas tapa rajoittaa ihmisten sananvapautta. Tästä on historiassa valitettavan paljon esimerkkejä.

Saatan olla väärässä, mutta minulle syntyi Tammisalon kirjan pohjalta tuntuma, että hän kannattaa aika pitkälle sellaista lähinnä poliittisessa oikeistossa aktiivisesti lannoitettua ja jalostettua ajattelua, että sananvapauden täytyy antaa olla mahdollisimman sääntelemätöntä (aivan kuten markkinatalouden) ja sen takia on jalojen periaatteiden ("demokratia", "vapaus") takia siedettävä myös erityisesti somen myötä julkiseksi räjähtänyttä vihapuhetta myös erilaisia vähemmistöjä kohtaan (vaikka eliitin vallan kumoamiseen tähtäävä sananvapaus on tietenkin "eri asia"). Tämän ajattelun taustalla on mielestäni ylimielinen harha siitä, että ns. länsimainen demokratia on automaattisesti ja absoluuttisesti parempi kuin mikään muu ihmisen kehittämä tapa elää ja toimia yhdessä. Vaikuttaa siltä, että vaikka Tammisalo ei asiaa suoraan julista, hän asemoi itsensä somen sananvapausasioissa ns. absolutistien joukkoon "vihervasemmistolaista cancel-ajattelua" vastustamaan. Tammisalo näyttää olevan yhteiskunnallinen konservatiivi sananvapausabsolutistin asussa.

Tämähän on sallittua, mutta se myös korostaa Tammisalon kirjan ideologista sävytystä (joka ei tosin ole yllätys Tammisalon aiempia tekstejä lukeneelle; on aivan selvää, että Tammisaloa pidetään persupiireissä hyvänä tyyppinä riippumatta siitä, miten hän itse itsensä asemoi). Vaikka eräässä mielessä jaan Tammisalon karkea tason sananvapauslogiikan ("sananvapautta on rajoitettava vain erittäin painavista ja hyvin perustelluista syistä"), huomaan olevani lähes joka sivulla ärtynyt tavasta, jolla Tammisalo muovaa pohdiskelunsa tosiasiallisesti huonosti peitellyksi kulttuurisodaksi, jossa hän itse on – harkitusti tai ei – perinteisen eliitin puolella. Pahimmillaan tämä sananvapauden ja yhteiskunnallisen vallan yhteyden kiistäminen näyttäytyy lapsenomaisena uskona vallankäyttäjien perimmäiseen hyvyyteen: "Ihmiset ovat siis jossakin määrin manipuloitavissa, mutta manipulointiprosessi ei ole vapauksia ajavan [vai rajoittavan? – HP] patriarkaatin tai kapitalismin salaliitto. [– –]  Mutta mikä tärkeintä, sananvapaus on keino vastustaa sitä, että patriarkaatti saisi kontrolloida tätä kaikkea." (s. 78)

* * *

Tammisalo on siis sananvapauskonservatiivi, mikä on sekä sallittua että yleistä. Jos kuitenkin kategorisesti kiistää sananvapauden ja vallankäytön yhteyden, käteen jää aika vähän muuta kuin mahtipontisia periaatteita ja närkästystä milloin mistäkin. Minusta Tammisalo ei tunnista saati tarjoa työkaluja, joiden avulla sananvapautta aidosti tarvitseva alistettu ihminen voisi muuttaa valtarakenteita ja laajentaa vapauttaan paitsi saada näkemyksensä julki, myös saada näkemyksensä julki foorumeilla, joilta se kantautuu laajemmalle. Sen sijaan hän asemoi itsensä eliitin puolelle eliittiä mainitsematta ja tunnistamatta. Tammisalo on suorastaan loukkaantunut siitä, että joku on kehdannut syyttää oikeiston sananvapausaktivisteja "taantumuksellisuudesta", kun kuitenkaan "vähemmistöillä ei ole koskaan eikä missään muualla ollut näin hyvä." (s. 81) Näin saadaan vuosisatainen kolonialismi ja kapitalistinen alistusjärjestelmä putipuhtaaksi yhdellä lauseella. Eivät Tammisalon kaikki näkemykset ole näin tendenssimäisiä, mutta tällaisiakin on.

