Multiversumien turha jahti

Kosmologian ympärillä pyörii koko ajan valtava määrä mielikuvituksellisia ideoita ja teorioita. Se kuuluu tieteellisen metodin välineistöön. Uusia löytöjä ei tehdä keskittymällä pelkästään jo tunnetun yksityiskohtien hiomiseen. Spekuloiva pohdinta kuuluu myös omaan kosmologiseen harrastukseeni. Me ei-ammattilaiset emme oikeastaan muuhun pystykään kuin kyselemään outoja ja spekuloimaan vielä oudompien ajatusrakennelmien pohjalta. Olen kuitenkin huomannut, että itseäni on iän myötä alkanut ihmetyttää ja vähän vaivatakin se vimma, jolla joitakin oletuksia tutkitaan siitä huolimatta, että tulokset ovat olleet olemattomia tai koko oletus on niin spekulatiivinen, ettei sitä oikeastaan edes voi tutkia muuten kuin ihmisaivojen syövereissä. Elämän merkkien etsiminen maailmankaikkeudesta on vielä ymmärrettävää siksi, että myönteisen tuloksen – kyllä, jossain muuallakin on elämää – saaminen on periaatteessa mahdollista, vaikka mitään edes etäisesti todellista ei ole löytynyt.

Mutta kun ryhdytään puhumaan multiversumeista ja kaiken lisäksi vielä puntaroimaan fiktiivisten muiden maailmankaikkeuksien ominaisuuksia omaamme verrattuna, on mielestäni siirrytty tieteiskirjallisuuden puolelle. Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 4/2023 on toimittaja Laura Koposen kokoama artikkeli Parasta universumia etsimässä : Elämää voi löytyä multiversumin monesta kolkasta. Se on esimerkki journalismista, jollaista en itse vapaaehtoisesti lue. Ei siksi, että haluaisin estää tai kieltää multiversumien pohdiskelun. Minua kuitenkin vaivaa se, miten heppoiselta pohjalta luodaan lukijalle mielikuvaa siitä, että on mielekästä pohtia ihmisen kannalta ”parasta” universumia tilanteessa, jossa todellisuudessa ei ole vähäisintäkään todistetta siitä, että multiversumeita on olemassa tai että meillä voisi olla jokin menetelmä tutkia niitä.

Heti artikkelin alussa Geraint Lewis Sydneyn yliopistosta myöntää, että ”Tällä hetkellä meillä ei ole fysiikan teorioita, jotka vastaisivat suoraan näihin kysymyksiin [multiversumeista – HP], mutta toivoaksemme jatkossa on.” (s. 34) Koko juttu pohjautuu siis pohdintoihin, joilla ei ole fysikaalista perustaa. Kvanttifysiikassa on piirteitä, joiden perusteella jotkut fyysikot pitävät toisistaan erillään olevien multiversumeiden olemassaoloa mahdollisena tai jopa todennäköisenä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että olisi edes alustavaa teoriaa siitä, että muitakin universumeita on tai täytyy olla. Voidaan ehkä väittää, ettei nykyisin tuntemamme fysiikka varsinaisesti kiistä multiversumien olemassaolon mahdollisuutta. Siitä ei kuitenkaan voi eikä pidä tehdä oletusta, että multiversumeja ja ennen muuta tuntemaamme jollain lailla ihmiselle ”parempia” universumeja todella on olemassa. Kyse on siis spekuloinnista vähintään toiseen potenssiin.

* * *

Nykyään kovin moni tiedeartikkeli on rakennettu puhuvien kasvojen eli kansainvälisen tiedemaailman toimijoiden lyhyiden lausumien ja koreiden kuvien yhdistelmälle. Varsinkin spekulatiivisimmat kosmologian jutut rakennetaan usein niin, että ulkomaisten spekulanttien jälkeen kuullaan vielä jotakuta kotimaista asiantuntijaa, joka sitten palauttaa lukijaa maan pinnalle muistuttamalla tämän tai tuon ajatuksen spekulatiivisesta luonteesta ja teorian puuttumisesta, näytöstä puhumattakaan. Tässä multiversumijutussa näin ei ole tehty, vaan puolen tusinaa multiversumientusiastia saa vapaasti lennättää ajatuksiaan, jotka kiertyvät kuin taikavoimasta pohtimaan kysymystä elämän esiintymisestä spekulatiivisissa muissa universumeissa. Myös toista suosittua aihetta – maailmankaikkeutemme ”oudosti” ihmisen tai elämän tarpeisiin rakentuneita luonnonvakioita – pohditaan, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko tai onko muita universumeita. Luonnonvakioiden suhteellinen sopivuus tietysti selittyy yksinkertaisesti sillä, että elämä ja ihminen ovat voineet ilmaantua vain siinä tapauksessa, että ne ovat mahdollisia.

