Luokkakantaiset

Joskus kauan sitten 1970-luvulla puhuttiin "luokkakantaisista kommunisteista", joiden argumentointi nojautui aina näkemykseen sovittamattomista luokkavastakohtaisuuksista pääoman ja työläisten välillä. Sittemmin termi on jäänyt varsin vähälle, kun sille ei ole ollut tarvetta sen paremmin haukkuma- kuin ylentämisadjektiivinakaan. Varsin laajalle levinneen näkemyksen mukaan ainakin se työväenluokka on kadonnut, kuten työpaikatkin.

On silti turha kuvitella, että luokkakantaisuus olisi Suomesta kadonnut. Se on vaan hiipinyt poliittisen kartan toiselle reunalle. Tai ei tietenkään hiipinyt yhtään minnekään. Kokoomus on aina ollut Suomen luokkakantaisin puolue. PR-syistä sitä ei vaan ole haluttu pitää esillä eikä mainostaa. Mutta kyllä asia on muistettu viimeistään vaaliuurnilla. Tuskin minkään puolueen ydin on ollut luotettavampi kuin Kokoomuksen aatteellisten luokkakantaisten ryhmä (paitsi ehkä sen svenskspråkig vastine SFP:n puolella).

Luokkakantaisella oikeistolaisuudella on Suomessa vahvat perinteet sikälikin, että sen ideologia on säilynyt varsin muuttumattomana koko itsenäisyyden ajan. Sitähän on pian riittänyt jo sadan vuoden ajan. Jääräpäisiksi syytetyt kommunistit eivät tahdo pärjätä jääräpäisille oikeistolaisille, joilla ei ole varsinaisesti edes ideologista hajaannusta, mitä nyt aina välillä joku haluaa erottua vielä oikeistolaisempana tai kokeilla, kuinka pitkälle keskustaan luokkakantaisuus venyy.

* * *

Kun Kokoomuksen nuoret luokkatietoiset oikeistolaiset kuten Elina Lepomäki, Wille Rydman tai Susanna Koski avaavat suunsa, Kekkos-Suomessa oppinsa saaneet varovaiset sananpyörittäjäkokoomuslaiset ovat kauhuissaan. Tuskin kukaan väittää, ettei Alexander Stubb ole riittävän oikeistolainen. Mutta luokkakantaisten kokoomuslaisten - myös vanhempien - näkökulmasta Stubb ei ole riittävän luokkakantainen. Hänen esiintymisessään on liikaa relaa ja lupausta pehmeydestä ja moniarvoisuudesta. Sellainen ei kelpaa luokkakantaisille ollenkaan.


Kokoomusnuorten tämän vuoden aprillijuttuna oli uutinen yrittäjä Jethro Rostedtin asettamisesta ehdokkaaksi presidentinvaaleissa 2018. Varmuuden vuoksi verkkotoimitus kuitenkin on lisännyt uutisen perään toteamuksen, että kyseessä oli aprillipila. Luokkakantaisen näkökulmasta huumorissa on nimittäin aina riski, että joku ottaa sen todesta. Sauli Niinistö voi nukkua siis rauhassa, vaikka todennäköisesti Kokoomuksen luokkakantaiset eivät häntä oikeasti rakasta. Niinistökään ei ole koskaan ollut riittävän luokkakantainen, ei tarpeeksi tosissaan, mokomakin "puolivallaton".

Ulkopuolisesta näyttää siltä, että Kokoomuksen luokkakantainen ydin on saanut tarpeekseen poliittisesta broilerismista ja haluaa vallan reiluille yrittäjille ja markkinaliberalisteille, joille perusasiat ovat aina ojennuksessa: ensin oma etu, vasta sitten jos koskaan muiden. "Vapaus tehdä, yrittää ja elää", kuten Wille Rydman asian ilmaisee. Propagandan tasolla puhutaan tietysti aina "Suomesta", mutta eihän se koskaan ole kaikkia suomalaisia kattanut. Sitäkin se luokkakantaisuus on, kykyä nähdä ihmiset synnynnäisesti eriarvoisina.

* * *

Minusta on erittäin hyvä, jos Kokoomuksen luokkakantaiset voimat lopettavat sen teeskentelyn, jota Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaan mainostoimistossa keksaistu slogan "Työväen presidentti" symboloi. Nykyäänhän Kokoomusta äänestävät myös monet pienituloiset ja sellaisiksi myös jäämään tuomitut ihmiset, jotka ovat menneet uskomaan jenkkityylisiin lupauksiin murusten putoamiseen rikkaiden pöydästä. Siinä on epäilemättä ollut osuutensa salskeilla nuorukaisilla, joiden optimistisiin lupauksiin on matalapalkkanaisenkin niin ihana uskoa.

Samaa ei ole tarjolla, jos luokkakantaiset pääsevät kunnolla niskan päälle. Nuoret ja armottomat sosiaalipummien jahtaajat katsovat tiukasti silmiin ja käskevät kaikki töihin sillä hinnalla, joka työnantajalla on varaa maksaa. Siinä ei paljon lirkutella, kun yrittäjä latoo pöytään ei-yrittäjälle varatut vaihtoehdot. Riittää, kun katsoo Elina Lepomäen tai Susanna Kosken hymyä, joka ei tunnu koskaan ulottuvan silmiin tai tarkoittavan sitä, mitä hymyltä yleensä odotetaan. No, markkinaliberalisteja ei muutenkaan pidetään maailmankaikkeuden empaattisimpina ihmisinä.

Ylipäätään luokkakantaisuuden uusi nousu voisi tehdä hyvää suomalaiselle politiikalle. Koko 2000-luvun ajan kaikilla on ollut hirveä hinku poliittiseen keskustaan (sehän ei sijaitse Keskustassa, joka on pääosin arvokonservatiivinen ja oikeistolainen puolue), minne on päästy luopumalla luokkataisteluretoriikasta, julistamalla vastakkainasettelun aika päättyneeksi tai korostamalla meidän kaikkien olevan samassa veneessä (aivan kuin emme näkisi joka päivä, että eliitti ei todellakaan istu uppoavan kaleerimme soutajistossa vaan jakelee käskyjä turvallisesti kaleerin yläpuolella lentävästä liikemiessuihkarista). Keskellä on tungosta, laidoilla riittää tilaa.

Tervetuloa siis luokkakantaiset poliitikot, teille on nyt sosiaalista tilausta!