Tammisalon suhtautuminen sananvapauden käytön ja anonymiteetin suhteeseen ei yllätä. Hän puolustaa vahvan anonyymiyden oikeutusta tutulla "vainottujen" edulla ja toisaalta sillä argumentilla, että anonyymi keskustelu keskittyy asiaan henkilöiden sijasta. Todellisuudessa ei ole mitään pakkoa suhtautua asiaan mustavalkoisesti. On ilman muuta tilanteita, joissa oman nimen ja persoonan käyttö johtaa hengenvaaraan ja siksi on järkevää ja eettisesti perusteltua puhua nimettömästi. En muista kenenkään missään ehdottaneensa saati vaatineen henkilöllisyyden paljastamista aina ja kaikkialla. On kuitenkin eri asia edistää aktiivisesti vihapuheen harjoittajien mahdollisuutta piiloutua nimimerkin taakse ja välttää sananvapauteen erottamattomasti kuuluva vastuu kuin varmistaa, että alistetussa asemassa oleva voi tarvittaessa saada äänensä kuuluvilla myös anonyymisti. Suomalainen äärioikeisto on tunnetusti toiminut aktiivisesti juuri rajoittamattoman vihapuheen sallimisen puolesta, ja siinä on anonymiteetin tarjoava vastuuvapaus aivan olennainen elementti. Tiedämme kokemusperäisesti, että ihminen hillitsee vihapuhettaan, kun sen viljelemisestä voi joutua lailliseen tai yhteisölliseen vastuuseen. Moderoiduissa verkkokeskusteluissa osataan olla myös aika inhottavia, mutta ei siellä TAPA ITTES SUVAKKIHUORA! -tyyppisiä argumentteja esiinny.

Tammisalo pohdiskelee ns. valvontakapitalismin eli suurten IT-firmojen hallitsemien henkilötietojen suhdetta sananvapauteen pystymättä varsinaisesti päättämään, pitäisikö olla huolestunut vai ei. Tammisalo ei kiistä globaalien somealustojen valtaa ja siihen liittyviä riskejä, mutta päätyy luottamaan sananvapauden vahvuuteen: "Niin tai näin, elämme ihmiskunnan historian kenties suurinta ihmiskoetta, ja pelissä on paljon: demokratia, liberalismi, perhesuhteet, mielenterveys, sananvapaus. Toistaiseksi olen tyytynyt ajattelemaan, että netti ei ole täynnä ongelmia, jotka pitää ratkaista, vaan että netti on täynnä ihmisiä. Ja ihmisten ja heidän luomustensa olemassaoloon ei ole muuta ratkaisua kuin tarjota kaikille taustasta riippumatta oikeus ilmaisunvapauteen. Vain sellainen järjestelmä on kestävä ja inhimillisyyttä kunnioittava tapa elää yhdessä." (s. 106) Kauniita ajatuksia, mutta kovin irrallaan tämän maailman todellisista valtasuhteista, jotka eivät perustu uskoakseni minkäänlaiseen inhimillisyyden kunnioittamiseen, vaan kapitalistisen markkinatalouden toimijoita ohjaaviin periaatteisiin, joista ylin ja tärkein on osakkeenomistajan saama taloudellinen voitto.