Antroposentrinen pohdinta on ihmiselle luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus. Itseäni se silti tympii, koska siinä kuullaan kaikuja uskonnollisista maailmanselityksistä, joissa jokin korkeampi voima on rakentanut universumin sellaiseksi, että ihminen voi siinä elää, kukoistaa ja ylistää jumalaansa. Minusta pitäisi nöyrästi myöntää, että ajatuskin siitä, että luonnonvakioilla olisi jokin yhteys ihmislajin tai tuntemamme elämän mahdollistumiseen on lapsellinen ja turha. Riippumatta siitä, onko universumeita yksi vai useampia, ihmisellä ei ole mitään erityistä asemaa muuten kuin rajoittamalla tarkastelu kosmisella mittapuulla mitaten todella mitättömän pienen yksityiskohdan eli aurinkokuntamme yhden planeetan olosuhteisiin. Yhdenkin universumin koko on ihmismielen ulottumattomissa, joten ei liene mielekästä tehdä olemassaolostamme kovin suurta numeroa.

Karu tosiasia on, että vaikka tietämyksemme ja ymmärryksemme oman universumimme historiasta, rakenteesta ja tämänhetkisestä olemisesta onkin lisääntynyt viimeisten 50 vuoden aikana uskomattoman nopeasti, tähtitieteellisten lehtien sivuja koristavat upeat kuvat ja artikkelit eivät muistuta meitä niistä lukuisista isoista kysymyksistä, jotka ovat fysiikan tutkimuksemme kannalta täysin avoimia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Emme osaa selittää ns. pimeää ainetta emmekä pimeää energiaa. Maailmankaikkeutemme synnystä on teoria, joka on kestänyt varsin hyvin jatkuvan testaamisen, mutta joka siitä huolimatta ja riippumatta on spekulatiivista arvailua, ei kumoamattomin todistein osoitettu prosessi. Kvanttifysiikan suhteen olemme todennäköisesti vasta ymmärtämisen kynnyksen väärällä puolella.

* * *

Ymmärrän toki, että kuukausittain ilmestyvältä populaarilta tiedelehdeltä odotetaan myös kohtuullinen määrä ns. yleisöjuttuja, jotka eivät varsinaisesti lisää tietämystä, vaan saavat lukijat viihtymään ja tuntemaan itsensä tasa-arvoiseksi spekuloijaksi ammattimaisten tutkijoiden rinnalla. Siitähän on kysymys, kun fyysikot ja kosmologit heittävät pohdittavaksi hurjia ajatusleikkejä. Monia asioita tutkitaan tieteen piirissä pitkään, mutta tulosten näkökulmasta turhaan. Se ei ole kuitenkaan turhaa, sillä sekin on tulos, ettei etsittyä löydy, jolloin tuloksena on näkökulman tai peräti tutkimusaiheen vaihtaminen. En tiedä, kuinka paljon vuosittain ilmaantuu ideoita, joista ei seuraa koskaan mitään jatkotutkimuksiin oikeuttavia tuloksia. Mutta arvelen, että niitä on paljon, ja omasta puolestani pitäisin multiversumien etsimistä aiheena, johon ei ehkä kannattaisi käyttää aikaa ja vaivaa. Kuten Koposen jutussakin todetaan, ”Rinnakkaismaailmoista tai edes niiden olemassaolosta ei ylipäätään voisi tehdä mitään havaintoja.” (s. 34)

Itse en löydä Koposen artikkelista ainuttakaan multiversumeihin liittyvää uutta ja mielenkiintoista ajatusta, jota voitaisiin aidosti ryhtyä tutkimaan. Kun tekstistä puhdistaa multiversumeiden olemassaolon mahdollisuuden ja ulkopuolelle jäävät elämän esiintymisen pohdiskelut, artikkelin viesti näyttää olevan, että tällaistakin asiaa tutkitaan, vaikka haastatelluilla tutkijoilla ei ole oikeastaan mitään muuta kerrottavaa, kuin että he toivovat voivansa joskus kertoa jotain konkreettista tästä sinänsä kiehtovasta mahdollisuudesta loputtoman ja monikerroksisen jossittelun sijasta. Minusta tämä artikkeli oli journalismia, jolla kyllä saadaan näyttävän näköistä lehden täytettä, mutta loppujen lopuksi käteen ei jää oikein mitään. Sellainen jättää lukijan tyytymättömäksi.

Itseäni multiversumit eivät edes ajatusleikkinä kiinnosta siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tuntemassamme on niin suunnattomasti tutkittavaa ja ymmärrettävää. Vimma pohtia multiversumeita muistuttaa pyrkimystä asuttaa Mars sen sijaan että pidettäisiin Maa pysyvästi asumiskelpoisena. Jos multiversumitutkimus vie resursseja oman maailmamme arvoitusten ratkomiselta, pidän ratkaisua huonona kuten pidän Elon Muskin Mars-fantasioita, joihin kuluu rahaa, jolla olisi tolkumpia käyttökohteita. Ajattelua ei tarvitse rajoittaa, mutta yhteisten resurssien kohdalla on välttämätöntä panna asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä listalla multiversumit eivät voi olla kovinkaan korkealla, sillä ihminen näkökulmasta kysymys multiversumeista on luultavasti kaikissa olosuhteissa merkityksetön, koska meillä ei ole eikä ehkä koskaan tule olemaan mahdollisuutta vahvistaa toisen universumin olemassaoloa saati toteuttaa viestien vaihtoa.