Yari ja Jari

Muusikko Jari Knuutinen eli Yari on syntynyt vuonna 1957, joten hänen muistelmansa Taikurin apulainen (Like 2023) koskettavat isolta osalta maailmaa, jossa itsekin olen elänyt. Olin ja olen SE-yhtyeen jonkin tasoinen fani, tosin pelkästään äänilevyjen tasolla. Yhtyeen albumeista, joista jokainen on erilainen, jaksan edelleen kuunnella jokaisen (paitsi singlekokoelmaa, josta kuuntelen vain originaalit). Minulla on eteisen seinällä Timo Aarnialan seinäkangas ... ja me tehtiin rakkautta (se). Kirjoitan siis fanina, joka hylkäsi Yarin SE-kauden jälkeen aivan kuten Yari hylkäsi minut lopettamalla SE-yhtyeensä. Se yhteisestä taipaleestamme, joka ei siis ollut pitkä eikä realisoitunut esimerkiksi yhdessäkään konsertissa. On tosin vielä lisättävä, että myös Leo Vossin teksteihin tilauksesta kirjoitettu Seitsemäs maailma (1983) sisältyy minulla Yarin SE-kauteen.

Taikurin apulainen on muistelmateoksena kaksijakoinen. Se on kirjoitettu lempeästi ja kevyellä otteella, eikä lukijalla ole pienintäkään vaikeutta lillua mukana lyhyisiin jaksoihin rajattuihin muisteluksiin. Yari kirjoittaa yllättävän hyvin, en löytänyt kirjasta oikein mitään oikolukijan huomiota herättänyttä. Diskografia on kattava ja bändisukupuu häkellyttävää katsottavaa kymmenine rönsyineen. Liken puolelta on kuitenkin erittäin raskas virhe jättää tällaisen paksun, ihmiskeskeisen kirjan henkilöhakemisto tekemättä. Siihen ei mikään selitys auta, sellainen hakemisto puuttuu ja samalla ainoa mahdollisuus pistäytyä kirjan laajaan (619 sivua) sisältöön jälkikäteen.

On myös rehellisesti todettava, että samalla kun Yari kirjoittaa miellyttävästi, muistelmista puuttuu lähes kokonaan sekä särö että dramatiikan kaari. Ymmärrän, että sen kirjoittaminen ensimmäiseen kirjaan on haastavaa, mutta Yari ei nähdäkseni ole edes yrittänyt. Isot ja pienet – ja paikoin erittäin pienet – asiat solahtavat toistensa väliin kuin puron liukkaan pikkukivet. Pikkutarkassa ja moneen suuntaan rönsyävässä muistelemisessa on oma vahvuutensa, mutta jos kiinnostus sattuisi kohdistumaan esimerkiksi pelkästään SE-yhtyeen albumien lauluihin, anti jää aika vähäiseksi. Yari nimittäin liruttelee levyillä kovin arvoituksellisilta tuntuneet laulut ja sävelmät sormiensa läpi tarjoamatta juuri mitään sellaista, mikä panisi kuulijan ennakkokäsitykset nurin.

* * *

Yarin tarina ei ole vailla mielenkiintoa, sillä siinä sivutaan monia suomalaisen populaarimusiikin virtauksia, toimijoita ja luovia ihmisiä. Yarilla ei ole juuri kenestäkään tai mistään pahaa sanottavana, joten "paljastuksia" hakevan ei kannata vaivautua. Yari kuvaa tietään hyväntuulisena "satuinpa taas olemaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa" -tarinana, joka ei suinkaan välttele noloja tilanteita ja vaiheita, mutta jättää ne omaan arvoonsa ja myöntää, että jälkikäteen katsottuna asiat sujuivat yleensä aika hyvin. Erityisen kiintoisaa on seurata kuvausta siitä, kuinka ns. uusi aalto ja punk valtasivat lyhyessä ajassa suomalaisen rockin ja popin kartaston pääroolin ja kuinka SE uiskenteli siinä maailmassa kuulumatta selkeästi oikeastaan mihinkään ryhmään.

Toinen erityisen kiintoisa näkymä avautuu Atte Blomin ja Love Recordsin loppuaikojen maailmaan, johon Yari ja SE pulahtivat viime hetkellä ja siitä luontevasti Johanna Recordsin artistiksi siirtyen, kun Loven rahoitushanat sulkeutuivat ja Suomen kulttuurisesti tärkeimmän levy-yhtiön taru päättyi. Tähän tarinaan limittyy myös Yarin ja tuottaja Pekka Aarnion yhteinen taival, joka ainakin itselleni oli uutta ja hyvin kiinnostavaa luettavaa. Muistan itsekin, miten vaikeaa SE-yhtyettä oli sijoittaa 1970-luvun ja 1980-luvun ideologiseen maisemaan. Yari oli paljon tekemisissä vasemmistosuuntautuneiden muusikoiden ja levy-yhtiöiden kanssa, vaikka koki itsensä epäpoliittisesti ja pikemminkin ei-vasemmistolaiseksi. Meidän kuuntelijoiden onneksi yhtälö toimi, eikä Yari lähtenyt kokeilemaan onneaan minkään pelkästään rahasta kiinnostuneen firman puitteissa.