* * *

Pohtiessaan sananvapauden suhdetta tieteellisen totuuden tavoitteluun Tammisalo ei malta olla palaamatta yhteen lempiaiheeseensa eli puolustamaan ihmisen älykkyyden ja etnisen taustan yhteyksien tutkimisen oikeutusta. Hän antaa ymmärtää, että Tatu Vanhasen sananvapautta jotenkin rajoitettiin vain siksi, ettei hänen työtään ja tulkintojaan pidetty tieteellisten kriteerien mukaisina. Tämä jakso on Tammisaloa huonoimmillaan. Parempaa on tarjolla sananvapauden ja uskonnon suhteen pohdinnoissa, joissa Tammisalo edustaa uskontokriitikkoja pontevasti ja pääosin hyvin. Valitettavasti Tammisalon islamfobia (kuten hän haluaa termin kirjoitettavan), jonka hän tietenkin kiistää, alkaa jo tässä vaiheessa rasittaa tekstiä kuin lyijypaino nilkassa. Vaikka suhtaudun uskontoihin yhtä torjuvasti, Tammisalon suhtautumisessa islamiin on ylimääräinen "pyhän sodan" sävytys, jota lukee vaivautuneesti ja päätään puistellen.

Samantyyppinen tunnelma hallitsee lukuja, joissa Tammisalo sättii woke-kulttuuria ja sen ilmeisiä ja vähemmän ilmeisiä ylilyöntejä. Lukijalle tulee sellainen tunne, ettei kirjoittaja oikein kykene samaistumaan minkäänlaisten vähemmistöjen elämään, vaan suhtautuu asioihin kärsimättömästi ja ylimielisen oloisesti. Täällä nousee esiin myös Tammisalon passiivis-aggressiivinen Venäjän-vastaisuus (saattaa olla russofobiaa, mutta koska Tammisalo varmasti kiistäisi sen, jätän arvelematta), joka pulpahtaa esiin toistuvasti, mutta aina jotenkin yllättäen. Sivulla 189 hän esittää esimerkkeinä ekstraktiivisten valtioiden piirteistä Iranin huivipakon ja "Venäjän oligarkkisuuden". Tammisalo ei tietenkään erittele tai perustele, miksi juuri Venäjällä esiintyvä oligarkismi olisi tyypillistä, vaikka sitä esiintyy kaikkialla maailmassa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa oligarkkien valta on ehkä vielä suurempi kuin Venäjällä. Mutta jostain syystä vain Venäjällä se on esimerkki valtion epäonnistumisesta. Vaikuttaa siltä, ettei Neuvostoliiton vaihtuminen äärikapitalistiseksi oligarkkihallinnoksi ei ole saanut Tammisalon antivasemmistolaista perusasennetta suorittamaan minkäänlaista hienosäätöä.

Sitä Tammisalo tuskin itsekään kiistää, että hänen sananvapauspohdintansa pyörivät korostuneesti Yhdysvalloissa käytävien kulttuurisotien ja sananvapausdebatin ympärillä. Vaikka aina välillä piipahdetaan Euroopassa ja rutiininomaisesti haukutaan ei-länsimaiden sananvapausoloja, ongelmat näyttäytyvät Yhdysvaltain erityislaatuisen yhteiskunnan kautta. Liittovaltiohan sisältää hyvin itsenäisiä osavaltioita, joita kuitenkin sananvapauden osalta sitoo ja usein ahdistaa perustuslain sananvapausosio, joka on kirjoitettu varmistamaan valkoisen, varakkaan miehen rajoittamaton sananvapaus (sieltähän se on peräisin), mutta joka historian oikkujen ansiosta on säilynyt myös sen jälkeen, kun ihmisoikeuksia on ryhdytty antamaan myös muille väestöryhmille. Yhdysvalloissa on perinteisesti sallittu hyvin pitkälle menevä vallassa olevien pilkka eli juuri sellainen sananvapaus, joka myös Osmo Tammisalolle on tärkeä. Toisaalta maan sisäisen jakautuneisuuden takia myös tämä "pyhä" periaate on koko ajan raivokkaiden kiistojen kohteena. Tammisalon yleisnäkemys tuntuu kuitenkin olevan, ettei sikäläistä sananvapautta uhkaa superrikkaiden valta, vaan "edistyksellisten" harjoittama vähemmistödiktatuuri eli se Suomestakin tuttu tilanne, kun "mitään ei enää saa sanoa".

* * *

Tammisalon pamfletti ei ole systemaattinen tai loogisesti etenevä, joten ei yllätä, että viimeinen osa "Päätelmiä" ei sisällä mitään erityisiä päätelmiä, vaan on suoraa jatkoa sitä edeltäviin sekalaisiin pohdintoihin (jotka eivät suinkaan kaikki ole huonoja). Mutta loppua kohden Tammisalo on ehkä tuntenut tarvetta lyödä korttinsa avoimemmin pöytään, minkä seurauksena kirjassa on laaja tammisalolaisen liberalismin esittelyä ja perustelua. Käy ilmi, että Tammisalo ihannoi perinteistä, klassista liberalismia ainakin teorioiden tasolla. Hän on konservatiivinen liberaali, joka pitää itseään hyvin vapaamielisenä. Tammisalo päätyy esimerkiksi toteamaan, että myös liberalismi voi tarvita oman väkivaltakoneiston (s. 222), aivan kuin ei kapitalismin historia olisi juuri tämän liberalismin nimissä perustetun porvarillisen väkivaltakoneiston (poliisi ja armeija) historiaa. Klassisen liberalismin puolestapuhujana Tammisalo onnistuu olemaan antimarxilainen mainitsematta kertaakaan Marxin nimeä.

Itselleni sananvapaus ei ole itseisarvo, vaan väline. Osmo Tammisalolle näyttäisi asia olevan täsmälleen päinvastoin. Esimerkiksi pohtiessaan vihapuheen suitsemisen vahingollisuutta hänen huolensa kumpuavat pääosin siitä, miten ikävällä tavalla suitseminen hankaloittaa sananvapauden käyttämistä, kun taas vihapuheen kohteiden tilanne tuntuu olevan toissijainen. Erityisen pontevasti Tammisalo puolustaa oikeutta loukkaavaan puheeseen ja esittelee tässä yhteydessä Junes Lokan (hänen nimeään jostain syystä mainitsematta) jonkinlaisena sananvapauden uhrina. Ikävä sanoa ääneen, mutta itselleni syntyi vaikutelma, että Tammisalolle oikeus pilkata ja loukata on niin tärkeä asia, että vaikka hän muodollisesti moittii pilkkaamista ja loukkaamista ikävinä ilmiöinä, hän toisaalta pitää niiden sietämistä sananvapauden aitouden mittarina. Sen mukaisesti Suomessa ei sananvapaus ole Tammisalon mielestä riittävällä tolalla.

Osmo Tammisalo ehkä loukkaantuu, kun arvelen hänen olevan ainakin henkisesti hyvin lähellä Jussi Halla-ahon ja muiden sananvapaudesta puhuneiden persujen ajattelua. Mutta voihan olla, että hän ei johdonmukaisena ollenkaan loukkaannu, vaan puolustaa viimeiseen asti oikeuttani ilmaista vapaasti ja rajoituksetta näkemykseni tietokirjoittaja Osmo Tammisalon pamfletista, joka käsittelee suuren joukon tärkeitä teemoja, mutta jää sekä hajanaiseksi, aika vaikealukuiseksi ja asenteiltaan usein ikävän vanhoilliseksi, oikeistolaiseksi ja suoraan sanoen uskomattoman lapsekkaan "länsiuskoiseksi" paasaukseksi. On silti mielenkiintoista ajatella, miten samoja ihanteita voi puolustaa näinkin erimielisin perustein. Satumme esimerkiksi olemaan eri mieltä siitä, mistä sananvapaus on peräisin ja mihin sitä tarvitaan. Yhtä mieltä olemme sentään siitä, että sananvapaus on tärkeä yhteiskunnallinen vapauden laji.