Taikurin apulainen on muistelmateos, joten siitä puuttuu kokonaan ulkopuolisen arvio toisaalta Yarin, toisaalta SE-yhtyeen musiikista, lyriikoista ja paikasta suomaisessa musiikkimaailmassa. Voi olla, ettei kukaan kirjoita ainakaan lähiaikoina kirjaa tästä näkökulmasta, mutta kyllä se olisi kiinnostavaa luettavaa. Sillä vaikka Jari Knuutinen kertoo yhtä ja toista Yarin luovasta työstä, hän jättää kaikenlaiset objektiiviset arvotukset ja määritykset tekemättä. En itsekään osaa selittää, mikä SE-yhtyeen levyttämissä Yarin originaalitöissä (covereita en itse arvosta, vaikka voin arvata, miksi niitä on tehty) tekee niistä niin kestäviä. Kuuntelin lukemisen lomassa koko tuotannon läpi ja totesin, että musiikki toimii edelleen ja ymmärrän teksteistä yhtä vähän kuin aikaisemminkin. 

* * *

Yarin kirjan ilmestyminen oli itselleni yllätys. Oma kiinnostukseni Yarin tuotantoon lopahti SE-yhtyeen lopetettua. Olen kyllä satunnaisesti kuunnellut Yarin myöhempääkin tuotantoa ja todennut, että siellä on paljon onnistuneita lauluja. Silti on myönnettävä, etten tunne ollenkaan Yaria elokuvamusiikin säveltäjänä, vaikka se rooli on kattanut paljon pidemmän aikakauden kuin toimiminen uuden aallon yhtenä kärkinimenä. Olen ollut tietoinen siitä, että Yari tekee elokuvamusiikkia, mutta niin vain on käynyt, etten ole näitä Yarin säveltämiä elokuvia nähnyt tai en ainakaan muista. Diskografia todistaa kuitenkin tältä osin, että Yari on ollut Claes Olssonin luottosäveltäjä kymmeniä vuosia ja soundtrackien määrä on suorastaan häkellyttävän suuri. Elokuvamusiikin levytysten vähäinen määrä on toisaalta tekijä, joka selittää Yarin tämän roolin jäämisen turhan peittävään varjoon. Eikä niitä harvoja löydy myöskään Spotifyn kaltaisesta paikasta – onneksi on sentään vielä musiikkikirjastoja olemassa.

Kiintoisaa luettavaa on myös Yarin kuvaus toiminnastaan tekijänoikeudellisten edunvalvontajärjestöjen (Teosto ja Elvis ry) johdossa. Se ura tyssähti musiikkimaailman ehkä valitettavimpaan taustaongelmaan eli vastakkainasetteluun "vakavan" ja "kevyen" musiikin kesken. Yarin "synti" oli hänen oman kertomansa perusteella liian hyvä ymmärrys ja vastaantulo taidemusiikin tekijöiden puolelle. Knuutinen muistelee itse tilannetta, jossa "Aarno Raninen takoi nyrkkiä baaritiskiin ja meuhkasi kahdeksankymppiselle säveltäjä Erik Bergmanille: 'Etkö tiedä, kuka olen?'" (s. 481). Muistelija on itse niitä muusikoita, joille mitään jyrkkiä rajoja ja leirejä ei pitäisi olla: "Kabinettipolitikointi on menneisyyttä, ja kuppikunnista on päästy eroon. Mutta saa nähdä, ehdinkö elinaikanani nähdä kahden säveltäjäjärjestön yhdistymisen." (s. 482) Oma veikkaukseni on, ettei taida ehtiä, sen verran syvistä jäljistä puhutaan.

Itselleni Yari on aina ollut ennen muuta lauluntekijä, singer-songwriter, ei niinkään laulaja tai soittaja. Yari ei mielestäni ole ns. "hyvä laulaja", mutta hänen omissa lauluissaan hänen äänensä tuntuu ainoalta oikealta. En myöskään suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olen jämähtänyt SE-yhtyeen tuotantoon. Se lienee yleinen ilmiö populaarimusiikissa, koska mukana on musiikin itsensä lisäksi myös sosiaalisia muistoja ja aikaan liittyviä siteitä, joita ei voi siirtää muihin elämänvaiheisiin. Yarin kirjaan kohdistuu joka tapauksessa melkoinen kiinnostus. Kun palautin kirjan kirjastoon, sitä jonotti ja odotti yli 400 innokasta Yarin ja SE:n fania. Se on musiikkimuistelmille aika iso luku, jollaista en olisi ennustanut, jos olisi pitänyt arvailla. Olen luullut – väärin –, että Yari ja SE jäivät 1980-luvulle.